PROLOGI.
En naurattaa nyt aio; asioita
Esitän vakavia, ankaroita,
Surun ja loiston synkkää näytelmää,
Mi silmist' itkuvirrat vierittää.
Se, joll' on sydän säälivä ja hellä,
Saa tässä tilaisuuden vetistellä;
Sit' aine vaatiikin. Ken rahoistansa
Totuutta pyytää nähdä, toivossansa
Ei jouda petinkoon. Ken haluaa
Vain nähdä komeutta loistoisaa,
Levossa istukoon, niin minä lupaan
Hän kahdess' että tunniss' aimo hupaa
Saa rahoistaan. Se vain, jot' irstas juttu
Huvittaa sekä miekan kalskunnat
Ja narrin pitkä kellankirja nuttu,
Se vainen pettyy. Jalot kuulijat,
Jos narrinkujeilla ja miekkailulla
Koemme teille totuutt' esittää,
Niin taitomme voi pahaan huutoon tulla
Ja järki-ystävänsä menettää.
Siis te, jotk' arvoon sekä älyyn nähden
Olette ensimmäiset, aineen tähden
Nyt vakaat olkaa; kuvailkaa ett' tässä
Jokainen sankarhenki elävässä
On haahmossaan; ett' ihmisjoukot hyörii;
Ett' ympärillä mahtimiehen pyörii
Tuhansin ystäviä; kunnes äkin
Kurjuuteen sortuu mahti yleväkin.
Ken moista nähdessänsä ilakoi,
Hääpäivänäänkin itkeä hän voi.