Neljäs kohtaus.
Huone Paason asunnossa.
(Fenton ja Anna Paaso tulevat.)
FENTON.
Isäsi suosiot' en voita, Anni;
Siis älä hänen luokseen mua neuvo.
ANNA.
Oi! Mitä siis?
FENTON.
Sa ole oma itses.
Sukua hänest' olen liian suurta,
Ja hoikaks käyneen kukkaroni muka
Lihoittaa tahdon hänen aarteillaan;
Ja panee vielä muita esteit' eteen, —
Nuo humut entiset ja hurjat seurat,
Ja sanoo, etten mitenkään sua saata
Muun vuoksi rakastaa kuin kullan tähden.
ANNA.
Kenties hän onkin oikeassa.
FENTON.
Ei,
Niin totta kuin mua taivas auttakoon!
Vaikk' olikin — sen myönnän — isäs rikkaus
Ens aihe miksi sua kosin, Anna,
Niin heti näin, ett' arvos suuremp' oli
Kuin täydet kukkarot ja kultataakat;
Ja tuota aarretta, sua itseäsi,
Vain halaan.
ANNA.
Vielä sentään pyrkikää
Isäni suosiin päästä, rakas Fenton.
Jos aika suotuisa ja pyyntö nöyrä
Ei siihen auta, silloin — tulkaa syrjään.
(Jatkavat keskusteluaan syrjässä.)
(Höllönen, Laihanen ja rouva Reipas tulevat.)
HÖLLÖNEN. Katkaiskaa heidän keskustelunsa, rouva Reipas; lankoni puhukoon itse puolestaan.
LAIHANEN. Täytyy koettaa, hitto olkoon, menköön sitte syteen tai saveen.
HÖLLÖNEN. Älä vain anna itseäsi säikäyttää.
LAIHANEN. Ei, hän ei minua säikäytä, siitä ei vaaraa, — kunhan en vain pelkäisi.
R. REIPAS. Kuulkaas, neiti; herra Laihanen tahtoisi sanoa teille pari sanaa.
ANNA.
Ma tulen. — (Fentonille.) Tuon on isä valinnut.
Oo, kolmesataa puntaa vuoteensa
Somiksi tekee rumimmatkin virheet!
R. REIPAS. Ja kuinka voi se hyvä herra Fenton? Sallitteko minun sanoa pari sanaa?
HÖLLÖNEN. Hän tulee; iske kiinni, lanko. Ah, poika, sulla oli isä!
LAIHANEN. Mulla oli isä, neiti Anna; setäni tässä voi hänestä kertoa monta hauskaa ilvettä. Kertokaapas, setä, neiti Annalle tuo ilve, kun isäni kerran varasti kanakopista kaksi hanhea, kertokaapas.
HÖLLÖNEN. Neiti Anna, lankoni rakastaa teitä.
LAIHANEN. Niin kyllä, yhtä paljon kuin rakastan mitään naista Glostershiressä.
HÖLLÖNEN. Hän tulee teitä pitämään kuin aatelisnaista.
LAIHANEN. Niin, sen teen; siinä ei piisaa pipit eikä papit, jos ovat esquiren arvoa alemmat.
HÖLLÖNEN. Hän antaa teille sataviisikymmentä puntaa elinkorkoa.
ANNA. Hyvä herra Höllönen, antakaa hänen puhua itse puolestaan.
HÖLLÖNEN. Kiitos, suuri kiitos teille siitä; kiitos siitä hyvästä lohdutuksesta. Hän kutsuu sinua, lanko; jätän nyt teidät.
ANNA. No, herra Laihanen?
LAIHANEN. No, hyvä neiti Anna?
ANNA. Mikä on viimeinen tahtonne?
LAIHANEN. Viimeinen tahtoni! Tuhat tulimmaista, sepä somaa pilaa, totta totisesti! En ole, Jumalan kiitos, vielä testamenttiani tehnyt; en ole niin kitulias olento, Jumalalle ylistys.
ANNA. Tarkoitin kysyä, herra Laihanen, mitä te minusta viimeinkin tahdotte?
LAIHANEN. Totisesti, omasta puolestani, hyvin vähän teistä tahdon, tai en mitään. Isäni ja setäni ovat tämän alkuunpanneet; jos se onnistuu, niin olkoon menneeksi, jos ei, niin onni sille, kelle onni tulee. He voivat teille sanoa, miten asian laita on, paremmin kuin minä. Kysykää isältänne, tuossa hän tulee.
(Herra Paaso ja rouva Paaso tulevat.)
PAASO.
No, herra Laihanen? — Hänt', Anni, lemmi. —
Haa, mitä? Mitä tekee Fenton täällä?
Nuo käynnit ainaiset on mulle loukkaus;
Sanoinhan: pois jo luvattu on Anna.
FENTON.
No, älkää kiivastuko, herra Paaso.
R. PAASO.
Tytöstä, herra Fenton, luopukaa.
PAASO.
Ei teille vaimoks sovi hän.
FENTON.
Mua kuulkaa.
PAASO.
Ei, hyvä Fenton. — Herra Höllönen,
Ja vävy Laihanen, pois tulkaa sisään. —
Mua kärkkyytenne loukkaa, herra Fenton.
(Paaso, Höllönen ja Laihanen menevät.)
R. REIPAS.
Puhukaa rouvan kanssa.
FENTON.
Hyvä rouva,
Näin vilpittömästi kun tytärtänne
Ma rakastan, niin nuhteitten ja kiellon
Ja tapain uhallakin lemmen lippu
Mun nostaa täytyy ilmaan eikä väistää;
Te mulle suokaa suostumuksenne.
ANNA.
Älä, äiti, tuolle narrille mua naita.
R. PAASO.
En aiokaan, paremman tiedän miehen.
R. REIPAS.
Niin, herra tohtorin, mun herrani.
ANNA.
Haudatkaa ennen minut kaulaa myöten[17]
Ja keilasilla pääni murskatkaa.
R. PAASO.
Huoletta vain! — En tahdo, Fenton, olla
En vihamiehenne enk' ystävänne.
Tytöltä kysyn, mitä pitää teistä,
Ja mikä mieli hällä, se myös mulla.
Hyvästi siksi! Sisään hänen täytyy
Nyt mennä, muuten isä häneen suuttuu.
(Rouva Paaso ja Anna menevät.)
R. REIPAS. Tää on minun työtäni, tää. — Mitä, sanoin minä, heitättekö pois lapsenne hupsulle, ja rohtoherralle! Herra Fenton, se on vasta jotakin. — Tää on minun työtäni.
FENTON.
Sua kiitän. Pyydän, tänään Annille
Tää sormus anna. Tuossa vaivastasi.
(Menee.)
R. REIPAS. No, taivas sinua siunatkoon! Hellä sydän hänellä on; nainen voisi juosta tuleen ja veteen noin hellän sydämmen tähden. Mutta soisin sentään että herrani saisi neiti Annan, tai että herra Laihanen hänet saisi, tai, totta jumalauta, että herra Fenton hänet saisi. Teen kaikkien kolmen hyväksi minkä voin, sillä olen sen luvannut ja sanassani tahdon pysyä; mutta eritotenkin herra Fentonin hyväksi. No niin, onhan minulla toinenkin asia, sir John Falstaffille molemmilta rouviltani; voi mua pöllöä, kun näin kuhnailen!
(Menee.)