Toinen kohtaus.
(Adriana ja Luciana tulevat.)
ADRIANA.
Ah! Luciana, niinkö hän sua kosi?
Mut silmist' etkö nähnyt, tokko tosi
Hänellä oli? Punainen vai kalvas
Oliko, sano? Sumea vai valvas?
Ja eikö kasvoillansa ilmaunut
Sydämmen meteoorein taistelut?
LUCIANA.
Hän sanoi; oikeutt' ei häneen sulla.
ADRIANA.
Niin, kun ei anna; tuskaa siit' on mulla.
LUCIANA.
Tääll' olevansa, vannoi, muukalainen.
ADRIANA.
Se totta, vaikka vala väärä vainen.
LUCIANA.
Ma puhuin puolestasi.
ADRIANA.
Mitä sanoi?
LUCIANA.
Mit' anoin sulle, sitä multa anoi.
ADRIANA.
Mitenkä lempeäs hän nostaa koitti?
LUCIANA.
Niin siivosti, mun että melkein voitti:
Puhetta kiitteli ja kauneutta.
ADRIANA.
Puhuitko mieliks?
LUCIANA.
Maltuhan! No mutta!
ADRIANA.
En malttua voi enää, enkä mieli;
Kun ei saa sydän haastaa, haastaa kieli:
Hän rujokas on, vanha, väärä, kuiva,
On ruma, rampa, kaaho kauttaaltaan,
Typerä, tyly, raaka, rietas, nuiva,
Kuvaton ruumiiltaan ja sielultaan.
LUCIANA.
Ja kiivoittelet vielä mokomaa?
Kun pääsee pahast', ei saa valittaa.
ADRIANA.
Hän paremp' on kuin mitä kieli luikkaa;
Kun sitä vain ei huomais kukaan muu!
Pesästään matkan päässä hyyppä huikkaa;
Povess' on sääli, vaikka sättii suu.
(Dromio Syrakusalainen tulee.)
DROMIO SYR.
Pulpetti! Kukkaro! On kiire mulla.
LUCIANA.
Noin hengästynyt?
DROMIO SYR.
Täytyi juosten tulla.
ADRIANA.
Mut kuink' on, herras? Missä on hän, missä?
DROMIO SYR.
Manalan kuiluss', itse helvetissä!
Ikijakullinen piru hänet sieppas,
Hiis, jonk' on kova sydän raudoitettu,
Maapeikko, lempo, raaka, tunteeton,
Susimas mies, mi puhlunnahoiss' on,
Vakooja, olkaveikko, joka kaikki solat urkkii
Ja kaikki läpikäytävät ja salasopet kurkkii,
Hapuva hurtta, jolle saalis sattuu haistimiin,
Jok' ennen tuomiopäivää jo vie sielut helvettiin.
ADRIANA.
Mut sano, mikä hätänä on, mies.
DROMIO SYR.
En tiedä mikä hätänä, mut hätä oli putkaan.
ADRIANA.
Hän vankinako? Kenen vaateesta?
DROMIO SYR.
En tiedä kenen vaateesta, mut vaatteista kenties
Saan päättää, että vaatija oli puhlunnahka-mies.
Mut lunnaiks hälle laittakaa nyt rahat pulpetista.
ADRIANA.
Käy, sisko, noutamaan.
(Luciana menee.)
Mut kummaa, ett' on
Hänellä velkaa, jost' en minä tiedä. —
Vai jokin sitoumusko hänet sitoo?
DROMIO SYR.
Ei, sitoumus, ei, se on vahvempaa:
On vitjat, vitjat! Kuulkaa: kilahtaa!
ADRIANA.
Vitjatko? Mitä?
DROMIO SYR.
Eikä: kello, kello.
Mun täytyy täältä mennä nyt; tul' liikaa viivytyksi:
Kun lähdin, oli kello kaks, ja nyt se lyöpi yksi.
ADRIANA.
Siis taapäin aika käy! Sep' outoa.
DROMIO SYR.
Kun aika kohtaa poliisin, se taantuu pelosta.
ADRIANA.
Ikäänkuin aika velass' ois! Sun puheesi on somaa.
DROMIO SYR.
Hävinnyt on se: velkaa on se kaiken, minkä omaa.
Ja lisäks se on varaskin; ei ole mikään taika,
Ett' olkoon päivä taikka yö, niin varkain kulkee aika.
Jos varas siis ja velass' on ja kohtaa poliisin,
Niin ihmekö, jos tunnin verran taantuu päiväkin?
(Luciana palaa.)
ADRIANA.
No, tuoss' on rahat; vie ne joutuin vain,
Ja käske että herras kotiin rientää. —
Pois tule, sisko; pahan luulon sain;
Ne luulot tuskaa tuo ja tuskaa lientää.
(Menevät.)