TOINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Katu.
(Kaksi aatelismiestä, tulevat vastatuksin.)
1 AATELISMIES. Mihinkä kiire noin?
2 AATELISMIES.
Oo, Herran rauha,
Käräjäsaliin kuulemaan, kuink' on
Tuon suuren herttua Buckinghamin käynyt.
1 AATELISMIES. Sen vaivan teiltä säästän; kaikk' on ohi; Nyt tyrmään jälleen vanki saatetaan.
2 AATELISMIES. Läsn' olitte?
1 AATELISMIES.
Se tietty.
2 AATELISMIES.
Kuinka kävi?
1 AATELISMIES. On helppo arvata.
2 AATELISMIES.
Syypääksi nähtiin?
1 AATELISMIES. Niin tietysti, ja sillä tuomittiin.
2 AATELISMIES. Ma häntä säälin.
1 AATELISMIES.
Niinpä moni muukin.
2 AATELISMIES. Mut kuinka kävi se?
1 AATELISMIES.
Näin, lyhyesti:
Suur' herttua saapui aitauksen eteen
Ja vastas kanteeseen ja yhä väitti,
Ett' oli syytön, puolustuksekseen
Esittäin monta vankkaa perustetta.
Kuninkaan valtuusmies taas vetosi
Useiden vierasmiesten todistuksiin
Ja tunnustuksiin; niitä herttua sitten
Mieskohtaisesti vaati kuultaviksi.
Niin astuivat nyt esiin hovivouti,
Kansleri Gilbert Peck, ja rippi-isä
John Car, ja munkkiperkele, tuo Hopkins,
Tuo kaiken pahan alku.
2 AATELISMIES. Joka hälle Noit' ennustuksiansa syötti?
1 AATELISMIES.
Sama.
Hänt' ankarasti kaikki syyttivät;
Heit' yritti hän jäävätä, mut turhaan.
Näin päärit havaitsivat hänet syypääks
Maankavallukseen. Henkens' edestä
Hän puhui paljon sekä oppineesti;
Mut siit' ei huolittu, vain surkuteltiin.
2 AATELISMIES. Mut miltä tämän jälkeen näytti hän?
1 AATELISMIES.
Kun astui lakisaliin kuulemaan
Hän tuomiotaan, kuolinkellojansa,
Niin tuska hänet valtas, hiki valui,
Hän pahan lausui äkkivihan sanan;
Mut pian malttui taas ja loppuun saakka
Esiintyi tyynenä ja ylevänä.
2 AATELISMIES. Ei kuolemaa hän, luulen, pelkää.
1 AATELISMIES.
Ei,
Niin miehuuton ei ole. Syy vain häntä
Pahoittaa hiukan.
2 AATELISMIES. Kardinaali varmaan On tähän syypää.
1 AATELISMIES.
Siihen kaikki viittaa.
Tul' ensin syytteenalaiseks Kildare,
Maaherra Irlannin; kun pois hän saatiin,
Niin kreivi Surrey joutuin pantiin sijaan,
Ett' isäänsä ei ehtis auttaa.
2 AATELISMIES. Halpa Ja luihu vallan kuje.
1 AATELISMIES.
Palatessaan
Sen kyllä kostaa. Tiettyähän tää:
Jos ketä suosii kuningas, niin heti
Sen miehen kardinaali virkaan laittaa
Hovista hyvin kauas.
2 AATELISMIES.
Koko kansa
Hänt' ankarasti vihaa, soisi hänet
Kuus syltä syvään maahan. Herttuaa
He jumaloivat: kelpo Buckinghamiks,
Hyveiden esikuvaks sanovat.
1 AATELISMIES. Hän tuossa on, se kovan onnen mies.
(Buckingham tulee oikeushuoneesta; hänen edellään kulkee oikeudenpalvelijoita, mestauspiilun terä käännettynä häneen päin; saattajina sir Thomas Lovell, sir Niklas Vaux, sir William Sands ja kansanjoukko.)
2 AATELISMIES. Lähemmä käydään.
BUCKINGHAM.
Hyvät kansalaiset,
Näin kauas säälien mua saatoitte;
Mua kuulkaa nyt, ja sitten kotiin menkää.
Maankavaltajan tuomion sain tänään,
Ja kuolla täytyy mun; mut taivas tietköön —
Ja tunto jos on mulla, se mua lyököön,
Kuin piilu tuo, jos haudon vilppiä.
Lakia kuolemastani en syytä,
Se kirjaimen on mukaan tehnyt oikein;
Mut siihen vetoojille laupeutta
Enemmän toivoisin; vaan näinkin ollen
Suon heille sydämestän' anteeksi.
Tok' älkööt tuhost' ylpeilkö ja älkööt
Paheillaan ryvettäkö suurten hautaa,
Vereni silloin maasta heille huutaa.
Pitempää elämää en enää toivo,
Enk' ano myös, vaikk' oiskin kuninkaalla
Enemmän armoa kuin mulla syytä.
Te harvat, jotka mua rakastitte
Ja itkeä mua rohkenette, veljet
Ja jalot ystävät, joist' ero jo
On katkerata, on jo kuolemaa,
Mua seuratkaa kuin hyvät enkelit;
Ja haikean kun eron piilu iskee,
Niin rukouksenne, kuin uhrisuitsu,
Taivaaseen sielun nostakoon. — Nyt tulkaa,
Jumalan nimeen. —
LOVELL.
Teidän armonne
Jos sydämmess' on vihan kaunaa minuun,
Rukoilen, suokaa anteeksi.
BUCKINGHAM.
Sir Thomas,
Mult' anteeks saatte, niinkuin itsekin
Ma anteeks toivon; kaikki anteeks saavat.
Niin ääretön ei vääryys, ettei sitä
Vois sovittaa; ei musta viha mulle
Saa hautaa luoda. Terveiseni kuninkaalle;
Jos hän mua mainitsee, niin sanokaa,
Ett' olin taivaaseen jo puolitiessä.
Kuninkaan puolest' aina rukoilen
Ja viime hengenvetoon häntä siunaan.
Eläköön kauemmin kuin mull' on aikaa
Lukea vuosiaan; ja rakkaudella
Hän hallitkoon ja rakastettuna!
Ja vanhana kun uupuu matkastansa,
Niin yhteen haudattakoon hyveen kanssa.
LOVELL.
Ma rantaan saatan teidän armonne,
Siell' annan toimeni ma Niklas Vaux'lle;
Perille hän vie teidät.
VAUX.
Valmiit olkaa,
Jo herttua tulee; kuntoon pankaa laiva
Ja kauniiks somistakaa, niin kuin pitää
Moiselle henkilölle.
BUCKINGHAM.
Ei, sir Niklas,
Tuo jättäkää; mua arvoni nyt ilkkuu.
Suurkonnetabel' olin tullessani
Ja herttua Buckingham — nyt Edvard Bohun,[5]
Vain köyhä raukka, toki rikkaampi
Kun halvat syyttäjäni, jotk' ei koskaan
Totuutta tunteneet; sen vahvistan nyt
Verellä, josta vielä vaikeroivat.
Isäni, Henrik Buckingham, — jok' ensin
Nous' anastajaa Richardia vastaan, —
Kun hädäss' etsi turvaa vasalliltaan,
Tään konnan pettämänä mestattiin
Ja tutkimatta; Herran rauha hälle!
Seuraaja, Henrik seitsemäs, kun sääli
Isäni surmaa, kuninkaallisesti
Palautti arvoni ja kirkkaampana
Nimeni nosti sorasta. Nyt poika,
Kahdeksas Henrik, hengen, nimen, arvon,
Kaikk' omimpani, yhdell' iskull' iäks
Hävittää maailmasta. Tuomarit
Mull' oli tosin jalotkin, siin' olin
Parempi isä-raukkaani; mut muuten
On kohtalomme sama: oma väki
Molemmat petti, omat suosikit.
Mik' urhoton ja luonnotonkin teko!
Mut Herran tiet on hyvät. Kuulkaa nyt,
Mink' antaa varman neuvon kuolevainen:
Ken luottoaan ja ystävyyttään tuhlaa,
Varuillaan olkoon: ne, joit' ystävinä
Poveenne painatte, jos onnessanne
Näkevät rikon pienenkin, niin teistä
Valuvat pois kuin vesi, palatakseen
Vain teitä upottamaan. Hyvät miehet,
Rukoilkaa puolestani. Käyn nyt matkaan:
Viimeinen pitkän, raskaan elämäni
On hetki tullut. Hyvästi! Jos synkkää
On mieli kertoa, niin kertokaa
Mun loppuni. — Nyt päivätyö on tehty;
Mua Jumal' armahtakoon!
(Buckingham saattoineen menee.)
1 AATELISMIES.
Surkeaa!
Mut pelkään, että monet kirot kokoo
Se niiden päähän, joiden täss' on syy.
2 AATELISMIES.
Jos syytön herttua on, niin tää on julmaa.
Mut vihjan olen saanut, että tekeill'
On toinen paha, vielä suurempi,
Jos toteen käy se.
1 AATELISMIES. Avuks' enkelit! Sanokaa, mikä? Minuun voitte luottaa.
2 AATELISMIES. Salaisin salaisuus: se suurta vaatii Vait'olon voimaa.
1 AATELISMIES. Uskokaa se mulle, En minä liikaa puhu.
2 AATELISMIES.
Luotan teinin.
No, olette kai viime aikaan kuullut
Sen huhun, että Katariinast' ottais
Kuningas eron?
1 AATELISMIES.
Kyllä, vaan se raukes;
Kuningas kun sen kuuli, vihoissaan
Lähetti sanan määrille ja käski
Tukeuttaa huhun ja sen juorujilta
Suut tukkia.
2 AATELISMIES.
Mut juoru toteutuu,
Se kasvaa virkeämpänä kuin koskaan;
Ja varmaks luullaan, että kuninkaan
On päätös tehty. Joko kardinaali,
Tai hänen kätyrinsä, vihasta
Kuningattareen ja hänet tuhotakseen,
Sai tunnon epäilyksiin kuninkaan;
Ja päälle päätteeksi on tänne tullut
Campejus kardinaali, niinkuin luullaan
Näiss' asioissa.
1 AATELISMIES.
Wolseyn työtä kaikki.
Hän tahtoo kostaa keisarille, tää
Kun hänt' ei hänen pyynnöstänsä tehnyt
Toledon arkkipiispaks.
2 AATELISMIES.
Sattui pilkkaan,
Mut julmaa, että kuningatar siitä
Saa kärsiä. Vaan kardinaalin tahto
Ei vääjää; kuningatar sortukoon.
1 AATELISMIES. On kurjaa tuo. Vois joku meitä kuulla; Siis paras tästä haastaa kahdenkesken.
(Menevät.)
Toinen kohtaus.
Vierashuone kuninkaan linnassa.
(Lord kamariherra tulee, lukien kirjettä.)
KAMARIHERRA. "Mylord, hevoset, joita teidän ylhäisyytenne halusi, olin kaikella mahdollisella huolella valikoinut, opettanut ja varustellut. Ne olivat nuoria ja sieviä ja parasta pohjolan rotua. Kun olivat valmiit Lontooseen lähetettäviksi, niin kardinaalin mies tuli valtakirja taskussa ja otti ne minulta väkivoimin, sanoen herransa tahdon olevan, että häntä on palveltava ennen alamaista, jos ei ennen kuningasta; ja se tukki meiltä suun, mylord."
Hän sitä varmaan tahtoo. No, ne saakoon;
Hän ottaa vielä kaikki.
(Norfolkin ja Suffolkin herttuat tulevat.)
NORFOLK.
Hyvää päivää,
Kamariherra!
KAMARIHERRA.
Hyvää päivää, herrat!
SUFFOLK.
Mitenkä kuninkaan on?
KAMARIHERRA.
Yksin on hän
Ja synkkiin huoliin vaipuneena.
NORFOLK.
Mistä?
KAMARIHERRA.
Tuo veljenvaimon naiminen se hänen
Lie tunnollaan.
SUFFOLK.
Ei, toinen nainen hällä
On tunnollaan.
NORFOLK.
Niin; kardinaalin työtä,
Kuningas-kardinaalin. Sokko pappi,
Tuo onnen vanhin poika, nurin kaikki
Nyt kääntää. Kuningas jos tuntis hänet!
SUFFOLK.
Jos vain! Hän ennen itseään ei tunne.
NORFOLK.
Kuink' aina toimens' alkaa pyhästi
Ja hartaasti! Kun rikkui keisarin,
Kuningattaren langon, kanssa liitto,
Nyt kuninkaan hän sieluun hiipii, sinne
Epäilyst', uhkaa kylvää, tunnonvaivaa
Ja arveluita — naimaliittoon nähden;
Ja näistä hänet pelastaakseen neuvoo,
Ett' avionsa hylkäis, hänet, joka
Kakskymmentä on vuotta riippunut
Kuin helmi hänen kaulassaan eik' ikään
Viel' loistoansa menettänyt; hänet,
Jok' on niin täysin häntä rakastanut
Kuin hyvää ihmist' enkelit; niin, hänet,
Jok' iskun kovimmankin kohdatessa
Vain siunaa häntä. Hurskas eikö tuuma?
KAMARIHERRA.
Mokomat neuvot taivas ehkäisköön!
Niin totta, tuota kaikkein kielet mainii
Ja kaikkein sydän itkee. Tarkka huomaa
Sen, että Ranskan kuninkaan on sisar
Pääsyynä kaikkeen. Taivas vielä avaa
Kuninkaan silmät, jotk' on sokaissut
Tuo halpa, kehno mies.
SUFFOLK.
Ja moisen ikeest'
Irroittaa meidät.
NORFOLK.
Sydämmest' en tarvis
Rukoilla pelastusta, muuten pian
Tuo vallanahnas meidät kaikki sotkee
Prinsseistä paasheiksi.[6] On ihmisarvo
Hänestä savimöhkä, jota vatkaa
Hän mielin määrin.
SUFFOLK.
Sääntönä on mulla:
En häntä rakasta, en pelkää häntä;
Mua hän ei luonut; kuninkaani armoss'
On onneni; jos kiroo hän tai siunaa,
Se yhtä on, vain tuulta, jost' en piittaa.
Ma tunsin, tunnen hänet; menköön paaviin,
Mist' ylpeytens' on saanut.
NORFOLK.
Menkäämme
Ja koittakaamme kuninkaasta poistaa
Nuo kalvavat ja synkät aatokset.
Mukaamme tuletteko?
KAMARIHERRA.
Anteeks suokaa,
Kuninkaan olen asioilla; pelkään
Pait sitä, ett' on aika sopimaton.
Hyvästi, herrat!
NORFOLK.
Kiitos vain, mylord.
(Lord kamariherra menee.)
(Norfolk avaa ovipuoliskon. Kuningas istuu
lukemassa ja mietteisiinsä vaipuneena.)
SUFFOLK.
Kas, kuink' on synkkä! Varmaan murhe painaa.
KUNINGAS HENRIK.
Ken siellä?
NORFOLK.
Hyvä taivas, torju viha!
KUNINGAS HENRIK.
Ken siellä, sanon? Kuinka uskallatte
Mua yksinmietteissäni häiritä?
Ken olen?
NORFOLK.
Armollinen kuningas,
Jok' anteeks antaa rikokset, jos pahaa
Ei tarkoiteta. Valta-asiat
Tään aiheuttivat: majesteetin mieltä
Tulimme tiedustamaan.
KUNINGAS HENRIK.
Julkeat!
Pois! Tiedättehän mik' on virka-aika.
Nyt maallistenko tointen hetki on? —
(Wolsey ja Campejus tulevat.)
Ken se? Lord kardinaali? — Hyvä Wolsey,
Sa tunnonhaavojeni lievike,
Kuninkaan paras lääke! — (Campejukselle.) Tervetullut,
Suur' arvoherra, meidän valtakuntaan.
Sitä ja meitä hallitkaa. — (Wolseylle.) Te, mylord,
Pitäkää huolta, etten tyhjää puhu.
WOLSEY.
Sit' ette voi. Te suvainnette, armo,
Meit' ottaa hetkeks kahdenhaasteluun.
KUNINGAS HENRIK (Norfolkille ja Suffolkille).
Nyt meill' on kiire; menkää.
NORFOLK (Syrjään Suffolkille).
Tuossa papiss'
Ei ylpeyttä!
SUFFOLK (Syrjään Norfolkille).
Ei juuri! Min' en tahtois
Noin sairastaa, vaikk' arvonsakin saisin.
Tät' ei voi jatkua.
NORFOLK (Syrjään Suffolkille).
Mut jos niin käy,
Niin minä iskun lyön.
SUFFOLK (Syrjään Norfolkille).
Ja minä toisen.
(Norfolk ja Suffolk menevät.)
WOLSEY.
Olette viisauden esikuva
Kaikille ruhtinaille, epäilynne
Kun kirkon haltuun auliist' uskotte.
Ken nyt voi pahoilla? Ken vihaa teihin
Voi kantaa? Espanjankin, johon hänet
Veri ja heimous sitoo, täytyy myöntää,
Jos tosi mieless' on, ett' oikea
On tuomio ja jalo. Kristinuskon
On kaikill' oppi-isill' äänivalta;
Ja Rooma, kaiken viisauden juuri,
On teidän pyynnöstänne nimissään
Tään arvomiehen tänne lähettänyt,
Tään oppineen Campejus-kardinaalin;
Ma teidän armollenne vielä kerran
Esitän hänet.
KUNINGAS HENRIK.
Minä vielä kerran
Syleillen hänet tervetulleeks sanon;
Ja kiitos olkoon pyhän konklaavin,
Kun laittoi tänne toivomani miehen.
CAMPEJUS.
Armonne jalous kaikkein muukalaisten
On ihailuna. Valtuuteni lasken
Nyt käteenne; se Rooman hovin käskyst'
Asettaa tämän Yorkin kardinaalin
Mun, palvelijansa, kanssa yhdessä
Täst' asiasta puolueettomasti
Tekemään tuomion.
KUNINGAS HENRIK.
Kaks tasavoipaa.
Kuningatar on tännetulostanne
Nyt heti saapa tiedon. — Miss' on Gardiner?
WOLSEY.
Niin rakas hän on teille aina ollut,
Ett' ette nytkään hältä evänne,
Mit' alhaisinkin vaimo lailta vaatii:
Asiamiestä puolustajakseen.
KUNINGAS HENRIK.
Hän parhaan saakoon; suosioni lupaan
Ma parhaalle; sen taivas tietköön! Wolsey,
Tuo Gardiner tänne, uusi sihteerini,
Hän sopiva on mies.
(Wolsey menee.)
(Wolsey palaa, mukanaan Gardiner.)
WOLSEY.
No, tuohon käteen!
Iloksi, onneks olkoon! Olette nyt
Kuninkaan mies.
GARDINER (Syrjään kardinaalille).
Mut teidän
Ja auttajani käskettävä aina.
KUNINGAS HENRIK.
Käy tänne, Gardiner!
(Keskustelevat syrjässä.)
CAMPEJUS.
Herra kardinaali,
Pace-niminenhän tohtor' oli ennen
Tuon miehen paikalla?
WOLSEY.
Niin oli.
CAMPEJUS.
Sehän
Ol' opin mies?
WOLSEY.
Niin kai.
CAMPEJUS.
Mut pahaa täällä,
Lord kardinaali, teistä huhutaan.
WOLSEY.
Kuin? Minustako?
CAMPEJUS.
Julki väitetään
Hänt' että kadehditte; pelkäsitte
Ett' oiva-miehenä hän ylenisi,
Ja siksi piditte hänt' etäällä;
Hän tuli hulluks surusta, ja kuoli.
WOLSEY.
Levossa maatkoon! Hurskaan
Se kyllä riittää. Kurin alle pannaan
Elävät nurkujat. Hän oli narri,
Hyvettä teeskeli. Tää mies, kun käsken,
Mun seuraa viittaustani; ei muuten
Näin lähell' olla saisi. Opiks, veli!
Meit' älkööt alhaisemmat mestaroiko.
KUNINGAS HENRIK.
Tää nöyrin sana kuningattarelle.
(Gardiner menee.)
Minusta Blackfriars sopivin on paikka
Näin oppineelle seuralle; niin, siellä
Tää vakaa asia on tutkittava. —
Käy toimeen, hyvä Wolsey. — Oi, mylord,
On reippaan miehen tuskallista jättää
Niin maire vierellinen. Mut se tunto,
Se tunto! Arka paikka! Täytyy jättää.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus.
Vierashuone kuningattaren asunnossa.
(Anna Bullen ja vanha hovinainen tulevat.)
ANNA.
Ei sekään; — tämä vain se mieltä kaivaa:
Elänyt hänen kanssaan on niin kauan,
Ja hän niin hyvä rouva, ettei koskaan
Hänessä moitteen sijaa, — totisesti,
Ei pahuudesta tiedä hän, — ja nyt,
Niin monta vuosikautta hallittuaan
Ja vallan loistoss' elettyään, jota
On tuhannesti katkerampi jättää
Kuin suloist' ensin saavuttaa, — nyt saada
Vain matkakäsky! Tuota surkutella
Vois ihmispeto.
HOVINAINEN.
Sydän paatuneinkin
Siit' itkuun heltyy.
ANNA.
Hyvä Jumala!
Parempi, ettei loistost' oisi tiennyt.
Vaikk' on se maallista, niin kuitenkin,
Toraisa onnetar jos omaajalta
Sen riistää pois, niin vihlova on tuska,
Kuin riistyis sielu ruumiista.
HOVINAINEN.
Voi raukkaa!
Taas täällä vieras on.
ANNA.
Sit' enemmän
On säälist' itkettävä. Toden totta,
Parempi olla halpa töllin laps
Ja tyytyväisnä rahvaan pariss' elää
Kuin huolen kiiltoon huoliteltuna
Ja surun kultaan.
HOVINAINEN.
Tyytymys on paras.
ANNA.
Kautt' impeyteni, minä kuningatar
En tahtois olla.
HOVINAINEN.
Minä tahtoisin,
Vaikk' impeyteni menis; tekin samoin,
Tuost' ulkopyhyydestä huolimatta.
Niin, teillä, joill' on kaikki naisen sulot,
On naisen sydänkin, jok' aina halaa
Suuruutta, herrautta, rikkautta;
Ne kaikk' on taivaan lahjoja; ne kyllä —
Jos kuinka tekeytte — teidän hienoon
Ja säämiskäiseen mahtuu tuntoonne,
Jos sitä venytätte.
ANNA.
Ei, ei totta!
HOVINAINEN.
On, totta! Kuningattareks ei mieli?
ANNA.
Ei, vaikka koko mailman saisin.
HOVINAINEN.
Vaikk' olen vanha, viisipennisellä
Mun ostaa kuningattareksi vois.
Mut entä herttuatar? Oisko voimaa
Sit' arvon kuormaa kantaa?
ANNA.
Eikä oisi.
HOVINAINEN.
Siis heikko teill' on ruumis. Tinkikäämme:
Jos nuorna kreivinä ma tulisin,
Punastuin suostuisitte. Selkänne
Jos tät' ei kuormaa kestä, ette koskaan
Saa poikalasta.
ANNA.
Mitä rupatatte!
Uudelleen vannon: kuningattareksi
En tulla tahtois koko maailmasta.
HOVINAINEN.
Mut pikku Englannista ehkä sentään
Te myöntyisitte. Minä suostuisin
Carnarvonshirestäkin,[7] vaikka kruunuun
Ei muuta kuuluisikaan. Kas, ken tulee!
(Lord kamariherra tulee.)
KAMARIHERRA.
Huomenta, naiset! Mitä maksaa kuulla
Puheenne salaisuutta?
ANNA.
Arvon herra,
Se kysymyst' ei maksa. Surkeilimme
Vain haltijattaremme huolia.
KAMARIHERRA.
Se kelpo naisille on sopiva
Ja jalo toimi. Toivon mukaan kaikki
Käy vielä hyvin.
ANNA.
Herra suokoon, aamen!
KAMARIHERRA.
On hellä sydän teillä; taivaan armo
On moisten osa. Jotta näkisitte,
Ihana neiti, että puhun totta,
Kuningas teille lausuu suosionsa
Ja teille arvonimen suo niin ylhän
Kuin markiisitar Pembroke; johon arvoon
Tuhannen punnan vuositulon liittää
Viel' armossa.
ANNA.
En tiedä, kuinka nöyrän
Täst' annan kiitoksen; mun kaikkeni
On tyhjää vähempi; mun rukoukseni
Ei kyllin pyhät lie, ja toiveeni
Vain turhuutt' on; mut rukoukset ja toiveet
On kaikki, mitä antaa voin. Vain pyydän,
Sanokaa, herra, kainon palvelijan
Alaisin kiitos hänen armolleen,
Jonk' onni loistakoon ja kruunu aina.
KAMARIHERRA.
Kuninkaan hyvää arvelua teistä
Lisäämään riennän. — (Syrjään.) Koitellut häntä olen;
Niin kainous ja sulo häness' yhtyy,
Ett' ansaan veivät kuninkaan; ken tietää,
Hänestä eikö vielä synny helmi,
Mi koko tämän saaren kirkastaa? —
Käyn kuninkaalle sanomaan, ett' olen
Nyt teitä puhutellut.
ANNA.
Nöyrin kiitos!
(Lord kamariherra menee.)
HOVINAINEN.
Siin' on se! Minä kuustoist' olen vuotta
Hovissa kerjännyt, ja kerjään yhä,
Enk' ole koskaan tullut parhaiksi,
Vaan joko liian varhain taikka myöhään
Palkinnon jakoon; ja te, — hyvä Luoja! —
Tulokas vasta — hyi, sit' onnetarta,
Kuin tunkeilee! — suun saatte täyteen ennen
Kuin aukaisette sen.
ANNA.
Tää kummallista.
HOVINAINEN.
No, miltä maistuu? Onko karvasta?
Ei, punta vetoa! Ol' ennen nainen —
Tarina vanha — jok' ei tahtonut
Kuningattareks tulla, ei, ei kaikest'
Egyptin mudasta: — sen liette kuullut?
ANNA.
Te suottailette.
HOVINAINEN.
Teinä lentäisin ma
Ohitse leivon. Markiisitar Pembroke!
Ja tuhat puntaa, supi suosiosta!
Ei mitään velvoitusta! Kyllä maarin
Nyt tuhansia heruu! Arvon laahus
On pitemp' etumusta. Herttuatarta
Nyt varmaan kantaa selkänne. Nyt liette
Jo vahvemp' entistänne.
ANNA.
Hyvä neiti,
Pitäkää ilo itsestänne; suokaa
Mun jäädä rauhaan. Kuolisin, jos tämä
Vähääkään kuihkois vertani. Jo voivun,
Kun seuraust' aattelenkin. Kuningatar
On lohduton, ja hänet unhottain
Täss' aikailemme. Tästä älkää hälle
Puhuko.
HOVINAINEN.
Mitä minust' aattelette?
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Sali Blackfriars'issa.
(Trumpetit ja torvet soivat. Kaksi oikeudenpalvelijaa tulee, kädessä lyhyt hopeasauva; heidän jälkeensä kaksi kirjuria, tohtorin puvussa; sitten Canterburyn arkkipiispa, yksin; hänen jälkeensä, Lincolnin, Elyn, Rochesterin ja Saint Asaphin piispat; heidän jälkeensä, vähän matkan päässä, aatelismies, joka kantaa valtasinetti-kukkaroa ja kardinaalin hattua; sitten kaksi pappia, kumpikin kantaen hopearistiä; sitten marsalkka avopäin, airuen seuraamana, joka kantaa hopeista valtikkaa; sitten kaksi aatelismiestä kantaen kahta suurta hopeapatsasta; heidän jälkeensä molemmat kardinaalit, Wolsey ja Campejus, rinnakkain; sitten kaksi loordia, kantaen miekkaa ja valtikkaa. Lopuksi kuningas ja kuningatar seurueineen. Kuningas asettuu valtaistuimen katoksen alle; molemmat kardinaalit istuutuvat alemma tuomareiksi. Kuningatar asettuu jonkun matkan päähän kuninkaasta; piispat kummallekin puolelle tuomioistuinta, niinkuin piispanoikeudessa ainakin; heitä alempana istuvat kirjurit; muu seurue seisoo asianmukaisessa järjestyksessä pitkin näyttämöä.)
WOLSEY.
Vait'olon käsky! Rooman valtakirja
On luettava julki.
KUNINGAS HENRIK.
Mistä syystä?
Johan se luettu on julkisesti
Ja kummaltakin puolen tunnustettu.
Vain aikaa kuluu.
WOLSEY.
Jääköön siis. — Nyt toimeen!
KIRJURI.
Julista:
Englannin kuningas Henrik oikeuden eteen!
JULISTAJA.
Englannin kuningas Henrik oikeuden eteen!
KUNINGAS HENRIK.
Täss' olen.
KIRJURI.
Julista:
Englannin kuningatar Katariina oikeuden eteen!
JULISTAJA.
Englannin kuningatar Katariina oikeuden eteen!
(Kuningatar ei vastaa, vaan nousee istuimeltaan, kulkee
tuomarien sivuitse, tulee kuninkaan eteen, polvistuu
hänen jalkoihinsa, ja sitten puhuu.)
KUNINGATAR KATARIINA.
Ma pyydän oikeutta, majesteetti,
Ja sääliä; min' olen kurja vaimo
Ja muukalainen, valtakuntanne
En synnynnäinen; tääll' ei puoletonta
Mull' ole tuomaria eikä vakuutt',
Ett' oikein mua kohdellaan. Voi, herra,
Mill' olen teitä loukannut? Ja miten
On käytökseni teitä pahoittanut,
Ett' yritätte näin mun hyljätä
Ja armon multa riistää? Taivas tietköön,
Ett' aina olen ollut uskollinen
Ja nöyrä, kuuliainen puoliso.
Pelosta, etten teissä vihaa nostais,
Iloinen olin, vakaa sitä mukaa
Kuin jompaakumpaa katseessanne näin.
Ma milloin haluanne vastustin
Ja sit' en omannut? Ket' ystäväänne
En ahkeroinut rakastaa, jos kohta
Ma tiesin hänet vihamiehekseni?
Ket' omist' ystävistäni, jos teitä
Hän vihoitti, viel' armoissani pidin?
Hänt' enkö heti vieroittanut pois?
Oi, muistakaa, kakskymment' olen vuotta
Ma ollut kuuliainen vaimonne
Ja monta lasta teistä synnyttänyt;
Jos voitte tältä ajalt' osoittaa,
Ett' olen kunnian tai vihkivalan
Tai uskollisuuteni unhottanut
Tai pyhää persoonaanne loukannut,
Niin, Herran nimeen, minut hyljätkää.
Häväisten, halveksuen sulkekaa
Mult' ovenne ja minut luovuttakaa
Lain ankarimman kouriin! Pyydän, kuulkaa:
Isäänne, kuningasta, kiitettiin
Ovelaks ruhtinaaksi, joll' ei vertaa
Älyssä, viisaudessa; Ferdinand,
Espanjan kuningas, mun isäni,
Älykkäin oli prinssi, mitä vuosiin
Siell' oli hallinnut; he kieltämättä
Kai kukin maastaan valikoivat parhaat
Tät' asiata tutkimaan; ja nämä
Avion hyväksyivät. Nöyrimmästi
Rukoilen, säästäkää mua, kunnes ehdin
Espanjast' ystäviltä neuvon saada.
Jos ette voi, niin Herran nimeen tehkää
Siis tahtonne.
WOLSEY.
Täss' ovat, hyvä armo,
Nää itse määräämänne arvon isät,
Erittäin oppineet ja taatut miehet,
Maan valiot, jotk' ovat asiaanne
Ajamaan tulleet. Lykkäyst' anoa
On tarpeeton niin oman rauhanne
Kuin kuninkaankin tunnontuskan tähden.
CAMPEJUS.
Puhutte hyvin, herra kardinaali,
Ja oikein myös. Siis, rouva, jatkettava
On tätä kuninkaallist' istuntaa
Ja viipymättä syyt ja vastasyyt
Esille tuotava.
KUNINGATAR KATARIINA.
Lord kardinaali,
Ma teille puhun.
WOLSEY.
Mitä suvaitsette?
KUNINGATAR KATARIINA.
Mun tulis itkeä; mut muistein' alta
Olemme kuningatar — kauan olin
Sit' uneksinut ainakin — ja varmaan
Kuninkaan tytär, kyyneleeni muutan
Ma tulipoukiks.
WOLSEY.
Malttukaatte!
KUNINGATAR KATARIINA.
Kyllä,
Kun tekin nöyrrytte; ei, jo sit' ennen,
Mua muuten taivas rangaiskoon! Min' uskon,
Ja pätevillä syillä, että te
Olette vihamieheni, ja siksi
En tuomioonne alistu. Te tulta
Lietsoitte mun ja puolisoni väliin;
Jumalan kaste sammuttakoon sen!
Siis, vielä kerran; koko sydämmestä
Teit' inhoan ja tuomintanne epään;
Ja vielä kerran sanon: pahin ootte
Te vihamieheni, en teistä hyvää
Ikänä usko.
WOLSEY.
Tunnustan, ett' ette
Nyt ole oma itsenne; te aina
Olitte lempeä, ja hurskaan mieltä
Ja viisautt' osoititte suurempaa
Kuin mitä nainen voi. Mua loukkaatte.
En teitä vihaa; vääryytt' en tee teille,
En liioin muille; mitä olen tehnyt
Tai vasta teen, mun siihen valtuuttanut
On konklaavi, täys Rooman konklaavi.
Ma tulta lietsoin, sanoitte; sen kiellän.
Kuningas täss' on; jos hän tietää minun
Epäävän tekojani, voi hän syystä
Mua syyttää vilpistä, niin, yhtä paljon
Kuin te mua totuudesta. Jos hän tietää
Mun puhtaaks syytteistänne, tietää hän mun
Vääryyttä kärsineen. Siis hänen tulee
Hyvittää minua, ja hyvitykseks
Nuo luulot teistä vieroittaa. Mut ennen
Kuin puhuu kuningas, teit', arvon rouva,
Ma pyydän sanojanne punnitsemaan,
Kun vasta puhutte.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mylord, mylord,
Min' olen tyhmä nainen, liian heikko
Juontanne vastustamaan. Makosuinen
Ja nöyrä ootte, niinkuin papin arvo
Ja virka vaatii; mutta sydän teillä
On täynnä vihaa, ylpeytt', ylimieltä.
Kuninkaan suosion ja onnen kautta
Olette asteilt' alimmilta noussut
Asemaan, missä vallat teitä palvoo,
Ja sanaanne, kuin orjat, tottelevat,
Jos mitä käskenette. Mutta kuulkaa:
Enemmän kunniaa te harrastatte
Kuin pyhää virkaanne. Siis vielä kerran:
En tuomioonne alistu; ja tässä
Vetoan kaikkein kuullen paaviin, jättäin
Asian Hänen pyhyytensä haltuun:
Hän tuomitkoon.
(Lyykistää polviaan kuninkaan edessä ja aikoo mennä.)
KAMARIHERRA.
On kuningatar jäykkä.
Lakia syyttää, polkee sitä, ilkkuu
Sen pätevyyttä; se ei ole hyvä.
Pois menoss' on hän.
KUNINGAS HENRIK.
Palauttakaa.
JULISTAJA.
Englannin kuningatar, Katariina,
Lain eteen!
GRIFFITH.
Rouva, teitä kutsutaan.
KUNINGATAR KATARIINA.
Mitä se teihin? Tiehenne! Te tulkaa,
Kun kutsutaan. — Nyt auta, Jumala!
He maltin multa vievät. — Pyydän, menkää,
En tänne minä jää, en, enkä koskaan
Täss' asiassa tule vastaamaan
Mihinkään oikeuteen.
(Kuningatar seurueineen menee.)
KUNINGAS HENRIK.
Niin, mene, Katri;
Jos kuka väittää, ett' on itsellään
Parempi vaimo, hän sen valehtelee,
Hänt' ei saa uskoa. Sa yksin olet —
Jos harvinaiset hyveet: vieno hellyys,
Pyhäinen nöyryys, hieno naisellisuus,
Alainen käskevyys ja muutkin hurskaat,
Ylevät avut puhuis puolestas —
Maan kuningattarien kuningatar. —
Hän jalo synnylt' on, ja jalouttaan
On mulle osoittanut.
WOLSEY.
Majesteetti,
Rukoilen nöyrimmästi: suvaitkaa
Tään seuran kuullen — missä sidottiin,
Myös siellä päästettäköön, vaikk' en sillä
Saa täyttä hyvitystä — julistaa,
Olenko koskaan tähän yllyttänyt
Tai pienint' epäilystä lausunutkaan,
Jok' oisi tätä seikkaa koskenut?
Olenko, — paitse kiittämällä luojaa
Näin kuninkaallisesta emännästä, —
Sanaakaan sanonut, jok' oisi hänen
Nykyistä arvoansa loukannut
Tai hyvää mainettaan?
KUNINGAS HENRIK.
Lord kardinaali,
Ei syytä teissä; kautta kunniani
Julistan puhtaaks teidät. Tiedättehän,
Teit' että moni vihaa; syytä eivät
He tiedä itsekään, vain haukkuvat,
Kuin koirat, muiden mukaan. Kuningatart'
On yllyttäneet nuo; ei teissä syytä.
Lisääkö hyvitystä? Tätä seikkaa
Nukuttaa aina mielitte, sit' ette
Te koskaan herättänyt; tienkin usein
Silt' ehkäisitte. — Kautta kunniani,
Täss' asiassa kardinaalin täysin
Julistan puhtaaksi. Nyt, kuulkaa syy;
Mut aikaa se ja huomiota kysyy: —
Siis, kuulkaa. Näin se kävi, — mieleen pankaa.
Mun tuntooni toi ensin pienen vaivan,
Epäilyn, piston, sanat, jotka lausui
Bayonnen piispa, Ranskan lähettiläs,
Jok' oli tänne tullut sopimaan
Aviost' Orleansin herttuan
Ja tyttäremme Maryn välillä.
Kun asiasta vielä keskusteltiin,
Hän — piispa, tarkoitan — pyys lykkäystä.
Kun tahtoi tiedustella herraltaan,
Oliko tyttäremme laillinen,
Kun oli aviosta lesken kanssa,
Veljemme vaimon. Tämä lykkäys iski
Sisimpään tuntooni ja valtavasti
Sydäntä runteli ja järkäytti
Poveni pohjat; näin se uursi tien,
Jost' arveluja joukoin tunki sisään,
Mua varoitellen. Ensin tuntui siltä,
Ett' ei mua taivas suosinut, kun luonnon
Niin käänsi, että puolisoni kohtu,
Jos poikalapsen synnytti, ei sille
Enempää suonut elämää kuin mitä
Suo hauta kuolleelle; näet, poikalapset
Jo syntyessään kuolivat, tai heti
Kun ilmaa henkivät. Siit' aatos johtui,
Ett' oli vitsaus tämä; että maani,
Jok' ansainnut ois perillisen parhaan,
Sit' iloa ei multa saisi. Mietin
Mik' yltyis vaara valtakunnalle,
Jos kuolis sukuni, ja tuskan voihka
Povesta nousi. Omantunnon tuimaa
Ajellen merta näin, ma vihdoin laskin
Sen pelastuksen turviin, jota varten
Olemme täällä; tunnolleni, nähkääs, —
Jok' oli silloin sairas, eikä vielä
Kokonaan terve — viihdytystä etsin
Maan kaikilt' arvoisilta isiltä
Ja opintohtoreilta. Salass' aloin
Ma teistä, mylord Lincoln; muistanette
Miss' olin sielun tuskissa, kun teille
Asian uskoin.
LINCOLN.
Muistan, majesteetti.
KUNINGAS HENRIK.
Puhunut olen kauan; kertokaa,
Mua kuinka lohdutitte.
LINCOLN.
Majesteetti,
Niin kysymystä ensin hämmästyin —
Kun tärkeä se on ja seuraukset
Niin kauheat — ett' epäilyksen valtaan
Ma heitin rohkeimmatkin neuvoni;
Kehoitin korkeuttanne sille tielle,
Jot' alatte nyt käydä.
KUNINGAS HENRIK.
Sitten teiltä,
Lord Canterbury, kysyin; tämän tuuman
Te hyväksyitte. Samoin kysyin kaikkein
Tään oikeuston arvomiesten mieltä;
Jokainen nimellään ja sinetillään
Soi suostumuksensa. Siis jatkakaa:
Ei minkäänlainen vastenmielisyys
Kuningatarta kohtaan siihen vaadi,
Vain mainittujen syiden tuimat okaat.
Jos liiton näette lailliseks, niin totta
Kuin olen kuningas, niin ennen hänen,
Katariinan, kuningattareni, kanssa
Tulevat onnen vaiheet jakaa tahdon
Kuin koko luomakunnan lumoovimman
Valion kanssa.
CAMPEJUS.
Armollinen herra, —
Kun kuningatar poikess' on, lie paras
Lykätä toistaiseksi istunto.
Mut sillä aikaa häntä vakavasti
On neuvottava, että peruuttaa
Vetoomisensa Hänen pyhyyteensä.
KUNINGAS HENRIK (syrjään).
Nuo kardinaalit kanssan' ilvehtivät.
Mua tympää metkut nuo ja Rooman vehkeet.
Oi, Cranmer, viisas, taattu palvelijani,[8]
Palaja pian! Sinun tulohetkes,
Sen tunnen, mulle lohdutuksen tuo. —
Lopuss' on istuntomme. Lähtekää.
(Menevät samassa järjestyksessä kuin tulivatkin.)