Loppu hyvä, kaikki hyvä

by William Shakespeare

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Ensimmäinen kohtaus.

Roussillon. Huone kreivinnan hovilinnassa.

(Bertram, Roussillonin kreivinna, Helena ja Lafeu tulevat,
kaikki surupuvussa.)

KREIVINNA.
Kun luovun pojastani, hautaan toistamiseen puolisoni.

BERTRAM. Ja minä täältä lähteissäni, äiti, itken uudelleen isäni kuolemaa; mutta minun täytyy kuulla kuninkaan käskyä, jonka holhotti olen[1] nyt ja alamainen ainiaan.

LAFEU. Teille, armo, kuningas korvaa puolison, — ja teille, nuori herra, isän. Hän, joka aina on niin hyvä kaikille, ei voi olla osoittamatta hyvyyttään teillekin, jonka arvo sen herättäisi, jos sitä puuttuisi, pikemmin kuin jäisi siitä osattomaksi, kun sitä niin runsaasti on tarjona.

KREIVINNA.
Mitä toiveita on kuninkaan parantumisesta?

LAFEU. Hän on erottanut lääkärinsä, joiden hoidossa on aikaa kuluttanut parantumisen toivossa eikä muuta sillä voittanut, kuin että aikaa myöten on toivonsakin menettänyt.

KREIVINNA. Tällä nuorella neitosella oli isä, — oi, tämä "oli", mikä haikea sana! — jonka nero oli melkein yhtä suuri kuin hänen vilpittömyytensä; jos se olisi sen verroille kohonnut, niin olisi se tehnyt luonnon kuolemattomaksi, ja kuolema olisi työn puutteesta ruvennut lystäilemään. Kuninkaan tähden soisin, että hän eläisi; se varmaankin olisi kuninkaan taudin surma.

LAFEU.
Minkä nimellinen oli se mies, josta puhutte, armo?

KREIVINNA.
Hän oli kuuluisa ammatissaan, ja täydestä syystäkin: Gerard
Narbonnelainen.

LAFEU. Todellakin erinomainen mies; kuningas aivan äskettäin puhui hänestä ihastuksella ja kaipuulla. Hän oli siksi taitava, että voisi elää vieläkin, jos tiede voisi pitää puoliaan kuolevaisuutta vastaan.

BERTRAM.
Mitä, hyvä herra, kuningas sairastaa?

LAFEU.
Pukamaa, hyvä herra.

BERTRAM.
Siitä en ole koskaan ennen kuullut.

LAFEU.
Hyvä, jos siitä ei koskaan mitään kuuluisikaan. — Onko tämä nuori neiti
Gerard Narbonnelaisen tytär?

KREIVINNA. On, herraseni, hänen ainoa lapsensa, ja minun hoitooni uskottu. Toivon hänestä kaikkea sitä hyvää, mitä hänen kasvatuksensa lupaa. Taipumuksensa hän on perinyt, ja se tekee kauniit avut vielä kauniimmiksi; sillä jos oivat lahjat ovat saastaisen mielen verhona, niin kiitokseen liittyy aina surkuttelu; ne ovat puoltajia, mutta samassa pettäjiä; hänessä ne ovat sitä kallisarvoisempia, kuta vilpittömämpiä; hän on kuntonsa perinyt, hyveensä itse hankkinut.

LAFEU.
Kehunne, armo, tuo kyyneleet hänen silmiinsä.

KREIVINNA. Se on paras suola, millä tyttö saattaa kiitostaan höystää. Aina kun isän muisto lähestyy hänen sydäntään, niin surun hirmuvaltias riistää kaikki elonmerkit hänen poskiltaan. Älä itke, Helena, älä enää itke; muuten luullaan, että enemmän surua osoitat, kuin sitä tunnet.

HELENA.
Tietystikin osoitan surua; mutta tunnenkin sitä.

LAFEU. Kohtalainen valitus on kuolleen oikeus, mutta liiallinen murhe on elävän vihollinen.

KREIVINNA. Jos elävä on murheen vihollinen, niin liiallisuus tekee sen pian kuolettavaksi.

BERTRAM.
Ma pyydän, äiti hyvä, siunaustanne.

LAFEU.
Mitenkä tuo on ymmärrettävä?

KREIVINNA.
Ota siunaus! Olossa ja tavoiss' ole
Isäsi poika! Veri sekä hyve
Sinussa vallast' otelkoot, ja kuntos
Pysyköön aateluutes tasall' aina.
Rakasta kaikkia, mut harvaan luota;
Älä loukkaa ketään; vihamiestäs uhmaa,
Mut voimaas älä käytä; ystävääsi
Kuin silmäterääs helli; ole ennen
Vait-olija kuin paljon puhuja.
Ja taivas sulle suokoon, mitä muuta
Se antaa voi ja minä siltä pyytää.
Hyvästi! — Herra, häntä neuvokaa;
Hän viel' on kypsymätön hovikoksi.

LAFEU.
Paraimmat siellä, siitä olen varma,
Halaavat kilvan hänen ystävyyttään.

KREIVINNA.
Hyvästi, Bertram! Siunatkoon sua taivas!

(Menee.)

BERTRAM (Helenalle).
Mitä parasta voitte ajatuksissanne toivoa, se teille osaksi tulkoon!
Olkaa turvana äidilleni, haltijallenne, ja pitäkää häntä kunniassa.

LAFEU.
Hyvästi, soma neiti! Teidän tulee pitää eleillä isänne mainetta.

(Bertram ja Lafeu menevät.)

HELENA.
Jos se vain ois! — En aattele nyt isää.
Nuo valtain itkuvirrat hälle suuremp'
On kunnioitus kuin mun kyyneleeni.
Mink' oli näköinen? Oi, sit' en muista;
Vain Bertramin on kuva sielussani.
Hukassa olen; elämä on tyhjää,
Kun poiss' on Bertram.
Yhtä hyvin voisin
Valita sulhokseni kirkkaan tähden,
Niin paljon hän on mua ylempi;
Sen kirkas loisto vain, sen laitavalo
Mua kohtaa, vaan sen piiriss' en saa elää.
Tää korskean on lemmen rangaistusta:
Halajaa hirvi leijonaa, mut surman
Saa lemmenpalkaks. Mikä sulo-tuska
Hänt' aina nähdä; istua ja piirtää
Kiharat, kotkan silmät, kulmain kaaret
Sydämmen tauluun, sydämmeni, johon
Tuon armaan kuvan pienin piirre painui!
Nyt poiss' on hän, ja pyhän-jäännöksiä
Saa harras sydän palvoa. — Ken tuossa?
Bertramin seuraaja, ja siksi rakas,
Vaikk' onkin julki valhettelija
Ja perin pelkuri ja täysi narri.
Mut nämä paheet häneen soveltuvat:
Ne kestää ne, kun hyveen teräsluut
Vilussa värjyy; tyhmyytt' äverjästä
Alaston äly usein palvelee.

(Parolles tulee.)

PAROLLES.
Herran rauha, kaunis kuningatar!

HELENA.
Herran rauha, monarkki!

PAROLLES.
Väitän vastaan.

HELENA.
Samoin minä.

PAROLLES.
Neitsyyttäkö nyt mietiskelette?

HELENA. Niin. Teissä on vähän soturin vikaa: sallikaa minun tehdä teille kysymys. Miehet ovat neitsyyden vihollisia; miten voimme sen heiltä turvata?

PAROLLES.
Älkää päästäkö sisään.

HELENA. Mutta he ryntäävät; ja neitsyytemme, vaikka urhoollisesti pitääkin puoliaan, on kuitenkin heikko. Neuvokaa meille jokin sotataidon mukainen puolustuskeino.

PAROLLES. Sitä ei ole. Miehet piirittävät teitä, kaivavat salaa alta ja räjähyttävät ilmaan.

HELENA.
Herra varjelkoon neitsyys-parkaa mokomista kaivajista ja räjähyttäjistä!
— Eikö ole mitään sotatemppua, millä neitsyet voisivat räjähyttää
miehet?

PAROLLES. Kun neitsyys on räjähytetty, niin mies hyökkää päälle; ja jos nyt hänet räjähytätte, niin, toden totta, tekemänne aukon kautta hän valloittaa koko linnoituksenne. Luonnon valtiotalouteen ei kuulu neitsyyden tallettaminen. Neitsyyden häviö on yhteiskunnan hyöty, ja neitsyttä ei ole vielä maailmaan tullut ilman neitsyyden menettämistä. Se, mistä te olette tehty, se on sitä neitsyiden tekomujua. Jos yksi neitsyys menetetään, niin saadaan kymmenen sijaan; jos sitä iankaiken säästetään, on se iäksi mennyttä. Se on liian kylmä kumppaniksi. Menköön menojaan!

HELENA. Tahdon sentään vähäisen sitä tallita, vaikka kohta kuolisinkin neitsyenä.

PAROLLES. Vähä se on, mikä sen asian puolesta puhuu: se on luonnon järjestystä vastaan. Neitsyyttä puolustamalla syytätte omaa äitiänne, joka on ilmeisintä uppiniskaisuutta. Itsensä-hirttäjä on neitsyt tavallaan; neitsyys murhaa itsensä ja olisi kuopattava valtamaantielle, vihityn maan ulkopuolelle, hurjapäisenä luonnonlain rikkojana. Neitsyys kasvaa matoja aivan niinkuin juusto; se syö oman itsensä kuoria myöden ja kuolee vihdoin omaan nälkäänsä. Vielä lisäksi on neitsyys itsepäinen, ylpeä, toimeton, täynnä itserakkautta, josta synnistä Jumalan laki mitä ankarimmin kieltää. Älkää sitä säästäkö; siitä ei tule muuta kuin tappiota. Pankaa se liikkeeseen: kymmenessä vuodessa saatte kymmenen sijaan, joka on hyvä kasvu, eikä pääoma siitä paljoakaan huonone. Menköön menojaan!

HELENA.
Miten olisi menettää se oman mielensä mukaan?

PAROLLES. Annappas olla! Niin, huonoa olisi tehdä sen mielen mukaan, jonka se ei ole mieleen. Se on tavara, joka vanheten menettää kiiltonsa; jota kauemmin sitä säästetään, sitä vähempi sen arvo. Pankaa se kauppaan, kun se vielä kelpaa ja ostajia on. Neitsyys on niinkuin vanha hovinainen, joka käyttää vanhanaikaista myssyä: hän on komeapukuinen ja kuitenkin pukematon; niinkuin solki tai hammastikku, joita ei kukaan enää hatussaan käytä. Vuosiluku sopii paremmin viuluun tai viinipulloon kuin teidän kasvoillenne; teidän neitsyytenne, teidän vanha neitsyytenne, on niinkuin kitistynyt Ranskan päärynä: paha katsella ja kuiva syödä; niin maarin, kitistynyt päärynä; ennen se oli parempi; niin tosiaankin, kitistynyt. Mitä aiotte sillä tehdä?

HELENA.
Niin, neitsyydelläni? En vielä mitään.
Siell' isännälläs tuhannen on kultaa:
Emo ja lemmitty ja ystävätär,
Phoenix ja sankaritar, raivotar,
Toveri, valtias ja jumalatar,
Hyvä uskottu ja maire pettäjä,
Kopea nöyryys, nöyrä vallanhimo,
Soraava sointu, vieno epäsointu,
Sopu ja kiusaaja, ja monta muuta
Siroa, sokon Amor-kummin suomaa
Hyväilynimeä. Ja nyt hän aikoo —
En tiedä mitä. — Taivas häntä kaitkoon! —
Hovi on koulu; ja hän on —

PAROLLES.
Mit' on hän?

HELENA.
Mies, jolle toivon hyvää. — Sääli vain —

PAROLLES.
No, mitä sääli?

HELENA.
Ettei ole toivo
Lihaa ja verta, jok' ois tuntuvaa,
Niin että voisimme, me kurjat raukat,
Me, joille onni nurja soi vain toivon,
Sen tenholl' ystäväämme seurata
Ja näyttää mitä nyt vain aattelemme
Ja josta kiitost' emme koskaan saa.

(Kantapoika tulee.)

KANTAPOIKA.
Monsieur Parolles, herra kutsuu teitä.

(Menee.)

PAROLLES. Hyvästi, pikku Helenainen! Jos jaksan sinua muistaa, niin tahdon hovissa sinua ajatella.

HELENA.
Monsieur Parolles, te olette syntynyt laupiaan tähden alla.

PAROLLES.
Niin, Marsin alla.

HELENA.
Sen hyvin uskon, Marsin alla.

PAROLLES.
Miksi Marsin alla?

HELENA. Te olette aina taistelussa niin allapäin, että olette ehdottomasti syntynyt Marsin alla.

PAROLLES.
Niin, kun se oli eistymässä.

HELENA.
Sanokaa ennemmin: kun se oli väistymässä.

PAROLLES.
Kuinka niin?

HELENA.
Te väistytte aina, kun taistelette.

PAROLLES.
Se kuuluu asiaan.

HELENA. Niin kuuluu juokseminenkin asiaan, kun pelko käskee käpälämäkeen. Mutta tuo uljuuden ja arkuuden sekoitus teissä on nopealentoinen avu, joka ilokseni sopii teille varsin hyvin.

PAROLLES. Minulla on nyt niin paljo puuhaa, etten voi antaa sinulle pistävää vastausta. Mutta palaan täydellisenä hovimiehenä, ja silloin tahdon opettaa sinulle kaikki salaisuudet, jos vain hovimiehen neuvot sinuun pystyvät ja ymmärrät hänen viittauksiinsa painoa panna; muuten kuolet omaan kiittämättömyyteesi ja lähdet näiltä ilmoilta perin tietämättömänä. Hyvästi! Jos on aikaa, niin lue rukouksiasi; jos ei, niin muistele ystäviäsi. Hanki itsellesi hyvä puoliso, ja kohtele häntä niin kuin hän kohtelee minua. Hyvästi vain!

(Menee.)

HELENA.
Se lääke, jota ylhäält' anotaan,
On usein itsessämme; pääsy vapaa
On meillä onnen maahan; tylsät vaan
Ja arat hankkeet taivas estää tapaa.
Mikä lempeni näin korkealle vei?
Sain näön, mut ei silmä tyydy, ei.
Mink' onni ratkoo, luonto yhteen valaa,
Ja ylhää halpa vertaisenaan halaa.
Tekoa rohkeaa ei koskaan tee,
Ken vaivaa punnitsee ja arvelee:
On mennyt mennyttä. Kun lempi koittaa
Paraansa panna, niin se aina voittaa.
Kuninkaan tauti — Tulkoon, mit' on tulla!
Jos pettäiskin, on luja päätös mulla.

(Menee.)

Toinen kohtaus.

Pariisi. Huone kuninkaanlinnassa.

(Torventoitauksia. Ranskan kuningas, kirje kädessä,
ylimyksiä ja muita seuralaisia tulee.)

KUNINGAS.
Siis tukkaisill' on Florens ja Siena;
Ja onni tasan on, ja urhokkaasti
He sotaa jatkavat.

1 HOVIMIES.
Niin kerrotaan.

KUNINGAS.
On luultavaakin: Itävalta-lanko
Sen tässä varmaks vahvistaa ja varoo,
Ett' aikoo Florens pikaist' apua
Meilt' anoa; mut arvon ystävämme
Varoittaa ennalta ja toivoo että
Sen epäisimme.

1 HOVIMIES.
Koeteltu prinssin
On ystävyys ja äly, niihin luottaa
Voi täydelleen.

KUNINGAS.
Hän määrää vastaukseni:
Jo ennen pyyntöään saa Florens kiellon.
Mut joku aatelistamme jos mielii
Toskanaan sotimaan, niin kumpaan tahtoo
Saa liittyä.

2 HOVIMIES.
Se terveellinen koulu
On aatelillemme, jok' ilmaa kaipaa
Ja urotöitä.

KUNINGAS.
Kuka tuossa tulee?

(Bertram, Lafeu ja Parolles tulevat.)

1 HOVIMIES. Se nuor' on Bertram, Roussillonin kreivi.

KUNINGAS.
Sull' isäsi on kasvot, nuorukainen;
Ei kiireissään, vaan huolell' aulis luonto
Sun muovaellut on. Myös isäs hyveet
Sull' olkoon. Tervetullut Pariisiin!

BERTRAM.
Suur' majesteetti, nöyrin kiitokseni!

KUNINGAS.
Oi, ett' ois vielä sama terveys mulla,
Kuin milloin isäs kanssa ystävinä
Aloimme sotatyömme. Hyvin tunsi
Hän ajan sotataidon; urhokkaimpain
Ol' oppilas. Hän kauan kestikin;
Mut ikä häijy meidät yllätti
Ja hylyiks heitti. Mulle virkistyst' on
Puhella isästänne. Nuorna oli
Hän yhtä nokkela, kuin mit' on tieten
Nykyiset nuoret; mutta näiden pila
Ivaksi kääntyy heihin itseensä,
Kun heidän löyhyyttään ei kunto peitä.
Mik' älymies! Ei katkeraa, ei halpaa
Ivansa eikä korskansa, jos' niit' ei
Vertainen kiihoittanut; kunnia
Kuin kello näytti tarkoin hetken, milloin
Ol' aika puhua, ja kieli nouti
Visusti näyttäjää. Mut alempiaan
Hän katsoi toisen arvon olennoiksi;
Kun heihin ylvän latvans' alensi,
He hänen nöyryydestään ylpistyivät,
Hän heidän kiitos-pahaisestaan nöyrtyi.
Mies moinen oisi meidän nuorillemme
Esikuva, joka heille näyttäis, kuinka
He, sitä seuratenkin, taantuvat.

BERTRAM.
Isäni jälkimuiston kirkkaampana
Sielunne säilyttää kuin hautapatsas;
Ja hautakirjoitusta pysyvämpi
Tuo kuninkaallinen on puheenne.

KUNINGAS.
Josp' oisin hänen luonaan! Sanoi aina —
On niinkuin kuulisin nuo viisaat sanat,
Joit' ei hän korvaan viskannut, vaan sinne
Itämään istutti ja hedelmöimään —
"En tahdo elää", näin hän usein alkoi,
Suu surun hymyssä, kun pila päättyi
Ja äkki-käänteen sai, "en tahdo elää,
Kun loppuu lampust' öljy, enkä olla
Nulikkain niistettävä, joiden vaisto
Vain uusille on herkkä, joiden äly
Pukuja miettii vain ja joiden mieli
Kuin muoti vaihtelee." Hän tätä toivoi;
Ja minä, jälkeen jäänyt, samaa toivon:
Pois päästä joutuin pesästä, kun siihen
En vahaa voi ja mettä enää kantaa,
Ja tilaa jättää työtyrimmille.

2 HOVIMIES. Olette suosittu; ken vähimmin Sen tunnustaa, teit' enimmin hän kaipaa.

KUNINGAS.
Niin, paikan täytän. — Kreivi, kuinka kauan
Isänne lääkäri on kuolleen' ollut?
Kehuttu oli.

BERTRAM.
Kuusi kuukautta.

KUNINGAS.
Jos eläis hän, niin häntä koittaisin. —
Mua talukaa! — Nuo muut mun turmelleet
On rohtoinensa. Luonto nyt ja tauti
Sotaansa käykööt. Tervetullut, kreivi,
Rakkaampi poikaa!

BERTRAM.
Kiitos, majesteetti!

(Menevät.)

Kolmas kohtaus.

Roussillon. Huone kreivinnan hovilinnassa.
(Kreivinna, hovimestari ja narri tulevat.)

KREIVINNA.
Nyt puhukaa. Mitä teillä on neidistä sanottavaa?

HOVIMESTARI. Armollinen rouva, toivon että se, mitä näin olen teille mielennouteeksi puuhaillut, pannaan entisten vaivojeni luetteloon; sillä loukkaamme häveliäisyyttämme ja likaamme ansioittemme puhtauden, jos itse niitä julistamme.

KREIVINNA. Mitä tuo veitikka täällä tekee? Mene tiehesi, poika! Valituksia, joita olen sinusta kuullut, en kaikkia usko; etten sitä tee, siihen on syynä mukavuuteni; sillä tiedän, että olet tarpeeksi narri ollaksesi syypää ja tarpeeksi ovela omistaaksesi nämä koiruudet.

NARRI.
Niinkuin, armollinen rouva, hyvin tiedätte, olen köyhä raukka.

KREIVINNA.
Hyvä.

NARRI. Ei, armollinen rouva, ei ole hyvä, että olen köyhä, vaikka moni rikas joutuukin kadotukseen. Mutta jos, armollinen rouva, sallitte minun mennä naimisiin, niin Elsa, se tyttöni, ja minä kyllä koettaisimme hinastella eteenpäin.

KREIVINNA.
Aiotko siis väkisinkin ruveta kerjäämään?

NARRI.
Niin, kerjäisin tässä asiassa teidän suostumustanne.

KREIVINNA.
Missä asiassa?

NARRI. He, Elsan asiassa ja omassani. Virka ei mene perinnöksi, ja luulen, etten ennen saa Jumalan siunausta kuin saan henkiperillisiä, sillä sanotaan, että lapset ovat siunaukseksi.

KREIVINNA.
Mutta sano syy, miksi tahdot mennä naimisiin.

NARRI. Armollinen rouva, ruumis-parka sitä kaipaa; liha minua siihen ajaa, ja jota piru ajaa, sen täytyy mennä.

KREIVINNA.
Siinäkö kaikki teidän armonne syyt?

NARRI.
Onhan mulla muita, pyhiäkin syitä, niinkuin asiat nyt ovat.

KREIVINNA.
Saako niitä maailma tietää?

NARRI. Olen ollut syntinen luontokappale, rouva hyvä, niinkuin te ja kaikki liha ja veri on, ja aion nyt naida, voidakseni katua.

KREIVINNA.
Naimistasi pikemmin kuin syntisyyttäsi.

NARRI. Minulla ei ole ystäviä, rouva hyvä, ja toivon saavani ystäviä vaimoni kautta.

KREIVINNA.
Sellaiset ystävät ovat vihamiehiäsi, narri.

NARRI. Silloin ette tiedä, armo, mitä hyvät ystävät on; ne veitikat ne tekevät minun puolestani, mitä en itse jaksa. Joka peltoni kyntää, se säästää härkiäni, enkä minä muuta kuin korjaan sadon; jos minä olen hänen sarvipäänsä, niin on hän minun juhtani. Joka lohduttaa vaimoani, se lohduttaa lihaani ja vertani; joka lohduttaa lihaani ja vertani, se rakastaa lihaani ja vertani; ja joka lihaani ja vertani rakastaa, se on minun ystäväni; ergo, joka suutelee vaimoani, on minun ystäväni. Jos ihmiset tyytyisivät olemaan mitä ovat, niin ei olisi naimaliitosta mitään pelkoa; sillä nuori Charbon, puritaani, ja vanha Poysam, papisti, jos kohta ovatkin sydämmensä puolesta eri uskontoa, ovat päänsä puolesta kuitenkin yhtä; he voivat puskea yhteen niinkuin mitkäkin jäärät.

KREIVINNA.
Aiotko ikäsi olla noin hävytön rivosuu?

NARRI.
En, vaan profeetta, armollinen rouva, joka ujostelematta sanoo totuuden.

Ma laulan vanhaa laulelmaa,
Ja sit' on kuulla somaa:
Kaikk' avio on sallimaa,
Mut sarvet luonnon omaa.

KREIVINNA.
Pois tiehesi, poika; toiste puhun kanssasi enemmän.

HOVIMESTARI. Suvaitsetteko, armollinen rouva, että pyydän Helenaa luoksenne; hänestä tulinkin puhumaan.

KREIVINNA.
Poika, sano neidille, että tahdon puhutella häntä, Helenaa tarkoitan.

NARRI (laulaa).[2]

Ne kauniit kasvot, sanoi hän,
Ol' Troian sortumus.
Työ tuhma, tuhma, tuhma!
Se pöllö Priamus!
Ja siinä seisoi onneton,
Ja siinä seisoi onneton,
Ja huokas: tuo sun työs!
Jos yhdeksäst' yks hyvä on,
Jos yhdeksäst' yks hyvä on,
Yks kymmenestä myös.

KREIVINNA.
Mitä? Yksikö hyvä kymmenestä? Sinä turmelet laulun, poika.

NARRI. Yksi hyvä vaimo kymmenestä, sehän, rouva hyvä, on laulun parantamista. Suokoon Jumala, että semmoinen hyvä tapahtuisi joka vuosi; en ollenkaan morkkaisi naiskymmenyksiä, jos olisin pappi seurakunnassa. Yksi kymmenestä! Kylläpä niin! Jos syntyisi maailmaan hyvä vaimo vaikkapa vain joka pyrstötähden ja maanjäristyksen mukana, niin tulisivat arpajaiset hyvän joukon paremmat; nyt saa miesraukka kiskoa sydämmen rinnastaan, ennenkuin saa yhden arpanumeron.

KREIVINNA.
No, ettekö mene, herra narri, ja toimita mitä käskin?

NARRI. Että mies noin voi olla naisen käskettävänä, eikä kuitenkaan synny pahennusta! — Vaikka kunniallisuus ei olekaan mikään puritaani, ei se kuitenkaan tahdo aikaansaada pahennusta; se peittää nöyryyden messupaidalla[3] ylpeän sydämmen mustan kauhtanan. — Kyllä menen: asiani on käskeä Helena tänne.

(Menee.)

HOVIMESTARI.
Armollinen rouva, tiedän että sydämmestänne rakastatte neitiä?

KREIVINNA. Niin, totta totisesti. Hänen isänsä jätti hänet minun huostaani; ja hän itse on, muista eduista puhumatta, täysin oikeutettu vaatimaan rakkautta niin paljon kuin suinkin voi saada. Olemme hänelle enemmän velkaa kuin mitä olemme maksaneet, ja enemmän on hänelle maksettava, kuin mitä hän vaatii.

HOVIMESTARI. Armollinen rouva, olin aivan äsken lähempänä häntä, kuin mitä hän arvatenkin olisi toivonut. Hän oli yksin ja puhui itsekseen, omia sanojaan omiin korviinsa; hän luuli, sen uskallan vannoa, ettei niitä vieras korva kuulisi. Ja asia oli se, että hän rakastaa poikaanne. Onnetar, sanoi hän, ei ollut mikään jumalatar, kun oli sellaisen arvon-erotuksen rakentanut heidän välilleen; Amor ei mikään jumala, kun ei tahtonut valtaansa ulottaa muihin kuin samansäätyisiin; Diana ei impien kuningatar, kun salli alamais-raukkaansa hätyytettävän ja jätti hänet ensi hyökkäyksessä pelastamatta ja myöhemmin lunastamatta. Tämän hän lausui haikeimmalla tuskan äänellä, millä koskaan olen kuullut immen vaikeroivan, ja minä katsoin velvollisuudekseni kiireimmiten tämän teille ilmoittaa, eritoten kun, mahdollisiin ikävyyksiin nähden, teidän on hyvin tärkeä saada siitä tieto.

KREIVINNA. Olette rehellisesti tehtävänne tehnyt; pitäkää tämä omana tietonanne. Monet merkit ovat jo aikaisemmin minussa samaa luuloa herättäneet, mutta ne häälyivät niin vaa'assa, etten voinut en uskoa enkä epäillä. Pyydän, jättäkää minut. Kätkekää tämä poveenne, ja kiitoksia vilpittömästä huolenpidostanne. Kohta puhelen tästä enemmän teidän kanssanne.

(Hovimestari menee.)

Minunkin nuorna kävi tuolla lailla.
On luonnon laki horjahtamaton;
Nuoruuden ruusu okaita ei vailla,
Se veress' on, ja veri meidän on.
Näin nuoreen mieleen, jossa lempi palaa,
Totisen leimans' aina luonto valaa.
Kun nuoruuttani muistan, saman vaan
Tein virheen, se jos virhe olikaan.
(Helena tulee.)
On katse hällä sairas, nyt sen huomaan.

HELENA.
Mit' armollinen rouva suvaitsee?

KREIVINNA.
Helena, tiedäthän, ett' olen äitis.

HELENA.
Arvoisa käskijäni.

KREIVINNA.
Ei, vaan äiti.
Ja miks ei äiti? Tuota äiti-sanaa
Kuin kyytä hätkähdit; mit' äidissä
On pelottavaa? Minä äitis olen
Ja sinut niiden sarjaan asetan,
Jotk' itse synnytin. Niin, usein nähdään,
Ett' ottolapsi omaks lapseks muuttuu
Ja vieras oksa omaan runkoon juuttuu.
Ei mulla sinust' ollut äidin vaivaa,
Mut äidin huolt' on mulla sinust' ollut.
Laps, Herran tähden, veresikö hyytyy,
Kun mua äidiks sanot? Mikä on sun,
Kun kirjo Iris, synkkä sateen airut,
Noin silmääs kiertää? Miksi? Siksikö,
Ett' olet tyttäreni?

HELENA.
Se en ole.

KREIVINNA.
Mut olenhan ma äitis.

HELENA.
Anteeks, armo!
Ei kreivi Roussillon voi veljen' olla:
Min' olen alhainen, hän ylhäinen,
Hän sukua on suurta, minä halpaa.
Hän herrani on, palvelijanaan
Ma olla tahdon henkeen kuolemaan.
Ei, veli ei!

KREIVINNA.
Siis minäkään en äiti?

HELENA.
Olette äitini. Josp' oisittekin!
Ei silloin poikanne mun veljen' oisi.
Tai kummankin jos äiti oisitte!
Ma sitä toivoisin kuin autuuttani,
Kun hänen sisarens' en oisi vain.
Min' enkö tyttärenne olla voisi
Niin, ettei hän mun veljyeni oisi?

KREIVINNA.
Voit, Helena, voit olla miniäni,
Sitäkö, Jumal' auttakoon, sa aiot?
"Tytär" ja "äiti" vertas velloo noin.
Taas kalpenetko? Salaisuutesi
Jo haimell' olen, arvoituksen arvaan,
Miks etsit yksinäisyyttä ja mistä
Nuo karvaat kyyneleet. On päivänselvää:
Poikaani lemmit; sitä teeskentely
Ei kehtaa evätä, kun intohimo
Sen julki julistaa. Siis sano totuus;
"Niin on" vain sano: — katsos, poskeskin
Sen toisilleen jo tunnustaa, ja silmäs
Niin selvään huomaavat sen käytöksestäs,
Ett' ilmaisee sen nekin; synti vain
Ja turha itsepäisyys kieles salpaa
Ja salaa totuuden. Niin onko, sano?
Jos on, niin kyllä hyvän laitoit permen;
Jos ei, niin kiellä pois. Niin totta kuin
Mun kauttan' avun sulle taivas hankkii,
Nyt sano totuus.

HELENA.
Anteeks, hyvä rouva!

KREIVINNA.
Poikaani lemmitkö?

HELENA.
Oi, anteeks, armo!

KREIVINNA.
Poikaani lemmitkö?

HELENA.
Hänt' ettekö
Myös tekin lemmi?

KREIVINNA.
Älä kiertele.
Mun lempeni on veressä, se tietty
On koko maailmalle. No siis, avaa
Minulle sydämmes, sill' intohimos
Sun täysin ilmaisee.

HELENA.
Siis polvillani
Tunnustan taivaan edessä ja teidän:
Lähinnä taivast', enemmän kuin teitä,
Poikaanne lemmin. — Sukuni on köyhä,
Mut rehellinen; niin myös lempeni.
Oi, älkää suuttuko; hänt' ei se haittaa,
Jos minä häntä lemmin. Tunkeileva
Ei ollut lempeni; en tahdo häntä,
Ennenkuin hänet ansaitsen; mut kuinka
Hänt' ansaita, en tiedä; sen vain tiedän,
Ett' turhaan toivon, toivotonna lemmin.
Ja sentään tuohon pohjattomaan seulaan
Alati valan haluveteni,
Jotk' eivät ehdy vain. Kuin indiaani
Näin hurskaass' eksytyksess' aurinkoa
Ma palvon, joka katsoo palvojaansa,
Vaan hänt' ei huomaa. Älköön, rakas armo,
Vihanne kohdatko mun lempeäni,
Miss' itse lemmitte. Mut jos on teissä,
Jonk' arvo-ikä puhtauden on leima,
Syvällä sydämmessä palanut
Niin puhdas kaipuu ja niin lämmin rakkaus,
Ett' Amor ja Diana oli yhtä,
Oi, silloin häntä säälikää, jok' aina
Saa tappion, jos antaa taikka lainaa,
Ja jok' ei löytää tahdo mitä haki,
Vaan ongelmana elää kuolossaki.

KREIVINNA.
Sull' eikö äsken aie, puhu totta,
Pariisiin mennä?

HELENA.
Oli.

KREIVINNA.
Miksi? Sano.

HELENA.
Totuuden sanon, kautta autuuteni.
Mont' ihmeen tehokasta parannetta
Isäni jätti, joita kirjoist' oli
Ja koetellun kokemuksen kautta
Kokoillut varastoon. Ne huolella
Mun tallettaa hän käski havaintoina,
Joill' oli arvo suurempi, kuin mitä
Voi vielä arvioida. Niiden joukoss'
On pettämätön lääke, joka tuohon
Kamalaan, toivottomaan tautiin auttaa,
Mi kalvaa kuningasta.

KREIVINNA.
Tuonko vuoksi
Pariisiin aiot?

HELENA.
Herra poikanne
Mun siihen päähän sai; ei muuten koskaan
Pariisi, lääke eikä kuningas
Ois tullut aatosteni lähimaille.

KREIVINNA.
Mut luuletko, Helena, että, jos
Tuon avuntarjon teet, hän siihen suostuu?
Hän yhtä mieltä on kuin lääkäritkin:
Hän sanoo, ettei mikään voi hänt' auttaa,
He, ettei mikään häntä auttaa voi.
Kuink' uskoisivat tyhmää tyttö-raukkaa,
Kun oppi tietonsa on tyhjentänyt
Ja hänet hyljännyt?

HELENA.
On vielä jotain,

Jok' isän taidon voittaa, alallaan hän
Vaikk' oli suurin: tämän hyvän lääkkeen
Pyhittää taivaan onnellisin tähti
Mun perinnökseni. Jos, armo hyvä,
Mun suotte koittaa vain, niin hengen kaupall'
Yritän määräpäivän tunnilla
Parantaa kuninkaan.

KREIVINNA.
Niin luuletko?

HELENA.
Siit' olen varma.

KREIVINNA.
No niin, Helena,
Lupani saat ja lempeni ja rahaa
Ja saattoseuraa, hovin ystäville
Myös terveisiä. Itse kotiin jään,
Ja taivaalt' anon työlles siunausta.
Huomenna matkaan! Ja siit' ole vakaa,
Ett' auttaa sua tahdon voimain takaa.

(Menevät.)