Neljäs kohtaus.
Sama metsä. Mökin edusta.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)
ROSALINDA. Älä puhu enää! Minä tahdon Itkeä.
CELIA. Itke sitte, mutta suvaitse kuitenkin muistaa, että kyyneleet eivät sovi miehelle.
ROSALINDA. Mutta eikö minulla ole syytä itkeä?
CELIA. Niin hyvä syy kuin kukaan suinkin voi toivoa. Siis itke!
ROSALINDA. Jo hänen tukkansa värikin on petollinen.
CELIA. Hiukan ruskeampi kuin Juudaksen; niin, hänen suutelonsakin ovat oikeita Juudaksen lapsia.
ROSALINDA. Mutta hänen tukallaan on sittenkin kaunis väri.
CELIA. Vallan erinomainen väri: kastanjan-ruskea on aina ollut sinun värisi.
ROSALINDA. Ja hänen suutelemisensa on niin pyhää kuin rippileivän koskettaminen.
CELIA. Hän on ostanut parin Dianan vanhoja huulia; talven nunnakunnan sisar ei suutele hengellisemmin; niissä on sitä oikeata siveyden jäätä.
ROSALINDA. Mutta miksi vannoi hän tulevansa tänä aamuna, eikä tule?
CELIA. Ei todellakaan siinä miehessä ole mitään totuutta.
ROSALINDA. Niinkö luulet?
CELIA. Niin; en tosin luule, että hän on mikään taskuvaras tai hevoshuijari; mutta mitä tulee hänen rakkautensa vilpittömyyteen, niin luulen, että se on yhtä ontto kuin kumoon käännetty pikari tai madon syömä pähkinä.
ROSALINDA. Eikö vilpitön rakkaudessa?
CELIA. Kyllä vain, kun hän on rakastunut; mutta luulen että hän ei ole.
ROSALINDA. Kuulithan hänen pyhästi vakuuttavan, että oli.
CELIA. Oli ei ole on: sitä paitsi rakastajan vala ei ole sen taatumpi kuin krouvarin sana: kumpikin ne oikeiksi vakuuttavat vääriä laskuja. Hän seuraa täällä metsässä isääsi, herttuata.
ROSALINDA. Tapasin herttuan eilen, ja hän pani minut vähän kovalle. Hän kysyi, mitä olin sukua; vastasin: yhtä hyvää kuin hän; silloin hän naurahti ja päästi minut menemään. Mut mitä puhumme isistä, kun täällä on semmoinen mies kuin Orlando?
CELIA. Oi, se on uljas mies! Kirjoittaa uljaita runoja, puhuu uljaita sanoja, vannoo uljaita valoja, ja rikkoo ne uljaasti, pitkin ja poikin ja syrjin rakastettunsa sydämmeen, niinkuin taitamaton turnaaja, joka iskee kannuksensa ratsunsa toiseen kylkeen ja taittaa peitsensä perin typerästi. Mutta kaikki on uljasta, kun nuoruus on satulassa ja tyhmyys ohjaksissa. — Kuka tuossa tulee?
(Corinnus tulee.)
CORINUS.
Mult' usein, herrasväki, utelitte
Paimenta tuota, tuota lemmen ruikkaa,
Jok' istui vierelläni nurmella
Ja kehui lemmityistään, ylvää, korskaa
Naispaimenta.
CELIA.
Niin, mitä hänestä?
CORINUS.
Jos mieli nähdä tosi näytelmää,
Miss' uskollisen lemmen kalvas haamu
Ja korskan ivan punahehku toimii,
Niin tulkaa mukaan, teidät sinne vien,
Jos nähdä mieli.
ROSALINDA.
Tule; mennään tästä:
Lemmekkäät elää lemmen näkemästä. —
Vie meidät sinne; jos on onni hyvä,
Näytelmäss' olen minäi esiintyvä.
(Menevät.)