KOLMAS NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Bridewell. Kamari kuningattaren asunnossa.
(Kuningatar ja hänen kamarineitsyensä istuvat työssään.)
KUNINGATAR KATARIINA.
Laps, luuttus ota; huolet mua painaa;
Jos voit, ne laulain poista. Heitä työsi.
Laulu.
Orpheon kun kannel kaikui,
Puut ja lumivuoret taipui
Kumartuen kuulemaan;
Kukka nousi, heinä hieno,
Niinkuin loisi päivä vieno
Iki-kevään päälle maan.
Kaikki, mikä soiton kuuli,
Itse meren ärjy tuuli
Tyyntyi, laski levolleen.
Sulosoittoon huolet hukkuu,
Sydämmenkin tuska nukkuu
Taikka kuolee hiljalleen.
(Aatelismies tulee.)
KUNINGATAR KATARIINA.
No, mitä?
AATELISMIES.
Luvallanne, majesteetti,
Ne ylhät kardinaalit odottavat
Tuoll' ulkona.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mua puhutellakseenko?
AATELISMIES.
Niin, armo.
KUNINGATAR KATARIINA.
Sisään heidät pyytäkää. —
Mit' asiata heillä hyljätylle
Heikolle mulle vaimo-raukalle?
Jos oikein mietin, heit' en sietää voi.
Tulisi heidän olla hyvät, hurskaat
Ja töissään nuhteettomat; mut ei kaapu
Tee papiksi.
(Wolsey ja Campejus tulevat.)
WOLSEY.
Jumalan rauha teille!
KUNINGATAR KATARIINA.
Mun näette tässä puoliks emäntänä;
Josp' oisin täysin se, kun pahin tulee!
Mit', arvon herrat, multa tahdotte?
WOLSEY.
Suvaitkaa käydä sivuhuoneeseen,
Niin, hyvä rouva, täysin tietää saatte
Syyn tuloomme.
KUNINGATAR KATARIINA.
Se tässä sanokaa.
En totta ole mitään tehnyt, jota
Tulisi piillä. Jos vois kaikki naiset
Sanoa samaa samall' ylpeydellä!
En pelkää, herrat — onnellisempi
Siin' olen muita — vaikka tekojani
Kaikk' urkkis silmät, kaikki kielet kaunais
Ja kateus ja halpuus parjaisi.
On elämäni puhdas. Tulitteko
Vakoomaan, miten puolisona toimin?
Sanokaa suoraan: suoruutt' etsii totuus.
WOLSEY. Tanta est erga te mentis integritas, regina serenissima —
KUNINGATAR KATARIINA.
Ei latinata, herra! Niin en jouten
Tääll' ole ollut, etten oppinut
Maan kieltä oisi. Outo kieli tekee
Vain oudoks, epäiltäväks asiani.
Maan kieltä puhukaa siis. Moni teitä
Poloisen emäntänsä tähden kiittää,
Jos totta puhutte; hän paljon vääryytt'
On kärsinyt, se varma. Kardinaali,
Voi synneistä mun päästää suurimmista
Maan kielelläkin.
WOLSEY.
Surettaa mua, armo,
Ett' intoa ja hartautta, jolla
Kuningast' olen palvellut ja teitä,
Näin epäillään, vaikk' oli tahto hyvä.
Me syytteill' emme tule tahraamaan
Nimeä, jota kaikki hurskaat siunaa,
Tai huolta teille tuottamaan, kun sitä
Jo teill' on liikaakin; vaan kuulemaan,
Kuink' arvostatte kuninkaan ja teidän
Välistä suurta riitaa, sekä teille
Sanomaan mielemme, kuin kunnon miehet,
Ja teitä lohduttamaan.
CAMPEJUS.
Arvon rouva,
Ylevää mieltään noudattain lord York
Ja alamaisen innoss' unhottain,
Kuin jalo mies, tuon herjan, jolla häneen
Ja hänen kunniaansa iskitte,
Nyt tarjoo, niinkuin minäi, sovinnoksi
Apuaan, neuvoaan.
KUNINGATAR KATARIINA (syrjään).
Mua pettääkseen. —
Ma hyväst' aikeestanne kiitän teitä.
Puhetta kunnon miesten: — suokoon luoja,
Niit' että oisitte! — Mit' äkkipäätä
Näin suuress' asiassa vastaisin,
Mi koskee kunniaa, — ehk' elämääkin —
Noin oppineille arvon miehille,
Älytön nainen, sit' en totta tiedä.
Täss' istuin työssä tyttöjeni kanssa,
Ja, Herra tietköön, moinen asia
Ja moiset vieraat tuskin tuli mieleen.
Mut hänen tähtensä, mik' olen ollut, —
Nyt mua suuruus viime kertaa huimaa —
Oi, mulle neuvoa ja aikaa suokaa,
Avuton olen, vaimo turvaton.
WOLSEY.
Kuninkaan lemmen rikkoo moinen pelko;
Teill' apu on ja turva loppumaton.
KUNINGATAR KATARIINA.
Tääll' Englannissa tuskin. Luuletteko,
Ett' täällä kukaan neuvoa mua tohtis?
Tai ystäväni olla, kysymättä
Kuninkaan lupaa? Ja noin hurjan suora
Tääll' elää saisko? Ei; ne ystävät,
Jotk' osaa ottavat mun huoliini
Ja joihin luottaa voin, tääll' eivät elä;
Ne, niinkuin muukin lohtu, kaukan' ovat
Isäini maalla.
CAMPEJUS.
Armo, jättäkää
Nuo huolet pois ja kuulkaa neuvo.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mikä?
CAMPEJUS.
Kuninkaan käsiin asianne pankaa,
Hän hyvä on ja armias; se paremp'
Ois asiallenne ja maineellenne.
Jos laki langettaa, niin kunnianne
On mennyt.
WOLSEY.
Hyvä neuvo!
KUNINGATAR KATARIINA.
Neuvotte
Mit' itse toivoisitte: tuhoani.
Tää kristitynkö neuvo on? Hyi teitä!
Viel' elää taivas; tuolla tuomar' istuu,
Jot' ei voi kuninkaatkaan lahjoa.
CAMPEJUS.
Vihassa väärin päätätte.
KUNINGATAR KATARIINA.
Sen suuremp'
On häpeänne. Hurskaiks teitä luulin,
Ja kardinaali-hyveen omaajiksi;
Mut kardinaali-pahe teiss' on, pelkään,
Ja ontto, luto sydän. Hävyn vuoksi
Parannus tehkää, herrat. Tääkö lohtu?
Ja lääke vaimo-poloiselle, jota
Hylitte, nauroitte ja pilkkasitte?
En puolta kurjuuttani teille toivo;
Olen laupiaampi, varoitan vain teitä:
Varokaa, taivaan tähden, varokaa,
Ett' ei tää tuskan taakka teitä tapaa.
WOLSEY.
Olette, armo, suunniltanne aivan:
Pahaksi hyvän tarjon käännätte.
KUNINGATAR KATARIINA.
Te käännätte mun tyhjäksi. Voi teitä,
Te tekohurskaat! Oikeutta jos teiss' on
Ja sääliä ja muuta papillista
Kuin puku, kuinka vihamiehen luokse
Mua sairaass' asiassa neuvotte?
Ah, vuoteestaan mun karkoittanut on hän
Ja lemmestään jo aikaa. Vanha olen,
Ja muu ei enää yhdistä mua häneen
Kuin kuuliaisuus. Mitä pahempaa
Voi mulle tapahtua? Teill' on halu
Tuhota minut.
CAMPEJUS.
Pelko teidät tuhoo.
KUNINGATAR KATARIINA.
Näin kauan olenko ma elänyi —
Ma puhun itse, ystävää kun hyveell'
Ei ole — uskollisna puolisona,
Ja vaimona — sen sanon kehumatta —
Joss' yht' ei epäluulon tahraa ole.
Täytt' enkö sydäntäni kuninkaalle
Ain' antanut? Hänt' enkö totellut?
Lähinnä taivast' enkö rakastanut?
Hulluuteen asti enkö jumaloinut?
Rukousta hänen tähtens' unhottanut?
Ja tääkö palkka? Täss' ei oikeutta.
Miehelleen uskollinen vaimo tuokaa,
Jok' iloa ei muuta uneksi
Kuin miehens' iloa, ja tämän vaimon
Paraimpiin hyviin töihin minä lisään
Viel' yhden hyveen: kärsivällisyyden.
WOLSEY.
Te hyvää aiettamme pakenette.
KUNINGATAR KATARIINA.
Niin syylliseks en itseäni tee,
Ett' itse riisun pois sen arvonimen,
Jonk' aviossa herraltanne sain.
Ei arvoani riistä muu kuin kuolo.
WOLSEY.
Mua kuulkaa, pyydän.
KUNINGATAR KATARIINA.
Etten oisi koskaan
Jalkaani tähän maahan astunut,
Tai maistanut sen mairett' imarrusta!
Teill' enkelin on kasvot, mutta taivas
Sydämmen tuntee. Mihin joudun nyt,
Ma onnettomin naisist' elävistä! —
(Naisilleen.) Laps raukat, missä nyt on onnenne?
Pirstoina rannalla; ei ystävää,
Ei sääliä, ei toivoa, ei sukua,
Jok' itkis mua, tuskin hautapaikkaa.
Kuin lilja, kedon kukkain kuningatar,
Nyt alas pääni kallistan ja kuolen.
WOLSEY.
Jos kunnon aikeemme vain huomaisitte,
Niin lohdun saisitte. Miks, armo hyvä,
Me teitä loukkaisimme? Asemamme
Ja virkamme sen epää. Tehtävämme
On tuskast' auttaa eikä tuskaa kylvää.
Aatelkaa, Herran tähden, mitä teette;
Siit' itse saatte haittaa vain, te sillä
Kuninkaan suosin ihan menetätte.
Nöyryyttä ruhtinasten sydän lempii,
Se sitä suutelee; mut ynseydelle
Se kuohahtaa kuin meri raivokas.
Teill' ylvä, hellä mieli on, sen tiedän,
Ja sielu tyynenkirkas; luottakaa
Siis meihin, ystäviin ja rauhanmiehiin.
CAMPEJUS.
Niin, meihin luottakaa. Tuo naisen pelko
Häväisee hyvettänne. Jalo henki
Epäilyt moiset niinkuin väärän rahan
Pois heittää. Teillä kuninkaan on lempi;
Se säilyttäkää. Meihin tässä luottaa
Jos suvaitsette, niin me parhaan mukaan
Koemme teitä auttaa.
KUNINGATAR KATARIINA.
Tehkää, loordit,
Vain mitä tahdotte, ja suokaa anteeks,
Jos teit' en kohteliaasti kohdellut.
Olenhan nainen, älyä ei mulla
Noin oppineille taiten vastata.
Mua suositelkaa majesteetille;
Hänen on sydämmeni ja, niin kauan
Kuin elän, rukoukseni on hänen.
Nyt, arvon isät, mua neuvokaa;
Ken sitä pyytää, tänne tullessaan
Ei aavistanut, kuinka kallihisti
Ol' ostettava tämä arvon risti.
(Menevät.)
Toinen kohtaus
Vierashuone kuninkaan asunnossa.
(Norfolkin herttua, Suffolkin herttua, Surreyn kreivi ja
kamariherra tulevat.)
NORFOLK.
Jos kanteitanne kaikki yhdessä
Ajatte ponnella, niin kardinaali
On kukistuva; vaan jos tilaisuuden
Jätätte käyttämättä nyt, niin varmaan
Vain saatte uutta häväistystä kestää
Entisten lisäksi.
SURREY.
Mua riemastuttaa
Vähinkin tilaisuus, jost' yllykettä
Saan kostaa hälle jalon apen surman.
SUFFOLK.
Ei sitä pääriä, jot' ei hän
Suorastaan joko halveksinut taikka
Tylysti kohdellut. Ei muissa näe
Kuin itsessään hän aateluuden leimaa.
KAMARIHERRA.
Puhukaa mitä mieli. Hyvin tiedän,
Mit' ansainnut hän teiltä on ja multa.
Mut pelkään, että mitään hälle voimme,
Vaikk' aika oiskin sopiva. Jos häntä
Kuninkaast' ette erota, niin turha
On yrityskin; kielellänsä lumoo
Hän kuninkaan.
NORFOLK.
Hänt' älkää peljätkö;
Se lumous on mennyt; kuningas on
Hänessä jotain vainunut, jok' iäks
Vie meden kieleltä. Hän istuu kiinni
Ja epäsuosiost' ei koskaan pääse.
SURREY.
Näin hyvää uutta oisi hauska kuulla
Jokainen tunti.
NORFOLK.
Se on toden totta.
Kakskielisyytens' ero-asiassa
On ilmeinen; en hänen nahkaansa
Sois vihamiestäni.
SURREY.
Kuink' ilmi tuli
Se juoni?
SUFFOLK.
Kummaa tietä.
SURREY.
Kuinka? Kuinka?
SUFFOLK.
He, kardinaalin kirje paaville
Kuninkaan tuli käsiin; siinä näkyi,
Ett' eron lykkäystä kardinaali
Pyys Hänen pyhyydeltään; "Jos niin käy",
Niin sanat kuuluivat, "on päivän selvää,
Kuninkaan ett' on pauloihinsa saanut
Kuningattaren piika, Anna Bullen."
SURREY.
Tuon lukiko?
SUFFOLK.
No, tieten.
SURREY.
Tepsikö se?
KAMARIHERRA.
Kuningas siitä näki, kuinka häntä
Hän väijyilee ja vaanii. Tällä kertaa
Se juoni petti; lääke tuli vasta
Potilaan kuoltua: jo kuningas on
Tuon kauniin tytön nainut.
SURREY.
Jospa oisi!
SUFFOLK.
No, onneks olkoon toivonne, my lord;
Todeksi vannon sen.
SURREY.
Niin siunaukseni
Se liitto saakoon!
SUFFOLK.
Aamen, sanon.
NORFOLK.
Aamen!
SUFFOLK.
Jo kruunauksest' on käsky annettu.
Vaan tää on vielä uutta; kaikkein korvat
Ei sitä kuulla saa. — Mut, hyvät herrat,
Olento sievä on hän, täydellinen
Älyn ja muodon puolesta; ja varmaan
Hänestä tälle maalle siunaus koituu,
Jot' aina muistellaan.
SURREY.
Mut kuningas
Sulattaa voiko kardinaalin kirjeen?
Jumala siitä varjelkoon!
NORFOLK.
Niin, aamen!
SUFFOLK.
Ei, hänen nokkans' ympärillä hörrää
Muit' ampiaisia; ne kohta pistää.
Hyvästi sanomatta Campejus
On livistänyt Roomaan; jättänyt on
Kuninkaan asian, ja paavin luo
On kardinaalin kätyrinä mennyt
Tään vehkeit' edistämään. Tietkääs mitä:
Kuningas huusi "haa!", kun tämän kuuli.
KAMARIHERRA.
Niin suututtakoon häntä Jumala,
Ett' yhä äänekkäämmin huutaa: haa!
NORFOLK.
Mut sanokaahan, milloin palaa Cranmer?
SUFFOLK.
On palannut, ja entist' on hän mieltä;
Ja kuningaskin tyyntyy eron suhteen,
Kun kaikki kristikunnan oppineet
Sen ovat hyväksyneet. Kohta, luulen,
Julaistaan tämä uusi naiminen
Ja kruunaus myös, ja Katariina enää
Ei kuningatar oo, vaan prinsessa,
Arthurin prinssin leski.
NORFOLK.
Cranmer tuo
On kelpo mies: on paljo vaivaa nähnyt
Kuninkaan tähden.
SUFFOLK.
Pian tuleekin
Hän arkkipiispaksi.
NORFOLK.
Niin kai.
SUFFOLK.
Niin, varmaan.
Kah, kardinaali —
(Wolsey ja Cromwell tulevat.)
NORFOLK.
Kas, kas, kuink' on kiivas!
WOLSEY.
Te kuninkaalle annoitteko, Cromwell,
Tuon käärön?
CROMWELL.
Makuuhuoneess', omaan käteen.
WOLSEY.
Katsoiko sisällystä?
CROMWELL.
Heti mursi
Hän sinetin, ja minkä ensin näki,
Sen vakavana luki; mielenkiinto
Kuvastui kasvoissa. Hän käski teidän
Odottaa häntä täällä aamusta.
WOLSEY.
Tuleeko piankin hän?
CROMWELL.
Varmaan pian.
WOLSEY.
Siis tuokioksi minut jättäkää. —
(Cromwell menee.)
Niin, Alençonin herttuatar, Ranskan
Kuninkaan sisar, hänen pitää naida. —
Vai Anna Bullen! Hittoon Anna Bullen!
Ei kauniit kasvot tässä riitä. — Bullen!
Ei mikään Bullen! — Oi, jos Roomasta
Jo saapuis sana! — Markiisitar Pembroke!
NORFOLK.
On suuttunut.
SUFFOLK.
Kai kuullut kuninkaan
Hiovan häneen vihaansa.
SURREY.
Oi, Herra
Vanhurskas, tee se kyllin purevaksi!
WOLSEY.
Ritarin tytär, halpa hovineitsyt
Kuningattaren kuningattareksi,
Emäntäns' emännäksi! Kirkkaasti
Se kynttilä ei pala; täytyy niistää;
Ja niin se sammuu. Mitä, vaikk' on kaunis
Ja siivokin? Hän on, sen tiedän, synkkä
Luterilainen. Meidän asialle
Ei hyödyllistä, että hän saa maata
Povella itsepäisen kuninkaan.
Pääkerettiläinen Cranmer hänkin noussut
Ja kuninkaan on lempiin hiipinyt
Ja oraakelin virkaan.
NORFOLK.
Hautoo jotain.
SURREY.
Oi, jos ne hauteet hältä syövyttäisi
Sydämmen valtajuuret!
(Kuningas, lukien paperilehteä, ja Lovell tulevat.)
SUFFOLK.
Kuningas!
KUNINGAS HENRIK.
Oi, mitkä summat omiin tarpeisiinsa
On koonnut! Mitkä kultavirrat hänest'
On vuotaneet! Oi, pyhä säästäväisyys!
Mist' on ne haalinut? — Ken teistä nähnyt
On kardinaalin?
NORFOLK.
Tässä tarkanneet
Olemme häntä. Kumma kuohu aivoiss'
On hällä; jalkaa polkee, pystyyn karkaa,
Äkisti pysähtyy ja katsoo maahan
Ja sormen nostaa otsalleen; mut heti
Taas alkaa riehua, taas pysähtyy,
Kovasti takoo rintaansa, ja katseen
Kuun puoleen heittää; mitä kummimmissa
Hän asennoiss' on ollut.
KUNINGAS HENRIK.
Luultavasti;
On mieli kuohuksissa. Tänään laittoi
Hän mulle silmäiltäviks papereita,
Joit' olin pyytänyt; mut arvatkaas,
Ma mitä niihin kätkettynä löysin?
Niin, totta, luettelon tavaroista:
Siin' aarteit' oli, kultaa, hopeaa,
Korua, loistokamaa siihen määrään,
Ett' alamaisella ei luulis varaa
Olevan moiseen.
NORFOLK.
Se on taivaan tahto;
Sen oli kääröön pannut jokin henki,
Sill' armoittaakseen teidän silmäänne.
KUNINGAS HENRIK.
Jos tietäisimme, että hänen mielens'
On maasta taivaallisiin kääntynyt,
Niin jouten saisi olla mietteissään.
Mut varon, että alla kuun ne asuu
Ja vakaan tuuman arvoiset ei ole.
(Asettuu istumaan ja kuiskaa Lovellille,
joka sitten menee Wolseyn tykö.)
WOLSEY.
Oi, anteeks, taivas! Teidän armoanne
Jumala siunatkoon!
KUNINGAS HENRIK.
Te, arvon loordi,
Olette taivaan tavaroita täynnä
Ja mieless' armon runsas kalusto,
Jot' ikään tarkastitte; hetkeäkään
Ei teiltä hurskaast' ajastanne riitä
Tään mailman askareihin. Huono liette
Talouden pitäjä, ja iloitsen,
Ett' olette mun kaltaiseni siinä.
WOLSEY.
Pyhillä toimill' oma aikans' on
Ja oma valtakunnan asioilla,
Ja luontokin se vaatii hoitoaan,
Ja sitä minunkin, sen heikon lapsen,
Kuin kuolevaisten veljienikin,
Totella tulee.
KUNINGAS HENRIK.
Hyvin puhuttu!
WOLSEY.
Suvaitkaa, majesteetti, — itse siihen
Syyt' antaa koitan — aina sovittaa
Mun hyvät sanani ja hyvät työni.
KUNINGAS HENRIK.
Taas hyvin puhuttu; ja tavallaan
On hyvin-puhuminen hyvää työtä;
Ja kuitenkaan ei sanat ole työtä.
Isäni teitä suosi, sanoi sen,
Ja tämän sanansa hän työssä näytti;
Minä kuninkaana teille paikan soin
Lähinnä sydäntäni, teilt' en koskaan
Etua parast' evännyt; päinvastoin
Omaani supistinkin, kootakseni
Hyvyyttä teihin.
WOLSEY (syrjään).
Mitä tietää tämä?
SURREY (syrjään).
Suo, taivas, tätä jatkua!
KUNINGAS HENRIK.
Teist' enkö
Ma tehnyt valtakunnan ensi miestä?
Sanokaa, onko totta mitä sanon?
Ja, jos sen myönnätte, niin sanokaa,
Velassa mulle oletteko? Mitä?
WOLSEY.
Ma myönnän, kuningas, ett' armoa
Niin sadellut on minuun joka päivä,
Ett' en voi sitä palkita; se kävis
Ylitse ihmisvoimain. Tekoni
Ei koskaan päässyt tahdon tasalle,
Jos kuinka ahkeroinkin. Omaa hyvää
Sen verran katsoin, että määränäni
Ain' oli teidän pyhä persoonanne
Ja valtakunnan etu. Armontöistä,
Joit' arvottomaan minuun tuhlasitte,
On ainut palkka alamaisen kiitos,
Rukous puolestanne, uskollisuus,
Jok' yhä kasvoi vain ja yhä kasvaa,
Siks kuin sen kuolon talvi tappaa.
KUNINGAS HENRIK.
Oivaa!
Täss' uskollisen, nöyrän alamaisen
Te kuvasitte; kunnian se töistään
Saa palkakseen, niinkuin sen vastakohta
Häpeän kostoksensa. Luulis että,
Kun sydämmeni ystävyytens' antoi,
Käteni armot tuhlas, valtani
Soi arvot teille suuremmat kuin muille,
Myös teidän käsin, sydämmin ja voimin —
Velvoituksesta puhumattakaan —
Pitäisi erikoista ystävyyttä
Enemmän mulle osoittaa kuin muille.
WOLSEY.
Kuninkaan parast' enemmän ma katsoin
Kuin omaani. Ain' ennen, nyt ja vasta —
Vaikk' uskoton ois koko maailma
Ja teidät kavaltais, vaikk' uhkuis vaara
Niin julman valtavana kuin vain aatos
Voi kuvailla — mun uskollisuuteni,
Kuin luoto tyrskyn keskell', ärjyt aallot
Poveensa särkisi ja järkkymättä
Teit' aina suojais.
KUNINGAS HENRIK.
Puhett' ylevää!
Kas, tuossa, loordit, sydän vilpitön!
Avoinna näitte sen. — Tuo lukekaa:
(Antaa hänelle paperin.)
Ja sitten tuo; ja sitten suurukselle,
Jos ruoka maittaa.
(Kuningas menee, katsoen vihaisesti Wolsey-kardinaaliin,
ylimykset tunkeilevat hänen jälkeensä, naurellen ja
keskenään kuiskaillen.)
WOLSEY.
Mitä tietää tuo?
Mik' äkki-viha! Mikä siihen syynä?
Rypisti otsaansa, ja silmä paloi,
Kuin turmaa uhkais; ärjäs leijona
Noin katsoo uskaljaaseen metsämieheen,
Jok' on sen haavoittanut, — sitten ruhjoo..
Nyt tuota katson; pelkään, että se
On vihan syynä. — Oikein: tuo se minut
On kukistanut! Siinä luettelo
On summa-aarteista, joit' itselleni
Koonnut olen, päästäkseni paaviks
Ja Roomass' ystäviä ostaakseni.
Oo, huolimattomuus, jok' omiaan
On narrin kaatamaan! Mik' ilkipeikko
Mun pani kätkemään tuon salaisuuden
Pakettiin, jonka laitoin kuninkaalle?
Apua eikö? Eikö uutta juonta,
Mill' ajaa tämä hänen aivoistaan?
Sapettaa häntä tuo. Mut keinon tiedän;
Jos tepsii tää, niin onnen kiusallakin
Ma nousen taas. — Haa! Mitä? "Paaville?"
Kirjeeni paaville, niin, toden totta,
Ja koko sopimus! Siis, hyvästi!
Min' olin suuruuteni kukkuloilla,
Ja kunniani keskitaivaalta
Nyt alan laskea; ma putoan
Kuin kirkas tähdenlento iltasella,
Koht' ei mua kukaan näe.
(Norfolkin ja Suffolkin herttuat, Surreyn kreivi
ja kamariherra palaavat.)
NORFOLK.
Kardinaali,
Kuninkaan tahto kuulkaa, joka vaatii
Ett' oiti meille valtasinetin
Nyt annatte ja Winchesterin maalle
Pois Asherhouseen itse vetäydytte, —
Siks kunnes toisin määrätään.
WOLSEY.
Seis! Hiljaa!
Ei teillä valtuutta. Näin suureen toimeen
Ei sanat riitä.
SUFFOLK.
Vastustaa ken tohtii,
Mit' itse kuninkaan on suusta tullut?
WOLSEY.
Siks kunnes muuta näen kuin sanoja
Ja tahdon, pahan tahdon, kärkkäät herrat,
Niin uskallan ja täytyykin mun kieltää.
Nyt näen, kuink' alhaa ainett' olette:
Kateutta vain! Kuink' ahnaast' ahnehditte
Mun turmaani, niin kuin se teitä ruokkis!
Kuink' ilon ivaa kaikess' osoitatte,
Mi turmioks' on mulle! Ilkimykset,
Kateuden tietä käykää; teillä siihen
On kristillinen oikeus; varmaan saatte
Ajoissa palkankin. Tään sinetin,
Jonk' ottaa uhkaatte, sen omin käsin
Kuningas — teidän herranne ja mun —
Minulle antoi elinkaudeksi,
Ja arvon, viran myös, ja vahvistukseks
Avoimen kirjeen. Ken sen riistää multa?
SURREY.
Hän, ken sen antoi.
WOLSEY.
Tulkoon sitten itse!
SURREY.
Sin' olet pöyhkä petturi, sa pappi.
WOLSEY.
Valetta, pöyhkä loordi! Eilen vielä
Ois Surrey kielens' ennen polttanut
Kuin moista puhunut.
SURREY.
Sun vallanhimos,
Punainen pahus, täältä murheenmaasta
Vei appeni, sen jalon Buckinghamin.
Ei kaikkein kardinaali-veljein päät —
Sinä arvoinesi niihin luettuna —
Sen miehen yhtä hivuskarvaa vastaa.
Kirottu koko teidän politiikka!
Mun lähetitte Irlantiin, jost' apu
Ol' etäällä ja kuningas ja kaikki,
Jotk' olemattomista rikoksista
Ois hälle armon hankkineet; sill' aikaa
Pyhästä säälistä sa hyvyydessäs
Soit hälle synninpäästön kirveen kautta.
WOLSEY.
Se valhett' on ja kaikki muukin, josta
Tuo lörppäkieli loordi mua syyttää.
Lain kautta herttua tuomionsa sai;
Ett' olin hänen kuolemaansa syytön
Ja vapaa juonista, sen päärein oikeus
Ja asiansa huonous todistaa.
Jos oisin kielevä, niin sanoisin,
Ett' yhtä vähän teiss' on kuntoa
Kuin kunniaa; ett' alttiudessa
Kuningast', ylvää haltijaani, kohtaan
Min' olen yhtä hyvä mies kuin Surrey
Ja kaikki hänen narrikumppaninsa.
SURREY.
Sun pitkä takkis sua suojaa, pappi,
Sais sydänvertas muuten miekka maistaa. —
Tuot' uhkaa siedättekö kuulla, loordit,
Ja moisen suusta? Näin jos meitä saa
Mokoma punareuhka koiritella,
Hyvästi silloin aateluus! Hän meitä
Hatullaan pyytää vois kuin leivosia.[9]
WOLSEY.
On hyvyys sulle myrkkää.
SURREY.
Niin se hyvyys,
Joll' omiin käsiinne te kiskomalla
Maan kaikki rikkaudet kiersitte;
Se hyvyys, jolla kirjeissänne paaviin
Kuninkaan petitte; sen hyvyytenne,
Jos härnäätte, ma kuuluks teen. — Lord Norfolk,
Jos tosi ylimys te olette,
Jos yhteishyvää hellitte ja tilaa
Ivatun aatelimme ja sen lasten —
Jotk' aateliks ei nouse, tuo jos elää —
Nyt hänen maineluettelons' esiin
Ja syntikirjansa! — Se teitä, pappi,
Pahemmin säikyttää kuin messukello,[10] —
Kun tumman naikon kanssa kiemailitte. —
WOLSEY.
Syvästi tuota miestä inhoisin,
Jos sit' ei kieltäis kristillinen rakkaus.
NORFOLK.
Kuninkaan käsiss' on se luettelo;
Mut ruma on se.
WOLSEY.
Sitä kauniimpana
Ja kirkkaampana puhtauteni loistaa,
Kun toden kuulee kuningas.
SURREY.
Ei auta.
On hyvä muisto mulla; jotkut kohdat
Ma vielä muistan, ja ne julki tuon.
Jos voitte, punastukaa, kardinaali,
Ja tunnustakaa; se ois toki suoraa.
WOLSEY.
Kaikk' esiin! Pahimmatkin syytteet torjun.
Jos punastun, niin sitä punastun,
Ett' ylimys on vailla tapoja.
SURREY.
Parempi se, kuin päätä vailla. Siis:
Kuninkaan tietämättä ensinnäkin
Pyritte legaatiksi, jonka kautta
Maan piispain toimivallan hervaisitte.
NORFOLK.
Kirjeissä ulkovalloille ja Roomaan
Ol' aina lause: ego et rex meus;
Kuninkaan sillä käskyläiseksenne
Te alensitte.
SUFFOLK.
Lisäks kuninkaan
Ja neuvoskunnan tietämättä veitte,
Lähetiks keisarille mennessänne,
Mukaanne Flandriin valtasinetin.
SURREY.
Niinikään soitte laajan valtuudet
Gregory Cassadolle liiton tekoon
Ferraran välillä ja Englannin,
Kuninkaan tiedotta ja neuvoskunnan.
SUFFOLK.
Ja vallanhimosta te leimautitte
Kuninkaan rahaan pyhän hattunne.
SURREY.
Ja suunnattomat summat lähetitte —
Ne kuinka saitte, tunto sanokoon —
Syötiksi Roomaan, onkiaksenne
Niill' arvopaikkoja, ja valtakunnan
Näin köyhdytitte. Paljo muuta vielä,
Mut kun se inhaa on ja teitä koskee,
En sillä tahraa suutani.
KAMARIHERRA.
My lord,
On halpaa langennutta polkea.
Lain valtaan jääköön; sen on tuomio,
Ei teidän. Sydän itkee nähdessäni,
Kuin pieneks hänen suuruutens' on käynyt.
SURREY.
Suon hälle anteeksi.
SUFFOLK.
Lord kardinaali,
Kuningas vielä käskenyt on tämän:
Kun kaikki, mitä Rooman legaattina
Olette tässä maassa toiminut,
On praemunire-säännön alaisena,[11]
Niin tämä laki kohtaa teitä myös;
Maat, mannut, kiinteän ja irtaimen
Olette rikkonut, ja menettänyt
Kuninkaan turvan. — Tää mun toimeni.
NORFOLK.
Nyt jääkää miettimään, kuink' elämänne
On parattava. Jyrkän vastauksenne,
Kun sinetin meilt' epäsitte, teemme
Kuninkaan tiedoks; varmaan kiittää teitä.
Hyvästi, vähä hyvä kardinaali!
(Kaikki menevät, paitse Wolsey.)
WOLSEY.
Hyvästi, vähä hyvä, mikä jää!
Hyvästi iäks, kaikki suuruuteni!
Se ihmisen on osa; tänään kasvaa
Ujoa toivon tainta, huomenna
Jo kukkii, loistaa täydess' uhkeudessaan,
Ja sitten tulee halla, turmahalla,
Ja — ihminen kun varmana jo levoss'
Odottaa suuruutensa kypsyntää —
Se juureen puraisee ja hänet kaataa
Niinkuin nyt minunkin. Kuin huimat pojat,
Jotk' uivat rakoilla, jo monta kesää
Uhalla laskin maineen ulappaa,
Mut liian kauas; pullistunut korska
Mun särkyi aitani, ja vanhana
Ja virass' uupuneena raivon virran
Ma jouduin ajeluun; se nyt mun nielee.
Sua vihaan, turha kunnia ja loisto.
Nyt uuden mielen saan. Oi, kuink' on kurja
Se raukka, joka luottaa valtoihin!
Niin, ruhtinasten armonhymyilyn,
Jot' ahnehdimme näin, ja tuhon välill'
Enemmän tuskaa on ja kauhua,
Kuin mitä sodist' on ja naisista.
Kun sorrut, Luciferin lailla sorrut,
On toivo mennyttä.
(Cromwell tulee säikähdyksissään.)
No, mitä, Cromwell?
CROMWELL.
En puhua ma voi. —
WOLSEY.
Noin hämmentynyt
Mun turmiostaniko? Kummeksitko,
Jos suistuu suuruuskin? Jos itket sinä,
Niin toden totta olen mennyt mies.
CROMWELL.
Kuink' armonne on laita?
WOLSEY.
Hyvin; Cromwell;
En onnellisemp' ole koskaan ollut.
Nyt tunnen itseni, nyt tunnen rauhaa,
Jot' arvot maalliset ei voita: tyyntä
Omantunnon rauhaa. Kuningas mua auttoi,
Hänelle kiitos; näiden hartioiden
Lahoilta pylväiltä hän säälist' otti
Pois painon, jot' ei kantais laivastot:
Tuon liian kunnian. Oi, se on taakka,
Niin, rakas Cromwell, taakka liian raskas
Sen kantaa, joka toivoo taivaaseen.
CROMWELL.
Iloitsen, että hyväll' ootte tiellä.
WOLSEY.
Niin luulisin; nyt, toivon, olen valmis —
Ma tunnen siihen hengessäni voimaa —
Pahempaa, kovempaakin kestämään,
Kuin millä heikot vihamiehet uhkaa.
Mit' uutta?
CROMWELL.
Pahin kaikista ja raskain
Kuninkaan suosion on menetys.
WOLSEY.
Jumala häntä siunatkoon!
CROMWELL.
Ja sitten
Sir Thomas More on teidän sijaanne
Valittu kansleriksi.
WOLSEY.
Kiire oli.
Kyvykäs mies. Hän kauan pysyköön
Kuninkaan suosissa ja tuomitkoon
Totuuden sekä omantunnon mukaan,
Niin että, kun on matkans' autuaasti
Hän päättänyt, sais orpoin kyyneleistä
Tomulleen hautapatsaan. Mitä muuta?
CROMWELL.
Cranmer on suosittuna palannut
Ja Canterburyn arkkipiispaks tehty.
WOLSEY.
Se oli uutta.
CROMWELL.
Vihdoin, lady Anna,
Jonk' aikaa kuningas on salaa nainut,
Kirkossa tänään kuningattarena
On julki näyttäynyt. Nyt puhutaan
Vain kruunauksesta.
WOLSEY.
Cromwell, se se riippa
Mun alas painoi. Kuningas on käynyt
Omia teitään. Tuon, tuon naisen tähden
Menetin iäks loistoni; ei enää
Valaise mainettani aurinko,
Ei enää kultaa tuota suurten seuraa,
Jok' odotti vain hymyäni. Mene!
Hävinnyt olen, köyhä, kelvoton
Sun herraksesi. Etsi kuningasta —
Se aurinkosi älköön laskeko! —
Ma hälle olen kertonut, ken olet
ja että taattu olet; hän sua auttaa.
Mua muistellessaan — jalo häll' on luonto —
Hän lämpenee ja toivorikasta
Ei palvelustas hylkää. Hyvä Cromwell,
Hänt' älä loukkaa, varull' ole, katso
Etistä etuasi.
CROMWELL.
Teistä, herra,
Mun luopuako täytyy? Heittää täytyy
Noin hyvä, jalo, vakaa isäntä?
Todetkoon, kell' ei sydän kivest' ole,
Kuink' on mun raskas jättää herrani.
Saa palveluni kuningas, mut te
Mun rukoukseni iänikuisesti.
WOLSEY.
En kyynelt' ajatellut vuodattaa
Täss' surkeudessa, mut hellyydelläs
Sa sait mun naisen osaa näyttämään.
Pois kyynel pyhkikäämme! Kuule, Cromwell,
Kun joudun unheeseen — ja se käy pian —
Ja kylmässä kun nukun marmorissa,
Miss' enää minua ei mainita,
Niin sano, näin sua neuvon, sano: Wolsey,
Jok' astui kerran tietä kunnian
Ja maineen mittas syvyydet ja särkät,
Hän, haaksirikko, neuvoi sulle varman
Ylennystien, vaikk' itse siitä eksyi.
Tuhoni näet ja mikä minut kaatoi.
Varoitan, Cromwell: vältä ylpeyttä;
Se synti enkelitkin kukisti;
Kuink' ihminen, tuo Luojan kuva, sillä
Vois mitään voittaa? Itses unhota;
Rakasta vihamiestäs; vilpillä
Et voita enempää kuin suoruudella.
Kädessäs aina rauhan oksaa kanna,
Se kateelliset kielet vaientaa.
Tee oikeutta, älä ketään pelkää.
Jumalaa, isänmaata, totuutta
Rakasta aina. Näin jos kaadut, Cromwell,
Niin marttyyrina kaadut. Palvele
Vain kuningasta. — Auta mua sisään;
Siell' ota kirjaan kaikki tavarani
Viimeiseen ropoon; se on kuninkaan.
Jumalaan uskoni ja papin puku
On ainut, mit on enää mulla omaa.
Oi, Cromwell, Cromwell! Jumalaa jos puoliks
Niin oisin palvellut kuin kuningasta,
Hän ei mua vanhoillani syössyt ois
Näin alastonna vihamiesten käsiin.
CROMWELL.
Oi, malttukaa!
WOLSEY.
Niin teenkin. Hovin liemu,
Jää hyvästi! Mua kutsuu taivaan riemu.
(Menevät.)