Kolmas kohtaus.
Toinen saaren seutu.
(Alonzo, Sebastian, Antonio, Gonzalo,
Adrian, Francisco ja muita tulee.)
GONZALO.
En, totta vieköön, enää käydä jaksa;
Jo vihloo vanhan luita. Tääkös vasta
On sokkelota, suoraa, väärää vuoroin!
Anteeksi suokaa, levähtää mun täytyy.
ALONZO.
En sua, vanhus, moiti; minuakin
Niin uuvuttaa, ett' aivan mieli turtuu.
Istuhan, lepää! Tähän heitän toivon,
Sen mairituksista en enää huoli.
Hän, jota etsimme, on hukkunut,
Ja meri meitä ilkkuu, kun näin turhaan
Haemme häntä maalta. Rauhaan jääköön!
ANTONIO (syrjään Sebastianille).
Iloitsen, ett' on noin hän toivoton.
Yks kommellus teit' älköön aikeestanne
Vaan vieroitelko.
SEBASTIAN (syrjään Antoniolle).
Ensi tilaisuudest'
Otamme vaarin.
ANTONIO (syrjään Sebastianille).
Tänä yönä toimeen;
He matkast' uupuneina eivät ole
Eivätkä olla voi niin varuillaan
Kuin valppahat.
SEBASTIAN (syrjään Antoniolle).
Ens' yönä siis! — Nyt vaiti!
(Juhlallista, eriskummaista soitantoa.
Prospero korkeudessa, näkymättömänä.)
ALONZO.
Oi, mikä sointo! Kuulkaa, ystäväiset!
GONZALO.
Oi, ihmeen ihanata soitantoa!
(Kummallisia olentoja ilmestyy, kantaen valmiiksi
katettua pöytää, jonka ympärillä he tanssivat, tehden
sulavilla eleillä tervehdyksensä. Pyydettyään
kuningasta ja kaikkia muita atrioimaan, he katoavat.)
ALONZO.
Avuksi, armon vallat! Mit' on tämä?
SEBASTIAN.
Elävä nukkepeli! Nyt min' uskon,
Ett' yksisarvisia on ja että
Arabiass' on puu, joss' istuu Phoenix
Ja kuninkaana siell' on tällä haavaa.
ANTONIO.
Min' uskon kummankin; ja kaikki muutkin
Mit' uskomattomimmat todeks vannon.
Ei valehtele matkalaiset, vaikka
Kotoiset tollot siitä sättii heitä.
GONZALO.
Jos tämän kertoisin Neapelissa,
Mua uskottaisiko, jos sanoisin
Ett' olen nähnyt saarelaisia —
Varmaankin nämä ovat saaren kansaa —
Joill' epäluoman muoto on, mut, huomaa,
Niin hienon sievät tavat, että moista
Lie ihmisissä tuskin yhtäkään?
PROSPERO (syrjään).
Mies oiva, hyvin sanoit: moni näistä
On ilkeämpi itse perkelettä!
ALONZO.
Kummeksin aina vaan noit' olennoita
Ja tuota elettä, tuot' ääntä, jolla,
Vaikk' ovat kielettömät, mykkää puhett'
Oivasti pitävät.
PROSPERO (syrjään).
Lopussa kiitos!
FRANCISCO.
Kummasti katosivat.
SEBASTIAN.
Huoli siitä,
Kun vaan jäi ruoat meille, joill' on vatsa. —
Suvaitsetteko maistaa?
ALONZO.
Minä en.
GONZALO.
Ei pelkoa! Ken meidän poikuudessa
Ois luullut, ett' on vuorikansaa, jolla
On häppäät niinkuin härjillä ja kaulass'
Isohkot lihalaukut, ett' on kansaa,
Joll' aivan pää on rintaan kasvanut?
Nyt päänsä pantiks panneet matkustajat
Todeksi vannovat sen.
ALONZO.
Rohkeutta,
Ja ruokaan kiinni, vaikka menis henki.
Mut olkoon! Paras mennyt on, sen tunnen. —
No, veli, herra herttua, käy seuraan!
(Ukkosen jylinää ja leimauksia. Ariel tulee,
harpyian muodossa, ja iskee siipensä pöytään,
josta sievän tempun kautta ruoat katoavat.)
ARIEL.
Te kolme syntist' olette, ja teidät
Käskystä sallimuksen — joka tätä
Alempaa mailmaa aseenansa käyttää —
Kyllääntymätön meri oksentanut
On tähän ihmisettömähän saareen,
Kosk' ihmisiss' ei elää teidän sovi.
Vein teiltä järjen.
(Alonzo, Sebastian ja muut paljastavat miekkansa.)
Noin ne hullaantuvat
Itsensä hirttäjät ja hukuttajat.
Te houkat! Minä veljineni olen
Palvelja kohtalon; ne aineet, joiss' on
Karaistu kalpanne, vois vinhaa tuulta
Pikemmin haavoittaa tai turhaan lyödä
Het' ummistuvaan aaltoon kuolin-iskun
Kuin untuvaakaan siivestäni viedä.
Haavoittumattomat on veljenikin.
Vioittaa vaikka voisittekin meitä,
On miekat voimiin nähden liian raskaat,
Niit' ette nostaa voi nyt. Muistakaa,
Se muistakaa te kolme: Milanosta
Tuon kunnon Prosperon te karkoititte
Ja hänet syyttömine lapsineen
Surmille mereen heititte, — jok' on sen
Nyt kostanut. — Tuost' ilkityöst' on vallat,
Jotk' eivät unhota, vaikk' aikailevat,
Rauhaanne vastaan yllyttäneet meret
Ja rannikot, niin, jopa eläimetkin.
Sult' on he poikas riistäneet, Alonzo,
Ja minun kauttan' ilmoittavat, että
Vitkainen turma, pahemp' äkkisurmaa,
Sua askel askelelta teilläs seuraa.
Vihasta tuosta, joka muuten teitä
Täss' autiossa saarimaassa uhkaa,
Ei auta muu kuin syvä katumus
Ja puhdas vastaisuuden elämä.
(Katoaa ukkosen jyrinään; sitten palajavat vienon
soiton soidessa nuo kummalliset olennot, tanssivat
ivaillen ja irvistellen ja vievät pöydän pois.)
PROSPERO (syrjään).
Harpyian osaas hyvin näytit, Ariel;
Somasti ruoan ahmit. Määräyksist'
Et mitään laimin lyönyt, kaikki täytit.
Samalla huolell', innoll', alttiudella
Alemmat käskyläisenikin kaikki
On työnsä tehneet. Taikani jo tepsii:
Nuo vihamieheni jo hulluus valtaa;
Käsissäni nyt ovat. Hourutilaan
He jääkööt. Ja nyt nuoren Ferdinandin —
Jonk' uponneeksi nämä luulevat —
Ja mun ja hänen lemmikkinsä luokse!
(Katoaa.)
GONZALO.
Pyhyyden nimessä, miks tuijotatte
Noin kamalasti?
ALONZO.
Hirveätä, hirveätä!
On niinkuin tuuli ulvoisi sen mulle
Ja laine laulaisi ja ukkonenkin,
Tuo kauhistavan jylhä urkutorvi,
Korvaani huutais nimen Prospero,
Rikostain jyry-äänin jylistellen.
Siis mudassa nyt makaa poikani;
Ja sieltä, miss' ei laskinluoti pohjaa,
Hänt' etsin nyt ja samaan hautaan vaivun.
(Poistuu.)
SEBASTIAN.
Jos yksitellen tulis perkeleet,
Niin joukoittain ma niitä maahan löisin.
ANTONIO.
Ja minä apurina.
(Sebastian ja Antonio menevät.)
GONZALO.
Kaikki kolme
He toivottomat ovat. Suuri synti
Kuin vitkallensa vaikuttava myrkky
Heit' alkaa kalvaa nyt. — Te, jolla jalat
On nopeammat, heitä seuratkaa
Ja estäkäätte töistä, joihin heidät
Vois mielenvimma viedä.
ADRIAN.
Tulkaa mukaan!
(Lähtevät.)