Viides kohtaus.
Toinen kulma samaa metsää.
(Silvius ja Phebe tulevat.)
SILVIUS.
Mua älä ilku, rakas Phebe, älä!
Sano, ett'et lemmi, vaan sit' älä sano
Noin vihlovasti. Pyövelikään, jonka
On surman tuttu näkö paaduttanut,
Ei nöyrään niskaan iske pilluaan,
Anteeksi pyytämättä. Julmemp' olet
Kuin hän, jok' elää, kuolee verissä.
(Rosalinda, Celia ja Corinnus tulevat etäällä.)
PEBE.
En aio sinun pyövelisi olla;
Sua pakenen, ett'en sua loukkaisi.
Mun silmissäni asuu murha, sanot;
Sep' oivaa! Luultavaakin, että silmät, —
Nuo heikon heikot, hennot kappaleet,
jotk' itse päivän hiuteilt' ovens' sulkee, —
Sais murhaajan ja teurastajan nimen!
Nyt sydämmestäni sua karsastan:
Jos silmäni voi tappaa, niin nyt kuole!
No, ole pyörtyvinäs, kaadu maahan!
Jos sit' et voi, hyi! häpee valehdella
Ja väittää silmiäni murhaajiksi
Miss' on se silmieni lyömä haava?
Jos neula sua raapaisee, niin siitä
Jää toki naarmu; kaislaan jos sa nojaat,
Jää hetkeks siitä jälki kämmeneesi;
Mut silmänipä, jotka sinuun tulta
Nyt iskevät, ei sua vahingoita,
Eik' oisi silmiss' ikänänsä voimaa
Ketäkään vahingoittaa.
SILVIUS.
Rakas Phebe,
Jos koskaan — ja se "koskaan" tulee pian
Sa koet terveen posken lemmen voimaa,
Saat vielä tuta lemmen tuiman nuolen
Salaiset haavat.
PHEBE.
Siihen asti älä
Mua lähesty; ja kun se aika tulee,
Niin ilkkuillen mua kiusaa, älä säästä;
Sua siihen saakka minäkään en säästä.
ROSALINDA (astuen esiin).
Ja miksi? Mitä? Ken lie äitinne,
Kun tuota onnetonta voittoriemuin
Noin ilkutte? Jos teiltä kauneus puuttuu —
Eik' enempää sit' olekaan, kuin että
Voi hyvin kynttilättä mennä maata —
Pitääkö sen vuoks olla tyly, häijy?
Mik' aikeenne? Miks noin mua tarkkaatte?
Teiss' en näe enempää, kuin mitä luonnoll'
On aina kaupan. Totta totisesti!
Hän multakin kai aikoo silmät kääntää?
Ei, korska neitiseni, turha toivo!
Nuo mustat kulmat, tumma silkkitukka,
Nuo kermaposket ja nuo hehkusilmät
Mua ei vois saada teitä palvomaan. —
Miks, hupsu paimen, häntä seuraatte,
Kuin märkä kaakko, vettä, tuulta täynnä?
Te tuhat kertaa sievemp' ootte mies
Kuin hän on nainen; teidänlaiset hupsut
Ne mailman täyttää epäluomilta.
Te häntä imarratte, eikä peili;
Teiss' itsensä hän näkee kauniimpana
Kuin mitä omat kasvot näyttävät. —
Mut, neiti, itseänne tutkikaa;
Polville maahan, paastoin kiittäkää
Jumalaa hyvän miehen rakkaudesta;
Sill' ystävänä kuiskaan teille korvaan:
Kun voitte, myykää; markkinoit' ei aina.
Rukoilkaa anteeks; ottakaa, kun pyytää;
Rumuus on rumin, kun se ivaa syytää.
No, paimen, ota hänet! — Hyvästi!
PHEBE.
Oi, armas poika, toru vuosi umpeen:
Sun toras hauskemmat tuon kosintaa.
ROSALINDA. Poika on rakastunut teidän rumuuteenne, ja tyttö rakastuu minun vihaani. Jos niin on laita, niin kyllä minä häntä höystän karvailla sanoilla yhtä sukkelaan kuin hän sinulle vastaa otsan rypistyksillä. — Mitä te niin minuun katsotte?
PHEBE.
En sillä pahaa tarkoita.
ROSALINDA.
Ma pyydän, älkää rakastuko minuun:
En taatump' ole humalaisen valaa.
Pait sitä teist' en pidä. Asuntoni
Jos tietää tahdotte, se tässä lähell'
On öljymetsikössä. — Mennään, sisko! —
Hänt' älä päästä, paimen! — Tule, sisko! —
Hänelle taivu, tyttö! Ylpeys pois!
Jos koko mailma teidät nähdä voisi.
Noin soaistu kuin hän, ei kukaan oisi.
Pois karjalaumojemme luo.
(Rosalinda, Celia ja Corinnus menevät.)
PHEBE.
Käy sanas, runoilija, toteen tässä:
"Ens lempi syttyy ensi näkemässä."[10]
SILVIUS.
Oi, rakas Phebe, —
PHEBE.
Mitä tahdot, Silvius?
SILVIUS.
Oi, rakas Phebe, mua surkutelkaa.
PHEBE.
Sun tähtes, hyvä Silvius, murehdin.
SILVIUS.
Jos missä murhe, siinä apukin.
Jos lemmentuskiani murehditte,
Minulle suokaa lempenne, niin haihtuu
Molemmat, murhe niinkuin tuskakin.
PHEBE.
Saat lempeni: sit' ihmisrakkaus vaatii.
SILVIUS.
Ma teidät tahdon.
PHEBE.
Se on ahnautta.
Ol' aika, jolloin sua vihasin,
Eik' aika nytkään, että sua lemmin.
Mut kun niin hyvin puhut lemmestä,
Niin seuraasi, jot' ennen vihasin,
Nyt siedän. Palvelusta sulta pyydän;
Mut sinulle en muuta palkkaa lupaa
Kuin ilon, että palvella mua saat.
SILVIUS.
Niin pyhä ja niin täys on lempeni,
Ja niin ma olen köyhä suosiosta,
Ett' osani ma katson runsaaksi,
Jos tähkiä saan poimia sen jälkeen,
Jok' elon täyden korjaa. Suokaa joskus
Pikainen hymy, siitä minä elän.
PHEBE.
Tuon äskeisen sa nuorukaisen tunnet?
SILVIUS.
En likemmin, mut usein hänet tapaan.
Hän ostanut on laitumet ja mökin,
Joit' ennen Carlot-vanhus omisti.
PHEBE.
En häntä silti lemmi, vaikka kysyn.
Toraisa poika, — mutta puhuu hyvin; —
Viis sanoista! — mut sanat tekee hyvää,
Kun puhuja on kuulijalle mieleen.
Hän sievä poika on, — ei varsin sievä; —
Mut ylvä on; ja ylvyys sopii hälle:
Hänestä tulee hieno mies. Mut paras
Häness' on muoto; pikemmin, kuin kieli
Puraisee haavan, parantaa sen silmä.
Ei kookas juur', mut kookas ikäisekseen;
On sääret niin ja näin, mut sentään kauniit;
Suloinen puna oli huulilla,
Täydempi hiukan vain ja mehevämpi
Kuin poskilla: juur' sama erotus
Kuin neljän ruusun välill' on ja tumman.
On, Silvius, naisia, jotk', erikohdin
Jos häntä tarkkaisivat niinkuin minä,
Hänehen rakastuisivat; mut minä
En lemmi häntä, enkä vihaa häntä,
Vaikk' enemp' ois, kuin lempeen, syytä vihaan.
Mik' oikeus hällä mua soimata?
On silmät, hiukset mulla mustat, sanoi,
Ja, nyt sen muistan, mua ilkkuikin.
On kummaa, ett'en hälle vastannut.
Vaan toistaiseks jos jäi, ei sikseen jäänyt.
Purevan kirjeen hälle kirjoitan,
Ja sinä saat sen viedä; vietkö, Silvius?
SILVIUS.
Kernaasti, Phebe.
PHEBE.
Kirjoitan sen heti.
Pääss' on ja sydämmessä aine mulla:
Lyhyt ja pistävä se täytyy tulla.
No, tule, Silvius.
(Menevät.)