Neljäs kohtaus.
Sama paikka.
(Keihäs tulee koirineen.)
KEIHÄS. Kun kunnon miehen palvelija rupeaa koiraksi isäntäänsä kohtaan, nähkääs, niin on se jo katkeraa; olento, jonka olen penikasta kasvattanut; olento, jonka olen veteen hukkumasta pelastanut, kun kolme tai neljä sen sokeata veljeä ja sisarta upotettiin. Olen sitä opettanut niin, että voi sanoa akuraatisti: "Noin sitä pitää koiraa opettaa". Minut pantiin viemään se neiti Silvialle lahjaksi herraltani, mutta tuskin ehdin ruokahuoneeseen, kun se jo marssii hänen lautaselleen ja sieppaa siitä hänen kukonkoipensa. Ruma juttu, kun ei koira osaa seuroissa olla ihmisiksi! Tahtoisin, jos niin saan sanoa, että, kun on kerran ottanut ollakseen oikea koira, olisi, niin sanoakseni, kaikissa kohdin koira. Jos ei minulla olisi ollut enempää älyä kuin sillä ottaa omaan päähäni se hairaus, niin luulen todellakin, että se olisi hirtetty; niin totta kuin elän, olisi se siitä rangaistuksen saanut. Päättäkää itse. Se tunkeilee kolmen tai neljän aateliskoiran seuraan herttuan pöydän alle, ja ei ole siellä ollut — varjele sentään! — muuta kuin siunaaman aikaa, niin jo koko huone haisee. "Ulos koira!" sanoi yksi; "mikä rakki se tuo on?" sanoi toinen; "pieskää se ulos!" sanoi kolmas; "hirttäkää se!" sanoi herttua. Minä, joka entuudesta hyvin tunsin hajun, tiesin että se oli Rappu, ja menin suoraa päätä koiranpiiskurin tykö. "Ystävä", sanoin, "aiotteko piestä koiraa?" "Tuhat tulimmaista, tietystikin", sanoi hän. "Teette sille hirmuista vääryyttä", sanoin minä; "minä se tuon tein, jonka tiedätte." Silloin hän muitta mutkitta ajoi minut piiskalla pellolle. Kuinka moni herra olisi tätä tehnyt palvelijansa edestä? Niin, vannon ja vakuutan, että olen jalkapuussa istunut niistä makkaroista, jotka hän on varastanut, muuten hänet olisi mestattu; olen kaakinpuussa seisonut hanhista, joita hän on tappanut, muuten hänen olisi tullut loppu. Sitä sinä nyt et lainkaan aattele! — Muistanpa vielä, mitkä kepposet minulle teit, kun sanoin hyvästi neiti Silvialle. Enkö sanonut sinulle, että sinun aina tuli katsoa minuun ja tehdä niin kuin minä teen? Koska olet nähnyt minun nostavan koipeani ja kastelevan herrasnaisen pönkkähametta? Oletko koskaan nähnyt minun semmoista tekevän?
(Proteus ja Julia tulevat.)
PROTEUS.
Sebastian nimes? Olet mieleen mulle,
Ma heti annan sulle tehtävän.
JULIA.
Vain käskekää; teen kaikki, minkä voin.
PROTEUS.
Ma sitä toivon. (Keihäälle.) Mitä, laiskajaakko!
Miss' olet nämä kaksi päivää ollut?
KEIHÄS. Hyvä herra, minä laitoin neiti Silvialle sen koiran, jonka käskitte.
PROTEUS. Ja mitä sanoi hän pikku-korustani?
KEIHÄS. Hyvä herra, hän sanoi että koiranne oli rakki, ja käski sanoa, että koirankiitos on kylläksi sellaisesta lahjasta.
PROTEUS. Mutta hän otti kai vastaan koiran?
KEIHÄS. Eikä ottanut, senkin vietävä. Tässä tuon sen nyt takaisin.
PROTEUS. Mitä? Annoitko sen minun puolestani?
KEIHÄS. Annoin, herra. Toisen oravan vei nylkyrin renki minulta torilla, ja sitten tarjosin neidelle omani, koiran, joka on kymmenen kertaa niin paksu kuin teidän, ja siis lahjakin saman verran suurempi.
PROTEUS.
Pois siitä, hae jälleen koirani,
Tai älä koskaan tule näkyviini.
Pois, sanon! Seisotko ja härnäät mua?
Se orja tuottaa mulle aina kiusaa.
(Keihäs menee.)
Sebastian, sinut palvelijaks otin,
Osaksi siks, ett' tahdon nuorukaisen,
Jok' osaa älyll' ajaa asiani, —
Ei tuohon hölmöön ole luottamista, —
Mut enin olentos ja näkös tähden,
Joiss' ilmenee — jos oikein aavistan —
Sivistyst', ymmärrystä, vakavuutta;
Se syy, miks otin palveluuni sun.
Nyt heti mene, neiti Silvialle
Tuo sormus vie; hän, ken sen mulle antoi,
Mua paljon rakasti.
JULIA.
Te ette häntä
Siis rakasta, kun annatte sen pois.
Kuollutko lie?
PROTEUS.
Ei, luulen että elää.
JULIA.
Voi!
PROTEUS.
Miks sinä huusit: voi!
JULIA.
En muuta voi kuin häntä sääliä.
PROTEUS.
Miks häntä säälit?
JULIA.
Siks, ett' on hän varmaan
Teit' yhtä paljon lempinyt, kuin te
Nyt neiti Silviaa. Hän lempii sitä,
Ken hänen rakkautens' on unhottanut,
Te sitä, joka rakkauttanne hylkii.
On sääli, ett' on rakkaus niin kiero;
Kun tuota aattelen, niin huudan: voi!
PROTEUS.
Tuo sormus hälle vie ja tämä kirje.
Hän tuossa asuu. Sano, että pyydän
Sen lupaamansa taivaallisen kuvan.
Sen tehtyäsi tule kamariini.
Miss' yksin huolineni tapaat mun.
(Menee.)
JULIA.
Kuin moni nainen moist' on sanaa vienyt?
Ah, Proteus-parka, ketun sinä olet
Nyt saanut karitsaisi paimeneks!
Mua, houkka-parkaa! Miksi häntä säälin,
Kun sydämmestään hän mua halveksii?
Hän häntä lempii, siks mua halveksii;
Ma lemmin häntä, siksi häntä säälin.
Tään sormuksen sai multa lähteissään
Vakuudeks, että muistais rakkauttani;
Ja nyt mun, kurjan sananviejän, täytyy
Rukoilla sitä, mit' en tahtois saada,
Sit' anoa, mink' evättävän soisin,
Kehua sitä, miss' ei kehun varaa.
Jos uskollinen olen morsian,
En uskollinen käskyläs voi olla,
Jos en käy itseäni pettämään.
No, kosin hälle, vaan niin kylmästi
Kuin, totta, rukkaset ma hälle soisin.
(Silvia tulee seuralaisineen.)
Terveeksi, rouva! Millä keinoin saisin
Ma puhutella neiti Silviaa?
SILVIA.
Jos minä oisin hän, niin mitä sitte?
JULIA.
Jos hän te olette, niin pyydän teitä
Maltilla sanomaani kuulemaan.
SILVIA.
Ja kuka teidät tänne lähetti?
JULIA.
Mun isäntäni, herra Proteus.
SILVIA.
Kuvaako noutamaan?
JULIA.
Niin, arvon neiti.
SILVIA.
Hoi, Ursula, tuo tänne kuvani!
(Ursula tuo kuvan.)
Tuo anna herralles, ja sano näin:
Se Julia, jonka petti hän, se paremp'
On huoneen kaunistus kuin tämä varjo.
JULIA.
Lukekaa, neiti, pyydän, tämä kirje. —
Anteeksi suokaa, armollinen neiti,
Vahingoss' annoin väärän paperin:
Tää kirje, arvon neiti, teille on.
SILVIA.
Suo silmäillä mun vielä tuota toista.
JULIA.
Se ei käy päinsä, anteeks, neiti hyvä.
SILVIA.
Tuoss', ota!
En tahdo nähdä herras kirjettä;
Se uhkuu vakuutuksia, sen tiedän,
Valoja uusia, jotk' yhtä pian
Hän rikkoo, kuin tään kirjeen minä revin.
JULIA.
Tään sormuksen hän teille lähettää.
SILVIA.
Häpeä hälle sitä suurempi!
Sadasti sanoi, että erotessaan
Sen Julialta sai. Sen hänen sormens'
On saastuttanut; minun sormeni
Ei Juliaa loukata voi siihen määrään.
JULIA.
Hän kiittää.
SILVIA.
Mitä sanot?
JULIA.
Minä kiitän,
Ett' olette niin hellä häntä kohtaan.
On Proteus kovin raukkaa loukannut.
SILVIA.
Sa tunnet hänet siis?
JULIA.
Niin likimain kuin oman itseni.
Tuhannet itkut olen itkenyt,
Kun hänen tuskaans' olen ajatellut.
SILVIA.
Hän luulee varmaan, että Proteus hänet
On hyljännyt?
JULIA.
Niin luulen; siksi suree.
SILVIA.
Hän varmaankin on hyvin kaunis?
JULIA.
On ollut kauniimpi kuin mitä on.
Kun herrani hän rakkauteen uskoi,
Ol' yhtä kaunis minusta kuin te.
Mut sitten kun hän peilins' unhotti
Ja päivän suojan hylkäs, naamarinsa,
Niin ilma polttanut on posken ruusut
Ja liljankukat vienyt kasvoilta,
Ja nyt hän on niin ruskea kuin minä.
SILVIA.
Mitenkä pitkä?
JULIA.
Minun pituiseni.
Kun helluntaina huvinäytelmää
Meill' esitettiin, niin ne meidän nuoret
Mun saivat näyttelemään naisen osaa.
Mun Julia-neiden pukuun pukivat,
Ja kaikkein mielest' istui se niin hyvin,
Kuin oisi hame ollut mulle tehty.
Siit' arvaan, ett' on hän mun pituiseni.
Sain silloin hänet ihan itkemään;
Osani oli kovin liikuttava:
Ariadne, nähkääs, joka Theseuksen
Petosta valittaa ja pakoa;
Sen kyynelillä tein niin eläväksi,
Emäntä-raukkani ett' ihan heltyi,
Ja ääneen itki; kuolen paikalla,
Jos tuo ei tuska sydämmeeni käynyt.
SILVIA.
Sua, kiltti poika, siitä kiittää hän.
Oi, tyttö parka! Hyljätty ja yksin! —
Minäkin itken, sanasi kun muistan.
Tuoss', ota! Kukkaroni annan sulle
Siit', että hellit hyvää emäntääs.
Hyvästi!
(Silvia seurueineen menee.)
JULIA.
Hänkin teitä siitä kiittää,
Jos joskus tuntemaan hänt' opitte. —
Mik' oiva neiti, lempeä ja kaunis!
Nyt herrani saa varmaan rukkaset,
Kun noin se neiti emäntääni hellii.
Oi, kuinka lempi ilkkuu itseään!
Täss' on se kuva. Katsotaan! Jos mull' ois
Hiuslaitteet moiset, luulenp', että oisin
Ma yhtä kaunis katsella kuin hän;
Mut maalar' ehk' on hiukan kaunistellut,
Jos itseäin en itse kaunistelle.
Hänell' on tumma, mulla keltatukka;
Jos muut' ei eroa, tuonvärisen
Voin varatukan saada. Hänen silmäns'
On siniset, niin minunkin; mut häll' on
Matala otsa, mulla korkea.
Mit' on siis hänessä niin ihailtavaa,
Jot' ei vois minussakin ihailla,
Jos ei tuo hupsu Amor olis sokko?
Sinä, varjo, mukaas' ota tämä varjo,
Se kilpailijas on! Oi, kylmä hahmo,
Sua jumaloi hän, lempii, muiskii, palvoo!
Jos mielt' ois palvonnassaan, kuvas sijaan
Hän asettais mun olemukseni.
Sua hellin neiden tähden, niinkuin hänkin
Minua helli; muuten, kautta Zeun,
Pois valesilmäs raapinut jo oisin,
Ja isäntäni lemmen sulta vienyt.
(Menee.)