EPILOGI.
Ensin pelkoni, sitten kumarrukseni, lopuksi puheeni. Pelkoni on teidän paheksumisenne, kumarrukseni velvollisuuteni, ja puheeni anteeksipyyntöni. Jos nyt hyvää puhetta odotatte, niin olen hukassa; sillä mitä puhun, on omaa tekoa, ja mitä minun pitäisi puhua, olisi vaan hukkatekoa. Siis vaan toimeen ja häikäilemättä. Tietäkää, niinkuin aivan hyvin tiedättekin, että äskettäin, erään vastenmielisen kappaleen lopussa, olin tässä pyytämässä teiltä anteeksi ja lupaamassa parempaa. Aikomukseni oli, suoraan sanoen, tällä teitä hyvittää; vaan jos keinotteluni ei onnistu, niin joudun minä vararikkoon ja te, hyvät velkojani, saatte tappion kärsiä. Lupasin olla tässä taas saapuvilla, ja tässä nyt annan itseni teidän armoillenne; armahtakaa siitä osa, niin maksan teille osan, ja teen, niinkuin velkamiehet ainakin, lupauksia äärettömiin asti.
Jos ei kieleni voi teitä taivuttaa myödytykseen, niin tahdotteko, että käytän jalkojani? Huokea maksutapa se olisi noin vaan tanssimalla päästä veloistaan. Hyvä omatunto kuitenkin tekee jos mitä velkojiaan tyydyttääkseen, ja niin teen minäkin. Kaikki naiset täällä ovat minua armahtaneet; jos eivät herrat sitä tee, niin ovat herrat ja naiset riitaiset keskenään, jommoista tällaisessa seurassa ei ole koskaan ennen nähty.
Vielä sananen jos suvaitsette. Jos ette jo ole liiaksi saanut rasvaista ravintoa, niin aikoo nöyrin tekijämme jatkaa tarinaa, jossa sir John tulee olemaan mukana, ja Ranskan kaunis Katariina teitä ilahuttamassa; ja siinä, mikäli minä tiedän, Falstaff hikoilee itsensä kuoliaaksi, jos ei teidän ankara tuomionne jo ole häntä hengiltä ottanut; sillä Oldcastle kuoli marttyyrina, ja tämä ei ole se mies. Kieleni jo uupuu; kun jalkanikin uupuvat, niin sanon teille hyvää yötä ja polvistun teidän eteenne, mutta oikeastansa rukoillakseni kuningattaren puolesta.