ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Ensimmäinen kohtaus.
Westminster-Abbey.
(Surumarssi. Kuningas Henrik V:n ruumis lepää loistovuoteella,
sen ympärillä Bedfordin, Glosterin ja Exeterin herttuat,
Warwickin kreivi, Winchester'in piispa, airuita y.m.)
BEDFORD.
Nyt mustiin taivahat[1] ja päivä yöksi!
Te pyrstötähdet, joista riippuu aikain
Ja valtain vaiheet, pyrstöjänne kirkkait'
Ilmassa häilytelkää, niillä piesten
Pahoja noita tähti-luopioita,
Jotk' aihehtineet Henrikin on kuolon!
Hän, viides Henrik, kauan elääkseen
Ol' liian suuri. Englanti ei koskaan
Moint' ole kuningasta kadottanut.
GLOSTER.
Meill' ennen häntä kuningast' ei ollut.
Hän oli uljas, luotu käskemään:
Kun säiläns' säihkyi, huikenivat silmät;
Käsvartensa kun levitti, ne leijui
Kuin lohikäärmeen siivet; silmän palo,
Vihaista tulta täynnä, vihollisen
Enemmän soenti ja pakoon työnsi
Kuin sydänpäivän pisto vasten otsaa.
Vaan mitä puhun? Sanat täss' ei riitä:
Kun kättä vain hän nosti, niin hän voitti.
EXETER.
Mustissa surraan; miks ei verissä?
On Henrik kuollut eikä virkoo enää.
Puuarkkua me tässä saattelemme
Ja kuolon kunnotonta voittoa
Nyt juhlakulkueessa julistamme
Kuin vangit voittovaunuun kytketyt.
Kuin? Turman tähtiäkö kiroilemme,
Kun kukistivat kunniamme näin?
Vai uskommeko, että viekkaat frankit,
Kuin mitkä noidat, hänet loitsuillaan
Pelosta surmas?
WINCHESTER.
Kuningas hän oli,
Siunaama kuningasten kuninkaan.
Frankeille julma tuomionkaan päivä
Niin julma ei kuin hänen katsantonsa.
Hän soti sotaa sotalaumain herran
Ja kirkon rukous hälle voiton toi.
GLOSTER.
Kirkonko? Jos ei rukoilleet ois papit,
Ei elo hält' ois katkennut niin pian.
Naismainen prinssi vain on teille mieleen,
Jot' ohjata kuin koulupoikaa voitte.
WINCHESTER.
Mik' onkaan mulle mieleen, sinä olet
Protektori ja ohjaat maat ja prinssit.
On vaimos korska; hän sua enemmän
Kuin Jumala ja pyhät miehet ohjaa.
GLOSTER.
Vait pyhyydestä! Sinä lemmit lihaa
Ja kirkoss' et käy vuosikauteen muuten
Kuin rukoillakses turmaa vainoojilles.
BEDFORD.
Heretkää toraamasta! Tyyntykää!
Pois alttarille! — Mukaan, airuet! —
Aseemme kullan sijaan uhraamme:
Nyt Henrik kuollut on, ei aseet tarpeen. —
Oi, jälkimailma, näet viel' ajat kurjat,
Imulaps kun silmäst' äidin kyynelt' imee,
Ja saari tää on suolavetten alho,
Ja kuolleit' itkemään jää vaimot yksin! —
Oi, viides Henrik, henkeäsi huudan:
Tee onnekkaaksi tämä valtakunta,
Maast' estä keskinäiset kansaisriidat,
Pois turman tähdet torju taivaalta!
Sun sielusi on tähti loistavampi
Kuin Julius Caesar taikka Berenice.
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Tervehdykseni teille, arvon loordit!
Ranskasta synkeit' uutisia tuon
Tuhosta, taposta ja tappiosta.
Guienne, Champagne, Rheims, Orleans, Pariis,
Guisors, Poitiers, — kaikk', kaikki meilt' on mennyt.
BEDFORD.
Mitä haastat, — Henrik vainaan ruumiin luona?
Hiljemmin! Tuon jos kuulee hän, niin murtaa
Hän lyijynsä ja kuolleist' ylös nousee.
GLOSTER.
Pariisi mennyt? Rouen antautunut?
Jos henkiin vielä herätä vois Henrik,
Niin tästä tiedost' uudestaan hän kuolis.
EXETER.
Mik' on sen aikaan saanut! Petosko?
SANANSAATTAJA.
Ei petos; miesten vain ja rahan puute.
Näin sotilasten kesken kuiskaillaan:
Ett' eri puolueisiin jakaannutte;
Kun tulis sotaan mennä taistelemaan,
Niin päälliköistä vain te kiistätte;
Ken tahtois verkkaista ja halpaa sotaa,
Ken lentäis sukkelaan, mut siivet puuttuu;
Ken luulee, että kulungeitta aivan
Ja mairesanoill' aikaan saadaan rauha.
Englannin ritaristo, nouse, nouse!
Soentaa nuort' ei kunniaas saa laiskuus;
Aseistasi on liljat katkottuina,
Englannin kilpi kahdeks silvottu.
EXETER.
Jos tässä meidän kyyneleitä puuttuis,
Tää sanoma ne saisi virtaamaan.
BEDFORD.
Mua koskee se, mua, Ranskan hallitsijaa.
Sopani tänne! Ranskast' ottelen.
Pois tämä häväisevä murhepuku!
Ranskalle silmäin sijaan annan haavat,
Niill' uudistuvaa turmaans itkeäkseen.
(Toinen sanansaattaja tulee.)
2 SANANSAATTAJA.
Tuon teille tuhon sanomia, loordit.
Nyt Englannist' on Ranska täysin irti,
Pait pari turhaa pikkukaupunkia;
Kruunattu Kaarle Dauphin Rheimsiss' on;
Bastardi yhtynyt on hänen kanssaan;
Reignier on, Anjoun herra, hänen puoltaan;
Alençon hänen luokseen karannut.
EXETER.
Dauphinko siis on kruunattu? Ja kaikki
Hänenkö luokseen karkaa? Mihin me nyt
Karkaamme pakoon tätä häpeää?
GLOSTER.
Me karatkaamme vihollisen kurkkuun.
Jos sinä, Bedford, uuvut, minä kestän.
BEDFORD.
Miks intoani, Gloster, epäilet?
Ma mielessäni joukon pestasin,
Joll' olen Ranskanmaan jo valloittanut.
(Kolmas sanansaattaja tulee.)
3 SANANSAATTAJA.
Arvokkaat loordit, murehenne lisäks,
Mill' arkkua Henrikin nyt kostutatte,
Tuon teille tiedon julmast' ottelusta,
Jonk' ottel' uljas Talbot Ranskan kanssa.
WINCHESTER.
Ja jossa Talbot voitti, eikö niin?
3 SANANSAATTAJA.
Oi, ei, vaan jossa Talbot voitettiin!
Ma juurta jaksain tapauksen kerron:
Elokuun kymmenentenä, kun urho
Palasi piirityksest' Orleansin,
Mukanaan tuskin kuusituhatt' miestä,
Niin kolminkolmattapa tuhansin
Hänt' ahdisti ja saarti ranskalaiset.
Väkeä järjestää ei ollut aikaa,
Ei keihäit' ampujien suojaks panna,
Vaan piti aidoist' ottaa suipot seipäät
Ja pistää niitä umpimähkään maahan
Estääkseen ratsuväen hyökkäystä.
Neljättä tuntia siin' oteltiin,
Ja uljas Talbot miekoin sekä peitsin
Tek' ihmetöitä yli ihmisjärjen.
Satoja lähetti hän helvettiin;
Pakeni kaikki häntä: tuolla, täällä
Ja kaikkialla riehui hän kuin hurja.
"Se itse hiisi on", huus ranskalaiset;
Hänt' ällisteli koko sotajoukko.
Väkensä, nähdessään tuon sankar'innon,
Huus yhteen ääneen: "Talbot eläköön!"
Ja hyökkäs kuumimpahan verilöylyyn.
Siin' oisi saatu täydellinen voitto,
Jos sir John Fastolfe[2] ei ois pelkur' ollut:
Hän etujoukoss' oli jäljimpänä,
Heit' auttaakseen ja seuratakseen, mutta
Pakeni, kurja, miekall' iskemättä.
Yleinen syntyi hävitys ja tappo,
Heit' yltänänsä vihollinen saarti.
Dauphinin mieliks silloin peitsen pisti
Talbotin selkään kurja vallooni,
Talbotin, jota koko Ranskan voima
Ei uskaltanut silmiin katsoa.
BEDFORD.
Talbotko kuollut? Itseni nyt tapan,
Siks että täällä loistoss' elän jouten,
Noin arvokas kun sankar' avutonna
Jätetään kurjain vihollisten käsiin.
1 SANANSAATTAJA.
Ei, ei, hän elää; vankina hän vain on.
Lord Scales samoin ja lord Hungerford;
Muut kaikk' on surmattu tai vangiks viety.
BEDFORD.
Lunnaansa minä maksan, minä yksin.
Dauphinin syöksen suin päin istuimeltaan
Ja kruununs' ystäväni lunnaiks annan;
Viis heitä yhteen meikäläiseen vaihdan. —
Hyvästi, herrat! Menen toimiini.
Nyt Ranskass' ilotulituksen laitan
Pyhän, suuren Yrjänämme kunniaksi.
Kymmenentuhatt' otan miestä myötä;
Vaviskoon manner niiden verityötä. —
1 SANANSAATTAJA.
Se tehkää; Orleans on piiritetty,
Ja heikko meidän armeija ja raihnas;
Salisburyn kreivi vahvistusta vaatii:
Voi tuskin väkens' estää kapinasta,
Kun moinen häll' on vastass' ylivoima.
EXETER.
Valanne Henrikille muistakaa:
Kokonaan joko kukistaa Dauphin
Tai nöyräks ikeen alle taivuttaa.
BEDFORD.
Sen kyllä muistan; jäähyväiset lausun
Ja menen heti varustautumaan.
(Menee.)
GLOSTER.
Ja minä joutuun Toweriin tykistöä
Ja varastoja tutkimaan; ja sitten
Kuninkaaks huudan nuoren Henrikin.
(Menee.)
EXETER.
Minä Elthamiin luo nuoren kuninkaan:
Hänelle olen hoitajaksi pantu,
Ja hänen turvaans' siellä parhain valvon.
(Menee.)
WINCHESTER.
Jokaisella on virkansa ja työnsä;
Min' olen jouten, ei jää mitään mulle.
Mut laiskajaakkona en viru kauan:
Koht' Elthamista pois vien kuninkaan
Ja itse istun ohjaksissa maan.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Ranska. Orleansin edustalla.
(Torventoitaus. Kaarle sotajoukkoineen, Alençon, Reignier y.m.).
KAARLE.
Maan päällä Marsin todellinen kierto
Niin tuntematon on kuin taivaallakin:
Englantilaisten puoleen äsken loisti,
Nyt meille hymyilee, kun voiton saimme.
Tärkeimmät kaupungit on kaikki meidän. —
Täss' Orleansin luona lystiks ollaan;
Nälkäiset, aaveenkalvaat engelsmannit
Meit' ahdistavat tunnin kuukaudessa.
ALENÇON.
Kaipaavat häränpaistiaan ja lientään;
Jos heit' et hevos-aasin lailla ruoki
Ja sido kauravakkaa kuonon alle,
Niin retkaavat kuin upotetut hiiret.
REIGNIER.
Heretköön piiritys! Miks nahjustella?
Pelätty Talbothan on vankina;
Jälellä vain on hullu Salisbury,
Ja kiukkuunsa hän pian pakahtuu,
Kun sotureita on ja rahaa vailla.
KAARLE.
Hälytys soimaan! Hyökätkäämme päälle!
Maanmiesten kaatuneitten kunniaksi!
Sen anteeks annan, jos mun surmaa ken,
Jos väistyn tuumaakaan tai pakenen.
(Menevät.)
(Aseiden kalsketta. Hyökkäyksiä. Peräytymistä. Kaarle,
Alençon, Reignier y.m. palaavat.)
KAARLE.
Moist' onko nähty? Moista väkeä?
Pelkurit! Koirat! Paennut en oisi,
Mut jättivät mun vihollisen suuhun.
REIGNIER.
Salisbury teurastaa kuin vimmattu,
Hän tappelee kuin päiviins' suuttuneena;
Muut loordit, niinkuin ahnaat jalopeurat.
Karkaavat meihin niinkuin saaliin kimppuun.
ALENÇON.
Maanmiehemme Froissardin mukaan kasvoi,
Kun Edward kolmas eli, Englannissa
Olivereja vain ja Rolandeja.
Nyt vielä todemmin voi samaa väittää:
Nyt Simsoneja vain ja Goliatheja
Se sotaan laittaa; kymment' yksi vastaa.
Luut on ja nahka heissä vain; ken luulis.
Ett' uljuut' on ja mieltä moista heissä?
KAARLE.
Pois lähtekäämme. Hurjapäitä ovat,
Ja nälkä heidän intoaan vain kiihtää.
Ma heidät tunnen vanhastaan; he ennen
Muraksi muurit hampain kalvavat.
Kuin piirityksestä he luopuvat.
REIGNIER.
Aseissaan jokin konstilaitos piilee
Kuin kellossa, ett' yhtenään ne lyövät;
He muuten eivät mitenkään vois kestää
Parhaaksi katson jättää heidät rauhaan.
ALENÇON.
No, tehdään se.
(Orleansin Bastardi tulee.)
BASTARDI.
Missä on Dauphin prinssi? Uutta tiedän.
KAARLE.
Bastardi Orleans, kolmin kerroin terve!
BASTARDI.
On synkkä katseenne ja poski kalvas;
Tuon saiko aikaan viime tappionne?
Rohkeutta, Dauphin? Apu lähell' on:
Tuon mukanani tänne pyhän neitseen.
Mi taivaalt' ilmestyksen kautta saanut
On käskyn keskeyttää piirityksen
Ja ajaa engelsmannit Ranskanmaasta.
Syvemp' on häness' ennustuksen henki
Kuin Rooman yhdeksässä sibyllassa;
Hän tietää mennehet ja tulevat.
Kutsunko tuon? Sanani uskokaa,
Ne ovat pettämättömät ja todet.
KAARLE.
Hänet kutsu.
(Bastardi menee.)
Koittaaksemme mahtiaan,
Sa, Reignier, asetu Dauphinin paikkaan;
Kysele jyrkästi ja tuimaan katso!
Näin urkimme, mik' äly häness' asuu.
(Vetäytyy syrjään.)
(La Pucelle, Bastardi ja muita tulee.)
REIGNIER.
Soma impi, sinäkö teet ihmeitä?
PUCELLE.
Reignier, sinäkö mua pettää aiot?
Miss' on Dauphin? — Käy kätköstäsi esiin;
Sun tunnen, vaikk' en koskaan sua nähnyt.
Älä säiky, multa peitossa ei mikään;
Puhella kanssas soisin kahden kesken. —
Pois, loordit; yksin meidät jättäkää.
REIGNIER.
Hän hyvin kestää ensi hyökkäyksen.
PUCELLE.
Dauphin, min' olen tytär lampurin,
Älyni varttunut ei taidoiss' ole.
Suvainnut taivas on ja pyhä äiti
Valaisten paistaa halpaan säätyyni.
Näet, hentoja kun lampaitani kaitsin
Ja päivä paahtoi poskia, niin mulle
Suvaitsi jumal'-äiti ilmestyä
Ja täyden majesteetin hahmossa
Mun käski heittää halvan toimeni
Ja turmiosta maani pelastaa;
Apua lupasi ja menestystä,
Kun täydess' ilmeni hän kunniassaan;
Ja minun, ahavoituneen ja mustan,
Valeli kirkkailla hän säteillään
Ja loi tään kauneuden, jonka näette.
Kysele multa mitä ikänään,
Niin miettimättä vastaan; taistelussa
Mun uljuuttani koittele, jos tohdit,
Niin näet, ett' olen enemmän kuin nainen.
Siis luota minuun: onni siunaa sinut.
Jos sotatoverikses otat minut.
KAARLE.
Puheesi ylvä mua hämmästyttää;
Mut miehuuttasi tahdon koitella:
Käy kaksintaisteluun mun kanssani.
Jos siinä voitat, niin on puhees totta;
Jos et, niin vähääkään en sinuun luota.
PUCELLE.
Olen valmis; miekka terävä on tässä,
Lappeella kummallakin viisi liljaa;
Katriinan kirkkomaalta Tourainesta
Muun rautaromun joukosta sen löysin.
KAARLE.
Jumalan nimeen siis! En naista pelkää.
PUCELLE.
Ja minä miest' en koskaan pakene.
(Taistelevat.)
KAARLE.
Pidätä kätes! Olet amatsooni,
Deboran miekalla sa taistelet.
PUCELLE.
Mua jumal'-äiti auttaa, muuten oisin
Ma liian heikko.
KAARLE.
Ken sua auttaneekin.
Niin sinun minua nyt auttaa täytyy.
Minussa halu hehkuu hillitön;
Sa käteni ja sydämmeni voitit.
Ihana Pucelle, se jos nimes on,
Mun salli orjas olla, eikä herras;
Niin, Ranskan Dauphin sitä sulta pyytää.
PUCELLE.
En lemmen pauloihin saa heittäytä;
Mun toimeni on pyhittämä taivaan.
Kun ensin vihamiehes karkoitan,
Sitt' aika aatella on hyvitystä.
KAARLE.
Luo orjaas armon katse kuitenkin.
REIGNIER.
Kauanpa näyttää prinssi pakinoivan.
ALENÇON.
Hän varmaan tutkii tytön munaskuut.
Näin kauan haastelu ei muuten kestäis.
REIGNIER.
Mennäänkö väliin? Hän ei tiedä määrää.
ALENÇON.
Me emme tiedä, mikä hällä määrä;
On viekas viettelemään naisen kieli.
REIGNIER.
Miss' ootte, prinssi? Mitä aattelette?
Jätämmekö vai emme Orleansin?
PUCELLE.
Ei, sanon minä, pelkurit te raukat!
Viimeiseen taistelkaa; ma teitä kaitsen.
KAARLE.
Se sana pitää; loppuun taistelkaamme.
PUCELLE.
Valittu olen vitsaks Englannin.
Pelastan kaupungin tän' yönä vielä:
Syyssuven saatte, pyhän Martin kesän,
Kun minä tähän sotaan rupean.
On maine niinkuin rengas vedessä,
Jok' yhä laajenee ja laajenee,
Siks että levitessään tyhjään haihtuu.
Englannin rengas päättyi Henrikkiin,
On haihtunut sen ympäröimä maine.
Nyt olen kuin se ylvä voittolaiva,
Miss' Caesar kulki kera onnensa.
KAARLE.
Jos Mahometin innostutti kyyhky,[3]
Niin sinut innostuttanut on kotka.
Ei Konstantinon äiti Helena,
Pyhän Filipin ei tyttäret[4] sua voita.
Sa maahan tullut kirkas Venus-tähti,
Kuink' oikein nöyrästi sua palvelisin?
ALENÇON.
Pois viipy! Avuks kaupungille!
REIGNIER.
Vaimo,
Pelasta, miten taidat, kunniamme!
Karkoita heidät Orleansista
Ja tule siten kuolemattomaksi.
KAARLE.
Koht' yrittämään käymme. Joutuun tulkaa!
Jos pettää hän, en profeetoita usko.
(Menevät.)
Kolmas kohtaus,
Lontoo. Towerin linna.
(Portin edustalle tulee Gloster palvelijoineen,
siniset takit yllä.)
GLOSTER.
Käyn tarkastamaan Toweria. Siit' asti,
Kuin Henrik kuoli, varon kavallusta. —
Miss' ovat vartijat, kun heit' ei näy?
Avatkaa portit! Gloster täällä huutaa.
(Palvelijat kolkuttavat.)
1 VARTIJA (sisäpuolella). Ken siellä kolkuttaa niin käskevästi?
1 PALVELIJA. Se jalo Glosterin on herttua.
1 VARTIJA (sisäpuolella). En päästä sisään, olkoon vaikka ken.
1 PALVELIJA. Näin vastaatko sa vallanholhojalle?
1 VARTIJA (sisäpuolella). Jumala häntä holhokoon; näin vastaan; Me emme muuta tee kuin mik' on käsky.
GLOSTER.
Vai käsky? Kuka muu, kuin minä, käskee?
Muut' onko vallanholhojaa kuin minä?
Mun vastuullani portti murtakaa!
Näin likaisetko ryötykset mua pilkkaa?
(Glosterin miehet ryntäävät porttia vastaan.
Komendantti Woodville lähestyy porttia.)
WOODVILLE (sisäpuolella).
Mitä melua? Tääll' onko pettureita?
GLOSTER.
Teidänkö äänen kuulen, linnan herra?
Avatkaa portti, Gloster tahtoo sisään.
WOODVILLE (sisäpuolella).
Anteeksi, armo, avata en saa;
Sen kielsi Winchesterin kardinaali.
Hän antoi jyrkän käskyn, ett'en sisään
Saa teitä päästää enkä teikäläistä.
GLOSTER.
Sa pelkuri, mua hänkö parempi?
Kopea Winchester, tuo pöyhkä pappi,
Jota ei Henrik-vainaa sietää voinut?
Et pelkää Jumalaa, et kuningasta;
Heti avaa, tai sun ulos minä suljen.
1 PALVELIJA. Avatkaa portti vallanholhojalle; Se murretaan, jos ette väleen joudu.
(Winchester tulee palvelijoineen, kaikki ruskeihin puettuina.)
WINCHESTER.
Haa, vallan-ahnas Humphrey! Mitä aiot?
GLOSTER.
Kolipää pappi, pääsyn multa kiellät?
WINCHESTER.
Niin teen, sa viekas vallan valtaaja,
Mut maan ja vallan holhoja et suinkaan!
GLOSTER.
Takaisin sinä, julki kavaltaja!
Sa, joka Henrik-vainaan tappaa aioit
Ja jolta synninkuitin portot saavat;[5]
Leveässä kardinaali-hatussasi
Ma sua seulon, noin jos yhä uhmaat.
WINCHESTER.
Takaisin, sinä! Min' en tuumaa väisty;
Damaskus olkoon tää,[6] ja sinä Kain;
Nyt tapa Abel-veljesi, jos tahdot.
GLOSTER.
En sua tappaa tahdo, pois vain ajaa;
Kuin lasta kastehameessa sua kannan
Pois punakaavussas, noin ilman muuta.
WINCHESTER.
Koitappas vain! Sua uhmaan vasten suuta.
GLOSTER.
Vai uskallat? Mua uhmaat vasten suuta? —
Miekkaanne, miehet! Turvaa tääll' ei muuta.
Sini- ja rusotakit vastakkain! —
Kavahda partaas, pappi!
(Gloster ja hänen miehensä hyökkäävät piispan päälle.)
Sitä aion
Ma nyhtää ja sua kelpolailla piestä.
Maan tomuun kardinaali-hattus poljen,
Ja paavin uhalla ja kirkon arvon
Sua leukapielist' ees-taas riepotan.
WINCHESTER.
Paaville siitä vastata saat, Gloster.
GLOSTER.
Winchester-hanhi; Nuora tänne, nuora!
Pois heidät pieskää, kaikki yhteen heittoon!
Susi lammasvaatteissa, sun minä peittoon.
Rusotakit, pois! Pois, puna-teeskentelijä!
(Glosterin miehet ajavat pois kardinaalin miehet.
Keskellä melskettä tulee Lontoon lordmajori palvelijoineen.)
LORDMAJORI.
Hävetkää, loordit! Esivallan miehet,
Noin riettaastiko rauhan rikotte?
GLOSTER.
Lordmajor, vait! Et loukkaustani tunne:
Tuo Beaufort, jok' ei kuningasta pelkää,
Ei Jumalaa, on Towerin anastanut.
WINCHESTER.
Tuo Gloster, porvariston vihamies,
Jok' etsii sotaa vain, ei koskaan rauhaa,
Verottain yhä vapaat kukkaronne;
Jok' uskontoa koittaa kukistaa,
Siks ett' on vallanholhoja hän muka;
Hän Towerist' ottais aseita ja rupeis
Kuninkaaks itse, syrjäyttäin prinssin.
GLOSTER.
En vastaa sanoilla, vaan iskuilla.
(Joutuvat taas käsikähmään.)
LORDMAJORI.
Täss' ilmiriidassa ei mulla muuta
Kuin julkitiedoks antaa julistus, —
Lainpalvelija, huuda minkä jaksat.
LAINPALVELIJA. "Kaikki ja jokainen, jotka tänne ovat tänäpäivänä ase kädessä kokoon tulleet vastoin Jumalan ja kuninkaan rauhaa, vaaditaan ja käsketään, hänen korkeutensa nimessä, lähtemään itsekukin kotiinsa eikä tästä lähtien kantamaan, pitelemään tai käyttämään miekkaa, asetta tai tikaria, hengenrangaistuksen uhalla."
GLOSTER.
Lakia min' en pura, kardinaali;
Mut kun sun kohtaan, sisuni ma puran.
WINCHESTER.
Se kohtaus se tullee kalliiks sulle;
Tään päivän työn saa sydänveres maksaa.
LORDMAJORI.
Jos ette lähde, kutsun kurikoita.
Tuo kardinaali riettaamp' on kuin piru.
GLOSTER.
Lordmajor hyvästi! Teet virkas vain.
WINCHESTER.
Sa, inhottava Gloster, varo päätäs;
Sen aion sulta ottaa ennen pitkää.
(Menevät.)
**
LORDMAJORI.
Nyt vaara ohi on, nyt voimme mennä, —
Jes sentään, kuin tuo aatelisto melskaa!
Minä vuoteen neljäänkymmeneen en vaan
Tapellut vielä ole kertaakaan.
(Menevät.)
Neljäs kohtaus.
Ranska. Orleansin edustalla.
(Tykkimies ja hänen poikansa tulevat muurille.)
TYKKIMIES.
Orleans on saarrettu; sen tiedät, poika.
Ja brittein halluss' esikaupunki.
POIKA.
Sen tiedän, isä; usein heitä ammuin,
Mut, paha kyll', ei luoti sattunut.
TYKKIMIES.
Mut nyt se sattuu; tee vain niin kuin käsken:
Päätykkimies min' olen kaupungissa,
Ja suosin vuoks mun täytyy jotain tehdä.
Vakoojat prinssin kertoi, että britti
On esikaupungissa varusteessa
Ja salavihkaa rautahäkin takaa
Tornista tuosta kaupunkia vaanii
Ja tutkii, miten sieltä meitä parhain
Hätyyttäis hyököllä ja ampumalla.
Tätäpä kiusaa ehkäistäkseni
Päin tornia ma kenttätykin käänsin
Ja kolme päivää tässä väijyilin,
Heit' eikö ilmaantuis. Nyt sinä väijy,
Kun min' en kauemmin voi viipyä.
Jos jonkun näet, tuo joutuun sana mulle,
Mun tapaat luona linnanpäällikön.
(Menee.)
POIKA.
Sen lupaan, isä; olkaa huoletta.
Jos heidät näen, niin säästän teiltä vaivan.
(Erään tornin yläkerrokseen ilmestyvät Salisbury ja Talbot,
sir William Glansdale, sir Thomas Gargrave y.m.)
SALISBURY.
Talbot, eloni, iloni, taas sun näen!
Mitenkä vankina sua kohdeltiin?
Ja millä keinoin pääsit vapahaksi?
Puhellaan täällä tornin harjalla.
TALBOT.
Bedfordin herttualla oli vanki,
Nimeltä uljas Ponton de Santrailles;
Mun häneen vaihtoivat ja lunastivat.
Ivalla kerran kehnoon miekkamieheen
Mun vaihtaa aikoivat, mut kopeana
Ma kielsin sen ja vaadin ennen surmaa
Kuin tulla kaupatuksi koiran hintaan.
Lunastus tuli vihdoin toivon mukaan.
Mut, voi! tuo viekas Fastolfe mielen murti.
Ma paljain nyrkein hänet tappaisin,
Jos nyt vain hänet kourihini saisin.
SALISBURY.
Mut sano, miten sua kohdeltiin.
TALBOT.
Ivalla, pilkalla ja solvauksilla.
Yleisön silmänhuviks kuljettivat
Mua julkisilla toripaikoilla,
Sanoen: tässä on se Ranskan hirmu,
Se mörkö, jota lapset kammoi niin.
Riistäydyin vartijaini käsist' irti
Ja kaivoin kynsin maasta kiviä,
Häpeäni katsojiin ne heittääkseni.
Näköni julma toiset säikytti;
Pois kaikki kaikkos pelost' äkkisurman.
Ei rautamuurit mulle kyllin varmat;
Niin nimeäni peljättihin, että
Mun luultiin voivan taittaa terästangot
Ja timanttiset portit murskata.
Valitut pyssymiehet vahdiks pantiin;
Ne joka hetki mua kiertelivät;
Ja vuoteellani jos vain liikahdin,
Oli luoti valmis sydäntäni varten.
SALISBURY.
Surettaa kärsimyksiäsi kuulla.
Mut runsaan heille valmistamme koston.
Orleansiss' on nyt illallisen aika:
Häkistä tästä luen joka miehen
Ja näen ranskalaisten varustukset.
Kas tuonne! Hauska näky sulle varmaan. —
Sir Thomas Gargrave ja sir William Glansdale,
Sanokaa suoraan mulle arvelunne:
Mihin on kohtaan paras kääntää tykit?
GARGRAVE.
Kai pohjoisporttiin; siell' on aatelisto.
GLANSDALE.
Minusta paras sillan varustuksiin.
TALBOT.
Ei, paras nälkäyttää kaupunki
Tai heikontaa se pienill' otteluilla.
(Laukaus kaupungista. Salisbury ja sir Thomas Gargrave kaatuvat.)
SALISBURY.
Armahda, Herra, syntisiä meitä!
GARGRAVE.
Armahda, Herra, mua onnetonta!
TALBOT.
Mik' äkkiturma meidät yllätti?
Puhu, Salisbury, jos puhua sa saatat;
Kuin voit sa, sankarien esikuva?
Yks silmä poissa ja toinen poski! —
Kirottu torni! Kirottu se turman käsi,
Jok' aikaan sai tään synkän näytelmän!
Salisbury kolmettoista voitot voitti;
Hält' oppi Henrik viides sotataidon:
Niin kauan kuin vain rummut soi ja torvet,
Sen miehen miekka iskemäst' ei laannut. —
Elätkö, Salisbury? Vaikk' on kieles mykkä,
Viel' yhden silmän taivaan armon puoleen
Kohottaa saatat: aurinkokin katsoo
Yhdellä silmäll' yli maailman. —
Jos Salisburyltä armos kiellät, taivas,
Niin yhtäkään älä ihmist' armahda! —
Pois ruumis viekää! Hautaan sitä autan. —
Sir Thomas Gargrave, elätkö sa vielä?
Luo silmäs Talbotiin ja haasta hälle!
Tää lohtu, Salisbury, henkes virkistäköön!
Et kuolla saa sa, kunnes —
Kädellään viittoo, mulle hymyilee,
Kuin sanoisi: "Kun erkanen ja kuolen,
Niin kostaa muista ranskalaisille."
Sen teen, Plantagenet!
Kuin Neero luuttua ma soittelen
Ja katson palavia kaupungeita.
Mun pelkkä nimeni on Ranskan tuho.
(Sotahuutoja. Ukkosta ja salamoita.)
Mit' ääntä? Mikä jyry ilmassa?
Mist' onkaan tämä meteli ja melske?
(Sanansaattaja tulee.)
SANANSAATTAJA.
Mylord, mylord, jo nostaa Ranska päätään,
Dauphin ja eräs Jeanne la Pucelle —
Pyhä ja uuden uusi naisprofeetta —
Avuksi tänne tuovat suuren voiman.
(Salisbury huokaa.)
TALBOT.
Haa, kuules, Salisbury huokaa kuollessaan!
Sydäntään särkee, kun ei saa hän kostaa. —
Min' olen sulle Salisburynä, Ranska.
Pucelle tai pussu, delfiini tai Dauphin,
Ulos sydämmenne ratsuillani survon,
Ravaksi aivonne ma sekoitan. —
Telttaansa Salisbury viekää; sitte nähdään,
Mit' uskaltaa nuo Ranskan pelkurit.
(Menevät, kantaen pois ruumiit.)
Viides kohtaus.
Sama paikka. Kaupunginportin ulkopuolella.
(Miekankalsketta. Taistelua. Talbot ajaa Dauphinia takaa ja pakottaa hänet peräytymään; sitten tulee Jeanne la Pucelle, ajaen englantilaisia edellään. Talbot palaa.)
TALBOT.
Mihin voima, tarmo, miehuus mult' on mennyt?
Väkemme väistyy, estää sit' en voi.
Sit' ajaa pakoon panssaroitu nainen.
(La Pucelle palaa.)
Tuoss' on hän, tuossa. — Kanssas ottelen;
Piru tai pirun äiti, pidä puoltasi
Ma suonta sinust' isken; olet noita;[7]
Se sielus vieköön, jota palvelet.
PUCELLE.
Tule, tule! Minä sinut nöyryytän.
(Taistelevat.)
TALBOT.
Näin, taivaat, sallitteko hornan voittaa?
Vaikk' into jännitetty poven särkis
Ja käsivarret lohkeis harteista,
Niin kyllä kesytän tuon korskan porton.
PUCELLE.
Hyvästi, Talbot! Viel' ei aikas tullut;
Mun täytyy kaupunkia evästää.
Mua tavoita, jos voit; en voimaas pelkää.
Nälkäistä laumaas mene virkistämään;
Salisburyn testamentti valmiiks tee;
Tää voitto meidän on, ja monta muuta.
(La Pucelle menee sotajoukkoineen sisään kaupunkiin.)
TALBOT.
Mun pääni pyörii niinkuin myllynratas;
En tiedä, missä olen, mitä teen.
Pelolla, eikä voimall', ajaa portto
Väkemme pakoon, Hannibalin lailla,
Ja voittaa, miten tahtoo. Mehiläistä
Näin avulla ja kyyhkyläistä löyhkäll'
Ajetaan pesästänsä. Kiihkostamme
Englannin koiriks meitä sanoivat;
Nyt kiljuen kuin pennut pakenemme.
(Lyhyt-aikaista miekankalsketta.)
Maanmiehet! Uuteen taisteluun, tai muuten
Pois jalopeurat kilvest' Englannin,
Te äpärät, ja pankaa lampaat sijaan!
Niin arkoen ei lammas pakoo sutta,
Ei hevonen, ei härkä tiikeriä,
Kuin entisiä orjianne te.
(Miekankalsketta. Uusi ottelu.)
Ei apua. — Pois joutuun vallituksiin!
Salisburyn surman hyväksytte kaikki,
Kun kukaan ei käy häntä kostamaan. —
Pucelle on päässyt sisään Orleansiin,
Meit' uhmaten ja ponnistuksiamme.
Oi, Salisbury, jos kanssas saisin kuolla!
Nyt täytyy häpeästä pääni peittää.
(Miekankalsketta. Peräytymistä. Talbot joukkoineen poistuu.)
Kuudes kohtaus.
(Muureille tulee la Pucelle, Kaarle, Reignier,
Alençon ja sotureita.)
Torventoitaus.
PUCELLE.
Lippumme muureille nyt liehumaan!
Orleans on engelsmanneilt' anastettu.
Sanansa pitänyt on Jeanne Pucelle.
KAARLE.
Sa jumal-olento, Astraean tytär,
Kuink' ylistää sua voinkaan tästä työstä!
On puhees kuin Adoniin yrttitarha,[8]
Jok' eilen kukki, hedelmäss' on tänään. —
Naisprofeetastas ylvä ole, Ranska! —
Takaisin Orleansin valloitimme;
Maa onnea niin suurt' ei ole nähnyt.
REIGNIER.
Miks, Dauphin, kaupungin ei kellot soi?
Nyt porvaristo ilotulen tehköön.
Kaduilla kemuilkoon ja juhlikoon
Ilosta, mink' on taivas meille suonut.
ALENÇON.
Ilo ja riemu koko Ranskan täyttää,
Kun saa se tiedon meidän urhotöistä.
KAARLE.
Jeanne voiton voittanut on, enkä minä;
Siks kanssani hän kruunun jakakoon;
Ja valtakunnan kaikki papit, munkit
Hänt' ylistelkööt laulukulkueissa.
Upeemman hälle pyramiidin nostan
Kuin Rhodopen tai Memphiin[9] konsanaan;
Ja muistoksensa, kun hän kerran kuolee,
Tomunsa uurnass' uhkeammassa,
Kuin kallis Dareion juveelilipas,
Juhlissa viedään Ranskan kuningasten
Ja kuningattarien edellä.
Ei enää Sanct Denis'tä rukoilla,
Jeanne la Pucelle nyt pyhimys on Ranskan.
Komean juhlan teemme nyt ja rikkaan,
Kun voiton saimme suuren, mainehikkaan.
(Torventoitauksia. Menevät.)