Viides kohtaus.
Huone Sukkanauha-ravintolassa.
(Falstaff ja Bardolph tulevat.)
FALSTAFF. Bardolph, sinä!
BARDOLPH. Tässä olen, herra.
FALSTAFF. Tuo kortteli sektiä; pane paahdettua leipää sekaan. (Bardolph menee.) Pitikö minun vielä sekin nähdä, että minua kannetaan pyykkikopassa kuin ränttykasaa lahtarista ja viskataan Thamesiin? No, jos vielä toisen kerran annan näin ilveillä kanssani, niin saavatpa ottaa aivot päästäni ja paistaa voissa ja antaa ne koiralle uudenvuodenlahjaksi. Ne verkaisen pojat suistivat minut jokeen yhtä armottomasti kuin jos olisivat upottaneet sokeita nartun pentuja, viisitoista kappaletta samaa poikuetta; ja ruumiistani voitte jo päättää, että minulta se painuminen käy jotenkin sukkelasti; vaikka olisi pohjaan ollut yhtä pitkältä kuin helvettiin, niin alaspäin vain piti. Olisin uponnut, jos ei ranta olisi ollut laito ja särkkäinen; ja sitä kuolintapaa minä kammoan; sillä se vesi se turvottaa ihmisen; ja mikä olisi minusta tullut, jos minä olisin turvonnut! Muumiavuori siitä olisi tullut.
(Bardolph tuo viiniä.)
BARDOLPH. Täällä on rouva Reipas, joka tahtoo teitä puhutella, herra.
FALSTAFF. Annahan kun ensin kaadan hiukan sektiä tuohon Thamesin veteen; mahani on niin kylmä, kuin jos olisin niellyt lumipalloja rohtopapujen asemasta jäähdyttääkseni munaskuitani. — Kutsu hänet sisään.
BARDOLPH. Tulkaa sisään, nainen.
(Rouva Reipas tulee.)
R. REIPAS. Teidän luvallanne, — pyydän anteeksi! Jumal antakoon hyvää huomenta teidän armollenne!
FALSTAFF. Ota pois nämä pikarilasit; laita mulle sektiä oikein kunnon kipollinen.
BARDOLPH. Munienko kanssa?
FALSTAFF. Puhdasta ja sekoittamatonta; minä en tahdo kanansiementä juomaani. (Bardolph menee.) No, mitä nyt?
R. REIPAS. Ah, hyvä herra, tulen teidän armonne tykö rouva Virran asialla.
FALSTAFF. Rouva Virran? Minä olen saanut virrasta tarpeekseni; heittivät minut virtaan; minulla on maha täynnä virtaa.
R. REIPAS. Hyväinen aika! Siihen ei se polo raukka mitään voinut; hän on siitä oikein suuttunut palvelijoilleen; he käsittivät väärin viittauksen.
FALSTAFF. Niin minäkin tein, kun luotin typerän naisen lupauksiin.
R. REIPAS. Niin, hän nyt sitä itkee ja päivittelee, niin että sydäntänne vihloisi, jos sen näkisitte. Hänen miehensä menee tänä aamuna linnustamaan; rouva pyytää että vielä kerran tulisitte hänen luokseen kello kahdeksan ja yhdeksän välillä. Minun pitäisi joutuun viedä hänelle vastaus; hän kyllä antaa teille hyvitystä, sen minä takaan.
FALSTAFF. Hyvä; minä tulen; sano se hänelle; käske häntä miettimään millainen on ihminen, muistakoon omaa heikkouttaan ja arvostelkoon sitte minun ansioitani.
R. REIPAS. Kyllä sen hänelle sanon.
FALSTAFF. Tee se. Yhdeksän ja kymmenen välillä, niinkö?
R. REIPAS. Kahdeksan ja yhdeksän, teidän armonne.
FALSTAFF. Hyvä, mene nyt; kyllä tulen.
R. REIPAS. Herran rauhaan, armollinen herra!
(Menee.)
FALSTAFF. Kumma, ettei herra Ojasta jo kuulu; hän lähetti sanan, että olisin kotona. Pidän paljon hänen rahoistaan. Kah, tuossa hän jo tuleekin.
(Virta tulee.)
VIRTA. Herran rauha, herra John!
FALSTAFF. No, herra Ojanen? Tulitte kai tiedustelemaan, mitä on tapahtunut minun ja rouva Virran välillä?
VIRTA. No niin, sehän se on asiani, sir John.
FALSTAFF. Herra Ojanen, en tahdo teiltä mitään salata; olin hänen tykönään sovitulla hetkellä.
VIRTA. Ja kuinka onnistui?
FALSTAFF. Sangen onnettomanlaisesti, herra Ojanen.
VIRTA. Kuinka niin? Oliko hän muuttanut mieltä?
FALSTAFF. Ei, herra Ojanen; mutta tuo mulkoileva sarvipää, hänen miehensä, herra Ojanen, joka elää yhtämittaisessa mustasukkaisuuden humussa, tuli kotiin juuri parhaan kuherruksen hetkenä, kun vastikään olimme syleilleet, suudelleet, valat vannoneet ja, niin sanoakseni, huvinäytelmän johdannon suorittaneet, ja hänen kintereillään koko liuta kumppaneita, joita hän hullupäissään oli sinne haalinut ja houkutellut — ajatelkaas muka nuuskimaan hänen talostaan hänen vaimonsa rakastajaa.
VIRTA. Mitä? Teidänkö siellä ollessanne?
FALSTAFF. Minun siellä ollessani.
VIRTA. Ja hakiko hän teitä eikä löytänyt?
FALSTAFF. Saatte kuulla. Hyvän onnen sallimuksesta tuli samassa sisään rouva Paaso ja toi tiedon Virran tulosta, ja hänen neuvostaan ja rouva Virran neuvottomuudesta he pistivät minut pyykkikoppaan.
VIRTA. Pyykkikoppaan!
FALSTAFF. Niin, jumalauta, pyykkikoppaan; sulloivat minut siihen likaisten paitojen ja alushameiden, sääryksien, tahraisten sukkien ja rasvaisten ruokaliinojen sekaan, niin että siellä, herra Ojanen, oli inhottavin sekoitus sikamaisimpia hajuja, mitä koskaan on kenenkään nenään lemunnut.
VIRTA. Ja kuinka kauan siinä olitte?
FALSTAFF. Oi, tietäkää ja kuulkaa, herra Ojanen, mitä kaikkea minun on täytynyt kärsiä vietelläkseni tätä naista pahaan teidän hyväksenne. Kun näin olivat minut koppaan työntäneet, niin pari Virran renki-lurjusta kutsuttiin sisään emännän käskystä kantamaan minut likaisten vaatteiden nimellä Datchet-niitylle; he ottivat minut olalleen, kohtasivat ovessa herransa, tuon mustasukkaisen pakanan, joka kysäisi heiltä pari kertaa, mitä heillä oli kopassa. Sävähdin pelosta, että tuo riivattu houkkio rupeaisi sitä penkomaan, mutta kohtalo, joka on hänet aisankannattajaksi määrännyt, pidätti hänen kättään. No niin, hän meni sisään nuuskimaan, ja minä menin ulos likaisten vaatteiden nimellä. Mutta pankaa tähdelle, herra Ojanen, mitä nyt seuraa: minä kärsin kolmen erilaisen kuoleman tuskia: ensiksikin sietämätöntä pelkoa, että tuo haiseva, mustasukkainen pukki minut keksisi; toiseksi sain maata puristettuna kuin hyvä säilä silakkanelikon kehyksessä, kärki kahvassa, pää kantapäässä kiinni; ja päälle päätteeksi olin tulpattuna, niinkuin väkevä tislausviina, yhteen haisevien liinavaatteiden kanssa, jotka happanivat omissa rasvoissaan; aatelkaas — mies minun luontoiseni — aatelkaas — minä, joka en siedä kuumuutta enemmän kuin voi; minä, joka lakkaamatta hikoilen ja höyryän; olipa ihme, että pääsin tukehtumasta. Ja sitte, kun tämä hikilöyly oli kuumimmillaan, kun olin enemmän kuin puoliksi rasvassa paistunut, niinkuin hollantilainen herkku, tulla sitte viskatuksi Thamesiin ja tulisen kuumana virrassa jäähdytetyksi niinkuin hevosenkenkä; aatelkaas — kihisevän kuumana — aatelkaas, herra Ojanen!
VIRTA. Toden perästä, mieltäni pahoittaa, että minun tähteni olette kaiken tämän kärsinyt. Asiani on siis toivoton. Teillä ei liene halua uuteen yritykseen?
FALSTAFF. Herra Ojanen, ennen minut heittäkööt Etnaan, niinkuin heittivät Thamesiin, ennenkuin asian tähän jätän. Hänen miehensä on mennyt tänä aamuna linnustamaan; olen saanut uuden pyynnön tulla hänen luokseen, kello kahdeksan ja yhdeksän välillä, herra Ojanen.
VIRTA. Kello on jo yli kahdeksan.
FALSTAFF. Joko on? Minun täytyy siis hankkia matkaan. Tulkaa luokseni milloin sopii, niin saatte kuulla, kuinka on käynyt; ja kaiken loppu ja kaunistus on se, että te hänet valloitatte. Te saatte hänet, herra Ojanen; herra Ojanen, te teette Virrasta aisankannattajan.
(Menee.)
VIRTA. Hm! Haa! Hourailenko? Uneksinko! Nukunko? Herra Virta, herää; herää, herra Virta! Olet saanut läven parhaaseen takkiisi, herra Virta. Se siitä naimisesta tulee! Se siitä tulee, kun on liinavaatteita ja pyykkikoppia talossa! — No niin, minä torvetan itse julki, mikä olen; nyt minä saan sen irstailijan kiinni; hän on talossani; hän ei voi päästä minua pakoon; se on mahdotonta; hän ei voi piiloutua säästölippaaseen eikä pippurirasiaan; vaan jos ei hänen suojelijansa, paholainen, häntä auta, niin kyllä minä etsin kaikki mahdottomatkin paikat. En tosin voi olla olematta mikä olen; mutta se, että olen mitä en tahtoisi olla, se ei minua masenna. Jos minulla on sarvet, jotka voivat ihmisen tehdä hulluksi, niin toteutukoon minussa sananlasku: tahdon olla sarvihullu.
(Menee.)