Toinen kohtaus.
Sama paikka. Hortension talon edusta.
(Petruchio ja Grumio tulevat.)
PETRUCHIO.
Verona, jätin hetkeks sun, ja tulin
Tääll' ystävissä käymään Paduassa,
Etenkin hyvän, taatun ystäväni
Hortension luona; tässä kai hän asuu.
Koputa, Grumio, konna, koputa!
GRUMIO. Koputa! Ketä mä koputan? Onko kukaan herjastellut herraa?
PETRUCHIO. Koputa häntä oikein jytevästi.
GRUMIO. Koputa häntä? Mikä, herra, minä olen, että minä häntä, herra, koputtaisin?
PETRUCHIO.
Koputa, konna, tuossahan näet oven,
Ja lujast' iske, tai saat kalloos loven.
GRUMIO.
Hän haastaa riitaa. — Hyvä, etten minä ensin lyönyt;
Kyll' olis silloin periltäkin hitto minut syönyt.
PETRUCHIO.
No, eikö siitä tule mitään?
Koputa, sanon, nopeaan ja minkä voimas voi,
Tai pian koko sävelikkö korvissasi soi.
(Lyö häntä korvalle.)
GRUMIO.
Avuksi, hyvät ihmiset, mun herrani on hullu!
PETRUCHIO.
Koputa, kun ma käsken, senkin lurjus!
(Hortensio tulee.)
HORTENSIO. Mitä nyt? Mitä tämä? — Vanha ystäväni Grumio, ja hyvä ystäväni Petruchio! Mitä te Veronassa teette?
PETRUCHIO.
Hortensio, tuletteko te riitaa ratkomaan?
Con tutto il cuore ben trovato, sanon vaan.
HORTENSIO. Alla nostra casa ben venuto, molto onorato, signor, mio Petruchio. No, nouse, Grumio; riita sovitaan.
GRUMIO. Ei, herra, siinä ei ole pontta eikä perää, mitä hän tuossa latinaksi selittää. — Tämä, jos mikään, on minulle laillinen syy luopua hänen palveluksestaan. — Nähkääs, herra, hän käski minun koputtaa häntä, iskeä oikein jytevästi; luuletteko, herra, että olisi ollut palvelijalle sopivaa näin pidellä herraansa, vallankin kun, mikäli minä voin nähdä, hän oli vähän toisella kymmenellä. Mut jos vain minä heti oisin lyönyt; Niin eip' ois hitto Grumiota syönyt.
PETRUCHIO.
Typerä nulikka! — Horatio, katsos,
Oveesi käskin koputtaa sen konnan,
Mut siihen hänt' en saanut milläkään.
GRUMIO.
Vai oveen koputtaa! Oi, hyvä taivas!
Sanoihan suoraan: koputappa häntä,
Lujasti iske, iske jytevästi!
Ja oven koputuksesta nyt puhuu!
PETRUCHIO.
Vait, lurjus, taikka matkaan, tiedä se!
HORTENSIO.
Petruchio, malta! Minä Grumion takaan.
Pois kopu väliltänne, sun ja hänen,
Tuon vanhan, hauskan, taatun Grumion!
Nyt sano, ystävä, mik' onnen tuuli
Sun lietsoi Veronasta Paduaan?
PETRUCHIO.
Se tuuli, joka nuoret onnenhakuun
Pois maailmalle ajaa kodista,
Miss' on niin vähän tarjon kokemusta.
Hortensio, näin on lyhyesti laita:
Antonio, mun isäni, on kuollut;
Ja tässä itse harhailen ja etsin,
Mist' eukon saisin sekä onnen naisin;
Kotona konnut, kultaa kukkarossa,
Ma matkustan ja mailmaa katselen.
HORTENSIO.
Petruchio, toimitanko empimättä
Sinulle riitaisan ja häijyn vaimon?
Et neuvostani suurin kiittäisi,
Mut lupaan, että rikkaan sulle hankin,
Hyvinkin rikkaan: — liiaks sua sentään
Rakastan, jotta moista toivoisin.
PETRUCHIO.
Näin vanhain ystävien kesken tarvis
Ei monta sanaa. Tytön jos sa tunnet
Niin rikkaan, että vaimokseni kelpaa, —
Häätanssissani tulee kullan soida —
Vaikk' ois niin jolsa kuin Florentiuksen
Oli avio,[6] niin vanha kuin Sibylla
Ja häijy niinkuin Sokrateen Xanthippa,
Tai vaikka pahempikin, niin ei vois hän
Mua kammottaa, ei edes sammuttaa
Minussa lemmen kiihkaa — vaikk' ois ärjy
Kuin Adrian on meren kuohupäät.
Rikasta tulin naimaan Paduasta;
Jos rikkaan saan, saan onnen Paduassa.
GRUMIO. Niin, nähkääs, herra, hän sanoo ainakin suoraan mitä ajattelee. Niin että antakaa hänelle vain kylläksi rahaa ja naittakaa hänet vauvalle, tai pelinukelle, tai vanhalle homsulle, jolla ei ole enää hammastakaan suussa, vaikka tauteja on yhtä monta kuin kahdellakuudetta hevosella: kaikki kelpaa, kun vaan tulee rahaa.
HORTENSIO.
Petruchio, kun näin pitkälle on tultu,
Niin jatkan mitä piloill' alotin.
Petruchio, sulle toimittaa voin vaimon.
Jok' ylen rikas on ja nuori, kaunis,
Ja vallasnaisen tapaan kasvatettu;
Yks vika vain, ja siin' on vikaa kyllin:
Hän sietämättömän on kiukkuinen
Ja ynseä ja häijy siihen määrään,
Ett' itse, vaikka köyhemp' olisin,
En kultavuoristaan ma häntä naisi.
PETRUCHIO.
Hortensio, sin et tunne kullan voimaa.
Isänsä nimi sano vain, se riittää:
Ma tytön suostutan, vaikk' ääneen pauhais
Kuin syksyn pilviss' ukko jyrisee.
HORTENSIO.
Isänsä on Baptista Minola,
Ylimys ystävällinen ja höyli;
Ja tyttö Katariina Minola,
Pahasta suustaan kuulu Paduassa.
PETRUCHIO.
En häntä tunne, mutta isän tunnen,
Ja hänkin hyvin tunsi isäni.
Unt' en saa, ennenkuin sen tytön näen.
Siis anna anteeksi, jos jätän sun
Näin heti ensi tapaamisen jälkeen,
Jos ehk' et sinä mulle seuraa tee.
GRUMIO. Kuulkaa, hyvä herra, antakaa hänen mennä niin kauan kuin tuota tuulta kestää. Mutta sen sanon, että, jos tyttö tuntisi hänet niin hyvin kuin minä, niin tietäisi hän, että torat hyvin vähän siihen mieheen pystyy. Hän voi kenties kymmenkunnan kertaa sanoa häntä lurjukseksi tai sen semmoiseksi, se ei häntä vähääkään liikuta; mutta kun hän kerran rupee, silloin se vasta tosi alkaa. Tietäkääs mitä: jos tyttö vähääkään tekee vastarintaa, niin kyllä se mies hänen kasvonsa kuvittaa, tekeepä ne niin kuvattomiksi, että hänellä ei ole enemmän näkeviä silmiä kuin kissalla. Te ette tunne häntä, herra.
HORTENSIO.
Petruchio, varro, minä tulen mukaan:
Baptistan hallussa on aarteeni,
Hän elämäni kalleutta valvoo,
Tytärtään nuorint', ihanaa Biancaa,
Ja minulta ja muilta kosijoilta
Ja kilpakiehtojilta hänet kätkee,
Pitäen perin mahdottomana —
Sen vian vuoks, jonk' äsken mainitsin —
Ett' ikänään saa Katariina miehen.
Sen vuoks Baptista niin on laittanut,
Ett' ei Biancan luokse kukaan pääse,
Ennenkuin naidaan pois se Kaisa hurja.
GRUMIO.
Se Kaisa hurja!
Se tytön nimeksi on perin kurja.
HORTENSIO.
Tee mulle palvelus, Petruchio hyvä:
Baptistan luokse valepuvussa
Nyt minut saata soittotaiturina,
Jost' opettajan sais Bianca-neiti.
Ma niillä juonin, näet, saan tilaisuutta
Tytölle tunteitani ilmaista
Ja salavihkaa häntä kosia.
(Gremio ja Lucentio tulevat, jälkimmäinen
valepukuisena, kirjat kainalossa.)
GRUMIO. Tuo ei ole mitään koirankuria, tuo muka! Kas vain, kuinka ne nuoret lyövät päänsä yhteen pettääksensä vanhoja! Herra, herra, katsokaa taaksenne! Keitä tuossa tulee? Häh?
HORTENSIO.
Vait, Grumio! Sehän kilpakosijani.
Petruchio, mennään syrjään.
GRUMIO.
Komea poika, oikein naisten hempu!
(Vetäytyvät syrjään.)
GREMIO.
Jo luin luettelon; se on hyvä.
Mut, kuulkaa, kauniiksi ne sidottakaa,
Ja muistakaa: vain lemmenkirjoja,
Muut' ette hänellä saa luettaa.
Mun ymmärrätte. — Lisäksi ja yli
Baptistan antimien minä teitä
Hyvitän auliisti — Nuo paperinne
Hyvillä hajuilla ne hajutelkaa:
Hän, joka saa ne, hyvää hajua
On suloisempi. Mitä hälle luette?
LUCENTIO.
Mitä luenkin, niin puolestanne puhun
Kuin suosijan, niin vakaasti, sen lupaan,
Kuin jos te itse läsnä oisitte,
Ja ehkä vielä tehovammin sanoin
Kuin te, jos ette liene oppimies.
GREMIO.
Oi, oppi, mikä aarre oletkin!
GRUMIO.
Oi, hölmö, mikä aasi oletkin!
PETRUCHIO.
Vait, sinä!
HORTENSIO.
Vait, Grumio! — (Astuu esiin.) Herran rauha, signior Gremio!
GREMIO.
Signior Hortensio, terve! Arvaatteko,
Mihinkä menen nyt? — Baptistan luo:
Lupasin taitavata opettajaa
Kysellä kauniille Biancalle,
Ja onneks tapasin tään nuoren miehen,
Jok' opiltaan ja käytökseltään hälle
Sopiva on ja tuntee runoniekat
Ja muutkin kirjat — hyvät, tietysti.
HORTENSIO.
Hyv' on; ja minä ylimyksen näin,
Jok' oivan, hienon soittoniekan lupas
Opettajaksi laittaa neidellemme.
Näin mitään en lyö laimin, palvellessa
Biancaa ihanaa, jot' armastan.
GREMIO.
Ma häntä armastan, sen työllä näytän.
GRUMIO (syrjään).
Sen kukkarollaan näyttää.
HORTENSIO.
Gremio,
Ei lemmestä nyt aikaa rupattaa.
Jos puhut kauniisti, niin sulle uutta
Ma kerron, jok' on hyödyks kummallekin.
Täss' sattumalta herran tapasin,
Jonk' oma etu meidän etuun liittyy:
Kosia lupaa hurjaa Katariinaa
Ja hänet naidakin, jos vain saa rahaa.
GREMIO.
Haa! Sanottu ja tehty! Kaikki hyvin!
Mut tunteeko hän tytön kaikki viat?
PETRUCHIO.
Ett' äreä ja tyly on, sen tiedän;
Jos siinä kaikki, niin ei tuosta haittaa.
GREMIO.
Niin vainko, ystäväni? Mistä ollaan?
PETRUCHIO.
Antonion poika olen Veronasta.
Isäni kuollut on, mut rahat jäivät;
Niill' elän kauan, pidän hyvät päivät.
GREMIO.
Ei päivät hyvät moisen räivän kanssa.
Mut Herran nimeen vain, jos haluttaa!
Ma kaikess' olen teille avuksi.
Siis naida aiotte tuon villikissan?
PETRUCHIO.
Niin totta kuin ma aion elääkin.
GRUMIO (syrjään).
Hän naiko tuon? Jos ei, niin tytön hirtän.
PETRUCHIO.
Siks enkö tänne tullut? Luuletteko,
Mult' että pieni melu korvat särkee?
Olenhan kuullut jalopeuran kiljun
Ja nähnyt myrskyn mylleröimän meren
Kuin villikarjun vaahdoss' ärjyvän,
Ja tuliputken tanterella soivan
Ja taivaan tykkein pilviss' ulvovan,
Ja taiston hälinässä räikän kuullut
Ja ratsun hirnunnan ja torven rämyn.
Siis naisen kielest' älkää haastelko,
Jok' isompaa ei anna paukausta,
Kuin jos sa takkaan heität kastanjan.
Möröjä lapsille!
GRUMIO (syrjään).
Hän niit' ei pelkää!
GREMIO.
Hortensio, kuules, onnelliseen aikaan
Tää herra tullut on, sit' aavistan,
Niin omaksi kuin meidän hyödyksemme.
HORTENSIO.
Lupasin että häntä auttaisimme
Ja korvaisimme kosikulungit.
GREMIO.
Sen teemmekin, jos hän vain saa sen neidon.
GRUMIO (syrjään).
Josp' yhtä varmaan minä hyvän keiton!
(Tranio, komeaksi puettuna, ja Biondello tulevat.)
TRANIO.
Jumalan rauha, herrat! Rohkeneisin
Kysyä teiltä, mikä suorin tie
Signior Baptista Minolan on taloon.
GREMIO.
Sen, joll' on kaksi somaa tytärtäkö?
Sen taloonko?
TRANIO.
Sen saman. — Biondello!
GREMIO.
Mut ettehän vain aio niiden luo?
TRANIO.
Hänen tai niiden; mitä teihin tuo?
PETRUCHIO.
Mut äksyn luo ei vain, ma sit' en sois.
TRANIO.
Ei äksyistä! — Biondello, tule pois!
LUCENTIO (syrjään).
Hyv' alku, Tranio!
HORTENSIO.
Sana teille ennen lähtöänne:
Te neitokaista kosioimaan liette tullut tänne?
TRANIO.
Jos oisinkin, ei lie se rikosta?
GREMIO.
Ei, jos vain menette ja ette kikosta.
TRANIO.
Mut katu lienee vapaa, tiedänhän,
Niin minulle kuin teille.
GREMIO.
Mut ei hän.
TRANIO.
Miks? Saanko tietää?
GREMIO.
Siihen vastaus on:
Siks että on hän signior Gremion.
HORTENSIO.
Siks ett' on hän signior Hortension.
TRANIO.
Seis, herrat! Ylimyksinä te suokaa
Minulle oikeus; tyynesti mua kuulkaa.
Baptista arvoisa on ylimys,
Eik' isänäkään vallan outo hälle.
Ja vaikka tytär kauniimp' ois kuin onkaan,
Yks monist' olen kosijoistaan minä.
Niit' oli tuhat Ledan tyttärellä,
Bianca saakoon yhden lisää siis,
Ja saakin sen. Lucentio hänet veisi,
Vaikk' itse Paris häntä pyyteleisi.
GREMIO.
Tuo herra puhuu kumoon meidät kaikki!
LUCENTIO.
No, antaa laukata, hän onkin koni.
PETRUCHIO.
Hortensio, mitä nämä pitkät puheet?
HORTENSIO.
Suvaitkaa minun vielä kysyä:
Baptistan tytärt' oletteko nähnyt?
TRANIO.
En, mutta kuulin ett' on hällä kaksi:
Pahasta kielestään on toinen kuulu
Ja toinen kainost' ihanuudestaan.
PETRUCHIO.
Mun on se vanhin, siit' en hellitä.
GREMIO.
Se työ te Herkuleelle jättäkää,
Se raskaamp' on kuin kaikki kaksitoista.
PETRUCHIO.
Se, hitto vieköön, selittää siis täytyy:
Sen toisen tyttärensä, johon teillä
On mieli, isä kätkee kosijoilta
Eik' ennen päästä häntä naimisiin,
Kuin vanhempi on tytär saanut miehen;
On silloin vapaa nuorempi, ei ennen.
TRANIO.
Jos niin on, että te se mies, jolt' avun
Me saamme kaikki, muun muassa minä,
Niin jää siis murtakaa ja toimiin käykää,
Pois viekää vanhin, tehkää vapaaks nuorin;
Ja kuka tämän saaneekin, ei lie
Niin hävytön hän, ettei kiittäis teitä.
HORTENSIO.
Puhutte hyvin, sangen älykkäästi;
Ja kun nyt kosijana esiinnytte,
Niin teidän, niinkuin meidän, tulee kiittää
Tät' ylimystä hyväst' avustaan.
TRANIO.
Sit' en lyö laimin. Siitä todisteeksi
Humussa viettäkäämme tämä ilta
Ja neitostemme malja juokaamme.
Kuin juttuherrat laissa, riitelemme,
Mut ystävinä syömme sekä juomme.
GRUMIO ja BIONDELLO.
Sep' oiva ehdotus! No, tulkaa, pojat!
HORTENSIO.
Niin, ehdotus on hyvä, tosiaan! —
Petruchio, ben venuto sanon vaan.