Miten haluatte

by William Shakespeare

Toinen kohtaus.

Ardennien metsä.
(Orlando tulee, paperi kädessä.)
ORLANDO.
Tuoss' olkoon lemmen viesti, värssyt nuo!
Kolmasti kruunattu yön kuningatar,
Kalpeilta mailtas kaino katse luo
Nimeen, jok' eloni on haltijatar.
Rosalinda! Kirjani on nämä puut,
Ma niiden kuoreen sydämmeni uurran,
Niin että tajuisivat kaikki muut
Sun suloutes, jost' onneni ma juurran.
Nyt toimeen! Joka puu tuon nimen soman
Saa omakseen, tuon kainon, verrattoman.
(Menee.)
(Corinnus ja Siera tulevat.)

CORINUS. No, kuinka teitä tämä paimenelämä miellyttää, herra Siera?

SIERA. Totta puhuen, paimen hyvä, siihen itseensä katsoen, on se elämä kylläkin hyvä, mutta siihen katsoen, että se on paimenelämää, on se joutavaa. Siihen katsoen, että se on yksinäistä, on se mukiin menevää, mutta siihen katsoen, että se on eristettyä, on se elämä sangen kurjaa. No niin, siihen nähden, että se on maalla, se minua miellyttää, mutta siihen nähden, että se ei ole hovissa, on se ikävää. Mikäli se on säästeliästä, on se hyvin minun mieleni mukaista; mutta mikäli se on vähän niinkuin niukanpuoleista, on se minulle sangen vastenluontoista. Onko sinussa, paimen, filosohvin vikaa?

CORINUS. Eipä juuri; sen vain tiedän, että jota sairaampi ihminen on, sitä pahemmin hän voi, ja kellä ei ole rahaa, tavaraa ja tyytyväisyyttä, siltä puuttuu kolme hyvää ystävää; että veden on tapa kastella, ja tulen polttaa; että hyvillä syöttömailla tulee lampaat lihavia, ja että yö pääasiassa johtuu päivän puutteesta; että se, joka luonnon tai taidon kautta ei ole ymmärrykseen tullut, saa päivitellä kasvatustaan, taikka on hän perin tuhmaa sukujuurta.

SIERA. Siinäpä oikein luonnon filosohvi! Oletko, paimen, koskaan ollut hovissa?

CORINUS. En tosiaankaan.

SIERA. Silloin sinä joudut kadotukseen.

CORINUS. En toki, toivon, —

SIERA. Totisesti, kadotukseen, niinkuin huonosti käristetty muna, toinen kylki kärventynyt.

CORINUS. Siitäkö, etten ole hovissa ollut? Sanokaa syy.

SIERA. No, jos et koskaan ole hovissa ollut, niin et koskaan ole nähnyt hyviä tapoja; jos et koskaan ole hyviä tapoja nähnyt, niin ovat sinun tapasi pahoja, ja kaikki paha on syntiä, ja synti vie kadotukseen. Sinä olet arveluttavassa tilassa, paimen.

CORINUS. En vähääkään, Siera. Ne, mitkä ovat hyviä tapoja hovissa, ne ovat naurettavia maalla, niinkuin maalaistavat ovat hovissa pilkanalaiset. Sanottehan että hovissa ette kumarra, vaan suutelette omaa kättänne; semmoinen kohteliaisuus olisi epäsiistiä, jos hovilaiset olisivat paimenia.

SIERA. Todista se, lyhykäisesti; todista.

CORINUS. No, mehän aina pitelemme uuhiamme, ja niiden villa on rasvainen, niinkuin tiedätte.

SIERA. No, eikö sitten hovilaisen kädet hikoile? Ja eikö se uuhen rasva ole yhtä terveellistä kuin ihmisen hiki? Typerää, typerää! Parempia todisteita, parempia!

CORINUS. Sitä paitsi, kätemme ovat karkeat.

SIERA. Sitä paremmin huulenne ne tuntevat. Taaskin typerää! Tepsivämpiä todisteita! Noh!

CORINUS. Ja ne ovat usein tervassa lammasten laastaroimisesta; ja tahtoisitteko että suutelisimme tervaa? Hovilaisten kädet hajahtavat myskiltä.

SIERA. Perin typerä mies! Sinä matojen ruoka, hyvään lihakappaleeseen verrattuna! — Ota viisailta oppia ja ajattele: myski on huonompaa sukuperää kuin terva, vain kissan ruokotonta vuotoa. Parempia todisteita, paimen!

CORINUS. Teidän älynne on liian hovimaista minulle; siinä minä pysyn.

SIERA. Niin kadotuksessako? Jumala auttakoon sinua, tyhmeliini! Jumala ymmärryksesi avatkoon! Sinä olet heikko.

CORINUS. Hyvä herra, minä olen kunniallinen työmies; ansaitsen itse ruokani ja vaatteeni; en vihaa ketään, en kadehdi kenenkään onnea, iloitsen muiden menestyksestä ja tyydyn omiin huoliini; ja suurin ylpeyteni on nähdä lammasteni syövän ja karitsaini imevän.

SIERA. Taaskin typerä synti, kun viette uuhet ja jäärät yhteen, ettekä häpeä hankkia elatustanne elukkain parittelulla; rupeatte parinhankkijaksi kellokas-pässille ja heitätte suvikuntaisen uuhen vanhan sarvipään, vääräsäärisen jäärän valtaan, vastoin kaikkia avioliiton lakeja. Jos et sinä siitä joudu kadotukseen, niin ei itse paholainenkaan huoli paimenista; en tiedä muuten, kuinka siitä pääsisit.

CORINUS. Tuossa tulee nuori herra Ganymedes, uuden emäntäni veli.

(Rosalinda tulee, lukien paperilehteä.)
ROSALINDA.
"Jos helmist' etsit kallihinta,
On kalliin helmi Rosalinda.
Kautt' ilmain Zephyr sulorinta
Nimeäs kantaa, Rosalinda.
Mitä ihaat ihaninta.
Kaikki voittaa Rosalinda.
Halpa kauniimmankin hinta,
Kallis vain on Rosalinda."

SIERA. Tuommoisia riimejä minä voisin teille ladella kahdeksan vuotta yhtämittaa, päivällis-, illallis- ja makuuaikaa lukuun ottamatta: niinhän ne hölkkäävät perätoukuria kuin voimuijat torille.

ROSALINDA.
Mene, narri!
SIERA.
Niinkuin esimerkiksi:

Tevanaan on tarvaan inta,
Miestä halaa Rosalinda.
Orhin sitoo marhaminta,
Pojat kiehtoo Rosalinda.
Huumaava on päivänrinta,
Huumaavampi Rosalinda.
Heinää kootaan tuoksuvinta,
Rukoon lyödään Rosalinda.
Pähkinäss' on kova pinta,
Kovempi on Rosalinda.
Kallis kauniin ruusun hinta,
Kalliimpi on Rosalinda.

Tämä on oikein sitä väärää runolaukkaa. Miksi te mokomalla ratsastatte?

ROSALINDA. Vaiti, sinä tyhmä narri! Löysin ne puusta.

SIERA. Totisesti, se puu kasvaa huonoja hedelmiä.

ROSALINDA. Panen siihen teistä oksan, niin silloin se kasvaa koiranpuuta, ja silloin saadaan aikaisia hedelmiä; sillä teidän kompanne mätenevät, ennenkuin ovat puolikypsiä, ja se on se koiranpuun oikea ominaisuus.

SIERA. Te sen sanoitte; mutta oliko se viisasta vai ei, sen päättäköön metsä.

ROSALINDA. Vait! Tuossa tulee sisareni, lukien hänkin. Pois syrjään!

(Celia tulee, lukien paperilehteä.)

CELIA.

"Miks ei metsäll' oisi kieltä,
Vaikk' on tämä erämaa?
Joka puulle annan mieltä
Sanojani julistaa.
Toiset kertoo, kuink' on vaan
Ihmis-elo lyhyt hetki,
Tuskin ehtii vaaksaakaan,
Kun jo päättyy elonretki.
Toiset kertoo, kuinka hoppuun
Valat rikkuu ystäväin.
Mutta joka säkeen loppuun,
Kaunihimpaan oksaan näin
Rosalindan nimen kaivan,
Lukija ett' oivaltaa,
Kuinka kaikki lahjat taivaan
Pienoiskuva tallettaa.
Siksi taivas luonnon luoda
Käski yhden olennon,
Sille kaikki sulot suoda.
Kohta kuva valmis on:
Helenan on poski vieno.
Cleopatran ylpeys,
Atalantan äly hieno,
Ja Lucretian siveys.
Näin on saanut Rosalinda,
Mitä muill' on kaunihinta,
Silmät, sydämmen ja suun
Ynnä monen sulon muun.
Niin taivas neuvoissansa päätti,
Ja minut hälle orjaks saatti."

ROSALINDA. Oi, hyvä Jupiter! — Kuinka pitkäpiimäisellä lemmensaarnalla olet seurakuntaasi väsyttänyt, etkä edes huutanut: "kärsivällisyyttä, hyvät ihmiset!"

CELIA. Mitä? Seläntakaisiako? — Paimen hyvä, poistu hetkeksi. — Sinä myöskin, poika.

SIERA. Tule pois, paimen; peräytykäämme kunnialla, vaikkei juuri pillinemme ja pussinemme, niin ainakin kiluinemme ja kaluinemme.

(Corinnus ja Siera menevät.)

CELIA. Kuulitko sinä nuo runosäkeet?

ROSALINDA. Oi, kyllä kuulin kaikki ja vähän lisääkin; sillä toisilla niistä oli enemmän jalkoja, kuin mitä runo voi kannattaa.

CELIA. Ei sillä väliä; jalat kyllä kannattavat runon.

ROSALINDA. Niin, mutta jalat ontuivat eivätkä voineet liikkua ilman runoa, ja niin ne panivat runonkin ontumaan.

CELIA. Mutta saatoitko ihmettelemättä kuulla, että nimesi on ripustettu ja uurrettu näihin puihin?

ROSALINDA. Olin jo ehtinyt ihmetellä seitsemän päivää yhdeksästä,[6] ennenkuin sinä tulit; sillä katsos tässä, mitä minä löysin palmupuusta. Ei minua ole näin riimitelty Pythagoraan ajoista asti, jolloin olin irlantilainen rotta,[7] niinkuin olen hämärästi muistavinani.

CELIA. Voitko arvata, kuka sen on tehnyt?

ROSALINDA. Mieskö, vai?

CELIA. Mies, ja kaulassa vitjat, jotka kerran ovat olleet sinun kaulassasi. Muutatko väriä? Mitä?

ROSALINDA. Sano, serkku, kuka?

CELIA. Oi, hyvä, hyvä Jumala! Vaikea on ystäväin tavata toisiaan; mutta maanjäristyksessä voivat vuoretkin siirtyä ja yhtyä.

ROSALINDA. Ei, mutta sano, kuka?

CELIA. Onko se mahdollista?

ROSALINDA. Pyydän kaikkein kiihkeimmällä malttamattomuudella, sano, kuka se on.

CELIA. Oi, ihme, ihme, ja ihmeitten ihme, ja vieläkin ihme, niin ettei määrää eikä rajaa!

ROSALINDA. Voi sitä kärsimättömyyttä! Luuletko, vaikka näin olenkin mieheksi sonnustettu, että sydämmenikin on nuttuun ja housuihin puettuna? Tuumankin viivytys on pitempi kuin löytöretki etelän merille. Rukoilen, sano, kuka hän on, joutuin ja sukkelaan. Oi, jos olisit ankka, jotta tuo salattu mies pulpahtaisi suustasi niinkuin viini ahdaskaulaisesta pullosta, joko liian paljo kerrallaan taikka ei niin mitään. Pyydän, ota suullinen suultasi, jotta saisin juoda uutisesi.

CELIA. Näin voisit pian saada miehen vatsaasi.

ROSALINDA. Onko hän Jumalan tekoa? Minkä laatuinen mies? Onko pää hatun arvoinen tai poski parran arvoinen?

CELIA. Ei, hänellä on niukanlaisesti partaa.

ROSALINDA. No niin, Jumala antaa enemmän, jos vain on oikein kiitollinen. Kyllä minä odotan hänen partansa kasvamista, jos sinä et kauemmin estä minua tutustumasta hänen poskipäihinsä.

CELIA. Se on se nuori Orlando, joka löi kamppiin painijan jalat ja sinun sydämmesi samassa silmänräpäyksessä.

ROSALINDA. Mene, houkka, piloinesi! Puhu vakavasti, niinkuin kunniallisen tytön sopii.

CELIA. Totta totisesti, serkku, hän se on.

ROSALINDA. Orlandoko?

CELIA. Orlando.

ROSALINDA. Voi päiviäni! Mitä nyt teen takilla ja housuilla? — Mitä teki hän, kun hänet näit? Mitä sanoi? Miltä näytti? Kuinka oli puettuna? Mitä toimittaa hän täällä? Kysyikö minua? Mihin hän jäi? Kuinka erosi sinusta, ja milloin saat hänet jälleen nähdä? Vastaa yhdellä sanalla.

CELIA. Anna minulle ensin Gargantuan[8] suu; se sana olisi liian suuri millekään nykyaikaiselle suulle. Vastata näihin pykäliin "jaa" tai "ei" on työläämpää kuin vastata katkismuksen mukaan.

ROSALINDA. Mutta tietääkö hän, että minä olen täällä metsässä ja miehen puvussa? Näyttikö hän yhtä pulskalta kuin silloin painiskelupäivänä?

CELIA. On yhtä helppo lukea päivän hiteitä, kuin selvitellä rakastajan arvoituksia. Tässä annan sinulle löydöstäni vähän maistimiksi, mutta maistele hyvin tarkkaavasti. Löysin hänet puun alta niinkuin pudonneen terhon.

ROSALINDA. Sitä voisi sanoa Jupiterin puuksi, kun siitä sellaisia hedelmiä putoilee.

CELIA. Kuulkaa minua, hyvä neiti.

ROSALINDA. Jatka!

CELIA. Siinä hän makasi maassa pitkänään kuin haavoitettu ritari.

ROSALINDA. Vaikka onkin surkea semmoinen näky, niin on se kuitenkin maalle kaunistus.

CELIA. Huuda kielellesi: ptruu! ole hyvä: se hypähtelee ennen aikojaan. Hän oli metsämiehen puvussa.

ROSALINDA. Oo, mikä enne! Hän tulee sydäntäni murhaamaan.

CELIA. Tahtoisin laulaa lauluni ilman kuoroa; sinä sekoitat minut pois nuotista.

ROSALINDA. Etkö tiedä, että olen nainen? Kun ajattelen, niin täytyy minun puhua. Jatka, kultaseni!

CELIA. Vallanhan minut tyhmistät. — Vait! Eikö hän tulekin tuossa?

(Orlando ja Jaques tulevat.)

ROSALINDA. Hän se on. Pois piiloon, ja tarkatkaamme häntä.

(Rosalinda ja Celia vetäytyvät syrjään)

JACQUES. Kiitän teitä seurastanne; mutta, totta puhuen, olisin yhtä mielelläni ollut yksin.

ORLANDO. Niinikään minä; kuitenkin tavan vuoksi kiitän minäkin teitä seurasta.

JAQUES. Jumalan haltuun! Yhtykäämme niin harvoin kuin suinkin.

ORLANDO. Toivon, että yhä enemmän vieraantuisimme.

JAQUES. Pyydän, älkää enää turmelko puita piirtämällä niiden kuoreen lemmenlaulujanne.

ORLANDO. Pyydän, älkää enää turmelko runojani lukemalla niitä kömpelösti.

JAQUES. Rosalindako on lemmittynne nimi?

ORLANDO. On oikein.

JAQUES. Se nimi ei ole minulle mieleen.

ORLANDO. Ei tultu ajatelleeksi teidän mieltänne, kun hänet ristittiin.

JAQUES. Millainen on hänellä vartalo?

ORLANDO. Yhtä uljas kuin minun sydämmeni.

JAQUES. Teillä on runsas varasto kohteliaita vastauksia. Oletteko ollut tuttavuudessa kultaseppäin vaimojen kanssa ja kerännyt niitä sormuksista?

ORLANDO. En niinkään; mutta vastaan teille niinkuin tapettikuvat,[9] joiden suusta te olette oppinut kysymyksenne.

JAQUES. Teillä on sukkela äly, lienee tehty Atalantan kantapäistä. Tahdotteko istua tähän viereeni, niin alamme yhdessä sadatella haltijatartamme, maailmaa, ja koko tätä kurjuuttamme.

ORLANDO. Minä en tahdo soimata muuta elävää olentoa maailmassa kuin itseäni, jossa enimmin tunnen vikoja.

JAQUES. Pahin vikanne on se, että olette rakastunut.

ORLANDO. Sitä vikaa en vaihtaisi teidän parhaaseen hyveeseenne. Olen väsynyt teihin.

JAQUES. Tosiaankin, olin juuri hakemassa narria, kun löysin teidät.

ORLANDO. Hän on hukkunut tuonne puroon; kurkistakaa sinne, niin näette hänet.

JAQUES. Näen siinä oman itseni.

ORLANDO. Joka minusta on joko narri tai nolla.

JAQUES. En tahdo kauemmin seurassanne viivytellä. Hyvästi, hyvä Signior Amoroso!

ORLANDO. Iloitsen lähdöstänne. Hyvästi, hyvä monsieur Melancholie!

(Jaques menee. Rosalinda ja Celia astuvat esiin.)

ROSALINDA (syrjään Celialle). Tahdon puhutella häntä nenäkkäänä lakeijana, ja semmoisena tehdä hänestä pientä pilaa. — Kuuletteko, metsästäjä?

ORLANDO. Aivan hyvin; mitä tahdotte?

ROSALINDA. Sanokaa, olkaa hyvä, mitä kello on?

ORLANDO. Kysyitte, mikä aika päivästä on: täällä ei ole kelloa täällä metsässä.

ROSALINDA. Siis täällä ei ole uskollista rakastajaa täällä metsässä; muuten huokaus joka minuutti ja voihkaus joka tunti ilmaisisi ajan hidasta kulkua yhtä hyvin kuin kello.

ORLANDO. Miks ei ajan nopeata kulkua? Eikö se olisi sopinut yhtä hyvin?

ROSALINDA. Ei mitenkään, herraseni! Aika kulkee erilaista vauhtia erilaisten henkilöiden kanssa. Sanon teille, kenen kanssa aika käy tasakäyntiä, kenen kanssa ravia, kenen kanssa karkua, ja kenen kanssa se seisoo paikallaan.

ORLANDO. No, sanokaa, kenen kanssa se menee ravia.

ROSALINDA. Ah, se menee raskasta ravia nuoren tytön kanssa kihlauksen ja hääpäivän välillä. Vaikk'ei olisi muuta kuin seitsemän päivää väliä, niin on ajan kulku niin raskasta, että se tuntuu seitsemältä vuodelta.

ORLANDO. Ja kenen kanssa käy se tasakäyntiä?

ROSALINDA. Papin kanssa, joka ei osaa latinaa, ja rikkaan miehen kanssa, jolla ei ole jalkaleiniä; toinen nukkuu hyvin, kun ei voi lukea, ja toinen elää hauskasti, kun ei tunne vaivaa; toista ei paina kuivan ja kuluttavan opin kuorma, ja toinen ei tunne raskaan, vaivalloisen puutteen taakkaa. Näiden kanssa aika käy tasakäyntiä.

ORLANDO. Kenen kanssa se menee karkua?

ROSALINDA. Varkaan kanssa hirsipuuhun, sillä vaikka hän kulkisi niin hitaasti kuin askel askeleelta, niin tulee hän kuitenkin mielestään liian aikaisin perille.

ORLANDO. Kenen kanssa se pysyy paikallaan?

ROSALINDA. Asianajajain kanssa loma-aikoina; sillä he makaavat käräjistä käräjiin, eivätkä huomaa kuinka aika kuluu.

ORLANDO. Missä asutte, sievä nuorukainen?

ROSALINDA. Sisareni, tämän paimenettaren luona: tuolla metsän liepeessä, niinkuin reunus hameessa.

ORLANDO. Oletteko tämän paikan synnynnäisiä?

ROSALINDA. Niinkuin kaniini, joka, kuten tiedätte, aina tapaa asustaa siellä, missä on syntynyt.

ORLANDO. Teidän ääntämistapanne on hiukan hienompaa, kuin mitä näin syrjäisellä paikkakunnalla voi saavuttaa.

ROSALINDA. Sitä on moni sanonut; mutta seikka on se, että minut on puhumaan opettanut vanha pappis-setä, joka nuorempana oli asunut kaupungissa ja vallan hyvin tunsi hienot tavat, sillä hän sattui siellä rakastumaan. Olen kuullut hänen pitävän monta saarnaa rakkautta vastaan; ja kiitän Jumalaa, etten minä ole nainen ja ettei minun tarvitse omistaa kaikkia niitä tyhmiä paheita, joista hän ylimalkaan koko naissukua syytti.

ORLANDO. Muistatteko mitään erinomaisimpia paheita, joita hän pani naisen syyksi.

ROSALINDA. Niissä ei ollut mitään erinomaisimpia: olivat kaikki toistensa kaltaisia niinkuin pennin rahat; jokainen vika näytti hirvittävältä, kunnes toinen pahe asettui samanvertaisena sen rinnalle.

ORLANDO. Olkaa hyvä, mainitkaa muutamia.

ROSALINDA. En, minä en tuhlaa lääkettäni muihin kuin sairaisiin. Täällä kuljeksii joku metsässä ja tärvelee nuoria puitamme leikkaamalla niiden kuoreen "Rosalinda", ripustaa oodeja orapihlajiin ja elegioja sinivatukkapensaisiin, ja kaiken tuon hän tekee — aatelkaapas! — jumaloidakseen Rosalindan nimeä. Jos tapaisin tuon houresaksan, niin antaisin hänelle hyvän neuvon, sillä häntä näyttää vaivaavan jokapäiväinen lemmenhorkka.

ORLANDO. Minä se olen, jota lempi noin puistattaa; pyydän, neuvokaa minulle lääkkeenne.

ROSALINDA. Teissä en näe yhtäkään setäni tunnusmerkkiä. Hän opetti minulle, mistä rakastajan tuntisin; ja siinä linnunhäkissä te ette ole vankina, sen tiedän varmaan.

ORLANDO. Mitkä olivat hänen tunnusmerkkinsä?

ROSALINDA. Laihat posket, joita teillä ei ole; silmät painuneet, ympärys sininen, jota teillä ei ole; harvapuheinen luonne, jota teillä ei ole; siistimätön parta, jota teillä ei ole, — mutta sen annan teille anteeksi, sillä, totta puhuen, mitä partaan tulee, olette te jäänyt nuoremman veljen osuudelle. — Lisäksi pitäisi sukat olla siteettömät, lakki nauhaton, hihat napittomat, kengät paulattomat, ja koko pukunne pitäisi osottaa välinpitämätöntä toivottomuutta. Mutta sellainen te ette ole; olette pikemmin turhantarkka vaatetuksessanne, ja näytätte pikemmin olevan rakastunut omaan itseenne kuin kehenkään muuhun.

ORLANDO. Kaunis nuorukainen, oi, jospa saisin sinut uskomaan että rakastan!

ROSALINDA. Minutko uskomaan? Yhtä hyvin voisitte saada lemmittynne sitä uskomaan, joka onkin, sen minä takaan, herkempi uskomaan kuin sitä tunnustamaan: se on yksi niitä kohtia, joissa nainen aina saa omantuntonsa kiinni valheesta. Mutta tekö todellakin olette puihin ripustanut nuo runot, joissa Rosalindaa niin ihaillaan?

ORLANDO. Vannon, nuori mies, Rosalindan valkokäden kautta, että minä se olen, minä se onneton.

ROSALINDA. Mutta oletteko todellakin siihen määrään lemmen pauloissa, kuin nuo runonne kielii?

ORLANDO. Ei kieli eikä mieli voi sanoa lempeni määrää.

ROSALINDA. Lempi on pelkkää hulluutta ja ansaitsee, sen sanon teille, yhtä hyvin pimeätä koppia ja piiskaa kuin muutkin hullut; ja syy, minkä tähden sitä ei niin kuriteta ja paranneta, on se, että se tauti on niin yleinen, että kurittajat itse ovat lemmen pauloissa. Lupaan kuitenkin sen parantaa hyvällä neuvolla.

ORLANDO. Oletteko milloinkaan ketään sillä parantanut?

ROSALINDA. Olen, yhden, ja seuraavalla tavalla. Hänen tuli kuvitella, että minä olin hänen lemmittynsä, hänen haltijattarensa, ja minä panin hänet joka päivä minua kosimaan. Minä, joka olen huikentelevainen nuorukainen, tuskastuin, olin naisen tapainen, vaihtelevainen, kärty, armollinen, ylpeä, haaveileva, lapsimainen, typerä, oikullinen, toisaikainen, milloin kyyneleet silmissä, milloin nauru suussa, vähän kutakin intohimoa, mutta mitään en oikein todenperästä, niinkuin narrit ja lapset enimmäkseen ovat karvaltaan; milloin häntä suvaitsin, milloin häntä inhosin; milloin puhuttelin häntä, milloin työnsin hänet luotani; milloin itkin hänen tähtensä, milloin nyrpistelin nenääni; ja näin sain ihailijani hullusta rakkauden raivosta oikean hulluuden raivoon, niin että hän luopui maailman melusta elääkseen erakkona luostarin sopessa. Näin minä hänet paransin, ja tällä tavalla lupaan pestä teidänkin maksanne niin puhtaaksi kuin terve lampaansydän, niin että siinä ei näe rakkauden pilkkuakaan.

ORLANDO. Mutta, nuorukainen, minä en tahdo parantua.

ROSALINDA. Minä teidät parantaisin, jos te vain tahtoisitte kutsua minua Rosalindaksi ja joka päivä tulla mökkiini minua kosimaan.

ORLANDO. Uskollisen rakkauteni nimessä, sen lupaan tehdä; sanokaa, missä se on.

ROSALINDA. Tulkaa mukaani, niin näytän sen teille; ja matkalla teidän pitää sanoa minulle, missä te täällä metsässä asutte. Tuletteko?

ORLANDO. Vallan mielelläni, hyvä nuorukainen.

ROSALINDA. Ei, Rosalindaksi teidän pitää sanoa minua. — Tule, sisar, lähtekäämme.

(Menevät.)