Ensimmäinen kohtaus.
Milano. Huone herttuan hovilinnassa.
(Valentin ja Vilkas tulevat.)
VILKAS.
Tuoss' sormikkaanne!
VALENTIN.
Se ei minun ole:
Mun kädess' on.
VILKAS.
Mut se vois olla teidän:
Tuon toisen käden.
VALENTIN.
Annahan, kun katson!
Niin, se on mun. — Oi, kaunett' ihanaa,
Mi taivaist' esinettä verhoaa!
Ah! Silvia! Silvia!
VILKAS. Neiti Silvia! Neiti Silvia!
VALENTIN. Mitä, tolvana?
VILKAS. Hän ei ole kuuluvilla, herra.
VALENTIN. Mitä? Kuka on sinua käskenyt häntä kutsumaan?
VILKAS. Itse teidän armonne, jos en ole väärin käsittänyt.
VALENTIN. Sinä olet aina liian hätikkö.
VILKAS. Ja äsken toruitte minua siitä, että olin liian hidas.
VALENTIN. Se sikseen! Sano, tunnetko neiti Silviaa?
VILKAS. Tuotako, jota teidän armonne rakastaa?
VALENTIN. Mistä sinä tiedät, että minä olen rakastunut?
VILKAS. Minulla on, nähkääs, nämä erityiset merkit: Ensiksi olette alkanut, niinkuin herra Proteus, käydä käsivarret ristissä, niinkuin mikäkin nureksija; liverrellä huviksenne lemmenlaulua niinkuin kultakerttu; kulkea ypöyksinänne niinkuin pitaalitautinen; huokailla niinkuin koulupoika, joka on hukannut aapiskirjansa; tillittää kuin nuori tyttö isoäidin hautajaisissa; paastota niinkuin olisitte nälkäparannuksella; valvoa kuin pelkäisitte rosvoja; mauruta kuin kerjäläinen pyhäinpäivänä.[3] Ennen, kun nauroitte, vaakuitte kuin varis; kun kävelitte, liikuitte kuin jalopeura; kun paastositte, niin teitte sen heti syötyänne; kun olitte nyreissänne, niin tapahtui se rahan puutteesta; ja nyt on tyttöhetukka niin teidät muuttanut, että, kun teitä katselen, tuskin tunnen teitä herrakseni.
VALENTIN. Olenko minä tuonsuuntainen?
VILKAS. Te olette vallan suunnaton.
VALENTIN. Suunnatonko? En ikinä.
VILKAS. Suunnaton olette, se on varma, ihan suunniltanne, sen hullukin huomaa; niin suunnattomasti hullaantunut, että hullutus on mennyt vereen ja kuultaa sieltä kuin vesi virtsalasista, niin että kenenkä silmä teidät vain näkee, se tulee heti lääkäriksi ja sanoo tautinne.
VALENTIN. Mutta sano, tunnetko neiti Silviaa?
VILKAS. Häntäkö, jota niin tuijottelette ruokapöydässä?
VALENTIN. Oletko sen huomannut? Häntä niin tarkoitan.
VILKAS. En, herra, en tunne häntä.
VALENTIN. Tunnet hänet siitä että häntä tuijottelen, etkä kuitenkaan tunne häntä?
VILKAS. Eikö hän ole niinkuin hiukan jolsa?
VALENTIN. Jolsako? Ei, poikaseni, kaunis hän on, ei kaunis vain, mutta hurmaava.
VILKAS. Niin, sen minä hyvin tiedän.
VALENTIN. Minkä tiedät?
VILKAS. Että hän ei ole kaunis, vaan — teitä — hurmaava.
VALENTIN. Tarkoitan, että hänen kauneutensa on harvinainen ja hänen suloutensa hurmaavainen.
VILKAS. Niin kyllä: toinen on maalattu ja toinen on arvoton.
VALENTIN. Maalattu? Arvoton? Mitä tarkoitat?
VILKAS. Niin, nähkääs: hän maalaa itsensä niin koreaksi, ettei kukaan voi arvoa hänen kauneuttaan.
VALENTIN. Mitä minusta luulet? Enkö minäkään voi arvoa hänen kauneuttaan?
VILKAS. Ette ole nähnyt häntä siitä pitäen kuin hän rumentui.
VALENTIN. Kuinka kauan hän sitten on ollut ruma?
VILKAS. Siitä saakka kuin te häneen rakastuitte.
VALENTIN. Olen rakastanut häntä siitä saakka kuin hänet ensi kerran näin, ja yhä näen hänet kauniiksi.
VILKAS. Jos häntä rakastatte, ette voi häntä nähdä.
VALENTIN. Miksi en?
VILKAS. Siksi että rakkaus on sokea. Oi, että teillä olisi minun silmäni, tai että omat silmänne olisivat niin selvänäköiset, kuin olivat silloin kuin toruitte herra Proteusta siitä, että kulki ilman sukkanauhoja!
VALENTIN. Niin mitä silloin näkisin?
VILKAS. Oman nykyisen narrimaisuutenne ja Silvian aikaa menneen kauneuden; sillä Proteus, kun oli rakastunut, ei nähnyt sitoa sukkiansa, mutta te, kun olette rakastunut, ette näe vetää sukkia jalkaanne.
VALENTIN. Sitten sinäkin varmaan olet rakastunut, sillä eilisaamuna et nähnyt harjata saappaitasi.
VILKAS. Oikein, herrani; olin rakastunut vuoteeseeni. Ja kiitän teitä että minua siitä rakkaudestani pieksitte, sillä olen siitä saanut rohkeutta torua teitä teidän rakkaudestanne.
VALENTIN. Lyhyesti, meidän kesken on hellät välit, minun ja hänen.
VILKAS. Paras sitten pitää vähän väliä, niin kyllä hellyys asettuu.
VALENTIN. Eilen illalla hän houkutteli minua kirjoittamaan pientä runoa eräälle henkilölle, jota hän rakastaa.
VILKAS. Ja te teitte sen?
VALENTIN. Tein.
VILKAS. Eikö se tullut rampa?
VALENTIN. Ei, poikaseni; niin hyvä kuin suinkin saattoi. — Vaiti! Tuossa hän tulee.
VILKAS. Verraton keikale! Erinomainen pelinukke! Nyt hän alkaa häntä selitellä.
(Silvia tulee.)
VALENTIN. Neiti ja haltijattareni, tuhansin hyvää huomenta!
VILKAS. Oi, hyvää iltaa, ja miljoonittain, kumarruksia!
SILVIA. Signor Valentin ja palvelijani, kaksin tuhansin hyvää huomenta!
VILKAS. Miehen tulisi antaa naiselle kasvua, mutta tässä antaa nainen.
VALENTIN.
Ma kirjeen laadin, niinkuin määräsitte,
Nimettömälle ystävällenne;
Se vastenmielist' oli, mutta tein sen
Sulasta velvoituksen tunnosta.
SILVIA.
Suur' kiitos, palvelija! Somaa työtä!
VALENTIN.
Se oli työläämpää kuin luulettekaan;
Kun kirjeensaajaa min' en tuntenut,
Niin tein sen epäillen ja umpimähkään.
SILVIA.
Näin suurta vaivaa kenties paljoksutte?
VALENTIN.
En suinkaan; käskystänne kirjoitan,
Jos suvaitsette, tuhansin sen verran,
Ja toki —
SILVIA.
Sirokas lause! Arvaan mitä seuraa;
En sano toki; — yhtäkaikki toki; —
Pois ottakaa se toki; — kiitän toki;
Vastedes min' en teitä enää vaivaa.
VILKAS (syrjään).
Sen teette toki, monta kertaa toki.
VALENTIN.
Mit' arvelette? Eikö mieleen runo?
SILVIA.
On, on; se sangen sievästi on tehty,
Mut vasten mieltänne, siis pois sen annan.
Tuoss' ottakaa se!
VALENTIN.
Se on teitä varten.
SILVIA.
Niin, niin; mun käskystäni teitte sen,
Mut siit' en huoli; se on teitä varten.
Min' oisin suonut paljon hartaampaa.
VALENTIN.
Jos suvaitsette, niin teen teille toisen.
SILVIA.
Niin, tehkää se ja lukekaa se itse.
Jos kelpaa, hyvä; jos ei, hyvä sekin.
VALENTIN.
Ja jos se kelpaa, neiti, mitä sitten?
SILVIA.
Jos kelpaa, pitäkää se vaivasta.
Niin, hyvää huomenta nyt, palvelija!
(Menee.)
VILKAS.
Oi, näkymätön, salainen ja tutkimaton kokka,
Kuin kukko kirkontornissa tai miehen päässä nokka!
Mun isäntäni kosioi ja häntä neuvoo nainen,
Mitenkä hälle holhojaks voi tulla holholainen.
Ovela juoni! Mokomaa en tiedä sattuneen,
Ett' isäntäni kirjeitä saa laittaa itselleen.
VALENTIN. Mitä päättömiä sinä siinä mielessäsi haudot?
VILKAS. En päättömiä, vaan virren päitä, joihin te saatte panna mielen.
VALENTIN. Miksi tarpeeksi?
VILKAS. Kun rupeatte neiti Silvian puhemieheksi.
VALENTIN. Kenelle?
VILKAS. Itsellenne. Hän kosii teitä kuvallisesti.
VALENTIN. Kuvallisesti?
VILKAS. Kirjallisesti, aioin sanoa.
VALENTIN. Ei hän ole minulle kirjoittanut.
VILKAS. Ei hänen tarvitsekaan: hän panee teidät kirjoittamaan teille itsellenne. Mitä? Ettekö huomaa kujetta?
VALENTIN. En, usko pois.
VILKAS. En sitä teistä usko, en tosiaankaan. Mutta ettekö huomannut hänen totisuuttaan?
VALENTIN. En, toden totta, muuta, kuin että sain pari purevaa sanaa.
VILKAS. Mutta antoihan hän teille kirjeen.
VALENTIN. Niin sen kirjeen, jonka minä kirjoitin hänen ystävälleen.
VILKAS. Ja sen kirjeen hän jätti teille, ja sillä hyvä.
VALENTIN. Hyvä, jos ei olisi sen pahempaa.
VILKAS.
Minä takaan, että kaikki on hyvin.
Te hälle kirjoittelitte, mut hän ei vastannut,
Ajanko puute ollut lie, vai kainous lastannut,
Vai sananviejää epäilikö viekkaaks asialleen,
Kun lempijällään kirjoitutti kirjeen kosijalleen.
Kaikki tämä on niin totta kuin präntätty, sillä olen itse sen nähnyt präntättynä. — Mitä siinä sureksitte? Nyt on puolisen aika.
VALENTIN. Minä olen jo syönyt.
VILKAS. Kuulkaahan, herra, mitä sanon: vaikka tuo kameleontti Lempi saattaa elää pelkästä ilmasta, niin minä olen senlajinen joka elätän henkeäni ruoaksilla, ja minua haluttaisi nyt syödä. Oo, älkää olko haltijattarenne kaltainen! Heltykää, heltykää!
(Menevät.)