Kolmas kohtaus.
Seutu sama. Huone hovilinnassa.
(Leontes, Antigonus, hoviherroja ja seuralaisia tulee.)
LEONTES.
Ei rauhaa öin, ei päivin! Heikkoutt' on
Tää mielentila, pelkkää heikkoutta.
Jos syy vaan olis poissa — osa syystä —
Tuo naikko! Kuningasta hylkiötä
Ei yllä käteni; hän turviss' ompi,
Ajuni ampumatkan ulkopuolla.
Mut iskeä voin naikkoon. Hän jos poissa
Ja tulen oma ois, niin pala jäisi
Taas toinen puoli rauhaa. — Kuka siellä?
PALVELIJA.
Palvelijanne.
LEONTES.
Kuink' on pojan laita?
PALVELIJA.
Makasi hyvin yönsä; luultavasti
On tauti taittunut.
LEONTES.
Mik' ylväs lapsi!
Kun tajusi hän äidin häväistyksen,
Niin oiti kuihtui, laihtui, tunsi kaihon,
Ikäänkuin tarttunut ois häpy häneen,
Menetti ilon, unen, ruokahalun,
Pelehtyi aivan. — Yksin tahdon olla;
Pois, käykää poikaa katsomaan. —
(Seuralaiset lähtevät.)
Hyi, häntä
Älä aattelekaan! Siihen suuntaan käypä
Jo pelkkä koston ajatuskin kimmoo
Takaisin minuun; suuri häll' on valta,
Suvut ja liittolaiset; — hän siis jääköön
Parempaan aikaan; naikkoa vain kosto
Nyt kohdatkoon. Camillo ja Polyxenes
Mua nauravat, ivaavat suruani;
Jos yltää heidät voisin, eivät naurais,
Ei, eikä tuokaan, jok' on vallassani.
(Paulina tulee, lapsi sylissä.)
1 HOVIHERRA.
Täst' ette pääse.
PAULINA.
Mitä? Hyvät herrat.
Pikemmin tulis teidän mua auttaa.
Pelättävämpi tuonko hurja vimma
Kuin henki kuningattaren, sen raukan,
Mi puhtaamp' on, kuin tuo on luulevainen.
ANTIGONUS.
Vait, vait!
1 HOVIHERRA.
Hän yöt' ei maannut, eikä salli
Kenenkään päästä luokseen.
PAULINA.
Tyynny, veikko!
Juur' unta tulen tuomaan. Teidän moiset,
Jotk' ympärillään luikitte kuin varjot,
Te teidän moiset häntä valvotatte.
Ma tulen vilpittömin, terveellisin,
Vakavin sanoin loihtimaan pois vammaa,
Jok' unen hältä vie.
LEONTES.
Melua mitä?
PAULINA.
Ei melua, vaan tuumailua, mistä
Sais ylhäisyydellenne kummin.
LEONTES.
Mitä?
Pois rietas vaimo tuo! Antigonus,
Sua kielsin päästämästä häntä tänne,
Aikeensa tiesin.
ANTIGONUS.
Omani ja teidän
Vihanne uhalla ma häntä koitin
Täält' estellä.
LEONTES.
Hänt' etkö suistaa voi?
PAULINA.
Pahasta, kyllä; vaan täss' asiassa —
Jos ei hän tee kuin te, ja tyrmään heitä
Mua siitä, ett'en kunniaani heitä —
Hän ei mua suista.
ANTIGONUS.
Nyt sen kuulette!
Jos noin hän kiltoo, juoskoon minkä jaksaa,
Hän kyll' ei kompastu.
PAULINA.
Kuningas hyvä,
Ma pyydän, mua kuulkaa! Teille tahdon
Ma lääkär' olla, taattu palvelija
Ja nöyrä neuvoja, vaikk' en niin julkee
Tuskanne lieventäjän' esiintyä,
Kuin liehakkonne nuo, — mun lähetti
Hyvä kuningatar.
LEONTES.
Hyvä kuningatar!
PAULINA.
Niin, hyvä, sanon, hyvä kuningatar,
Ja siitä tappelisin, mies jos oisin,
Vaikkapa kehnoin.
LEONTES.
Aja hänet ulos!
PAULINA.
Se, jok' ei pelkää silmiään, se ensin
Käsiksi käyköön! Lähden milloin tahdon.
Asia ensin! — Hyvä. kuningatar —
Hyvä on hän — antoi teille tyttären:
Täss' on se, siunaustanne pyytää.
(Laskee lapsen Leonteen eteen.)
LEONTES.
Ulos,
Sa, noidan narttu! Hiiteen täältä! Pois,
Lipakka parittaja!
PAULINA.
Erehdytte:
Tuost' olen yhtä tiedoton kuin te,
Sen nimen antaja, ja yhtä siivo
Kuin te olette hullu; joka kyllin
Jo siivoutt' on tähän mailman aikaan.
LEONTES.
Kavaltajat! Hänt' ette viskaa ulos?
Kakara hälle viekää! —
(Antigonukselle.)
Sinä narri,
Sinä ämmälauri, narttusi kun annat
Sun orrelt' ajaa! — Ota äpärä,
Otahan, sanon; ämmälles se anna!
PAULINA.
Ijäksi kätes saastukoon, jos kosket
Prinsessaan nyi, kun näin on häneen syyttä
Ajettu lokaa.
LEONTES.
Eukkoaan hän pelkää.
PAULINA.
Jos tekin tekisitte sen, niin varmaan
Omistaisitte oman lapsenne.
LEONTES.
Kavaltajia kaikki!
ANTIGONUS.
Totta jumal',
En minä.
PAULINA.
Enkä minä, eikä kukaan;
Yks on, hän itse; kavaltain hän oman
Hyvän maineensa ja kuningattarensa
Ja poikansa ja tyttärensä alttiiks
Näin heittää parjaukselle, joka puree
Miekkaakin kipeämmin, eikä tahdo —
Kirottua, ett'ei voi häntä siihen
Pakottaakaan! — pois tyynni temmata
Tuon luulon juurta, jok' on yhtä laho,
Kuin tammi on tai paasi terve.
LEONTES.
Suulas,
Lipakka lutka, jok' on miestään piessyt
Ja nyt mua hämää! Mun ei ole pentu,
Polyxeneen se peruutt' on. Pois, pois se,
Ja äitineen se tuleen viskatkaa!
PAULINA.
Se teidän on ja teidän näköisenne
Niin — käyttääkseni vanhaa sananpartta —
Ett' oikein hävettääpi. — Nähkääs, herrat,
On koko pieni, vaan se ihan isän
On jälkipainos: silmät, huulet, otsa,
Nenä ja kulmakarvat, niin, ja posken
Ja leuan sievät kuopanteet, ja hymy
Ja kätten, sormien ja kyntten muoto. —
Hyvä jumalatar, Luonto, joka lapsen
Näin isän näköön teit, jos luonteen myöskin
Voit muodostaa, niin keltaist' älä käytä
Väriä vain; se muuten, kuten tuokin,
Epäilee, ett'ei lapsens' ole hänen
Miehensä lapsi.
LEONTES.
Sinä, hiiden velho! —
Sinäkin, pöllö, hirtettävä oisit,
Kun tuon et kieltä suistaa voi.
ANTIGONUS.
Jos kaikki
Ne miehet hirtettäisi, jotka moista
Ei aikaan saa, niin tuskin teille yhtään
Jäis alamaista.
LEONTES.
Vaimo pois, ma sanon!
PAULINA.
Pahempaa luonnottomin ilkiökään
Ei tehdä voisi.
LEONTES.
Sinut poltatan.
PAULINA.
Siit' en ma huoli; tulen virittäjä
Kerettiläinen on, ei tulen uhri.
Tyranniks teit' en sanoa ma tahdo,
Mut tämä julmuus vaimoanne kohtaan —
Kun muuta teill' ei ole todistusta
Kuin pelkkä luulo — tyranniuteen hiukan
Se vivahtaa, häväisee teitä, tekee
Maailman silmiss' ilkiöksi.
LEONTES.
Kautta
Vasallivalanne, pois, pois tuo vaimo!
Jos oisin tyranni, niin hän ei eläis;
Ja noin ei haastaa tohtisi, jos siksi
Mun tuntisi hän. — Ovest' ulos!
PAULINA.
Älkää
Mua täältä työntäkö, kyll' itse lähden.
Lastanne hoitakaatte, se on teidän.
Zeus sille suokoon ylevämpää mieltä. —
Pois kätenne! — Te, jotka hyväilette
Noin hänen hulluuttaan, te ette koskaan
Hänt' auttaa voi, ei, ainutkaan ei teistä.
Kas niin, hyvästi vaan, nyt minä lähden.
(Poistuu.)
LEONTES.
Petturi, tähän yllytit sa vaimos.
Mun lapseniko? Pois, pois! — Sinä, joka
Niin sitä hellittelet, ota pentu
Ja tulen syötäväks se heitä oiti.
Niin, sinä, juuri sinä! Vie se heti!
Tunnissa tieto tuo, ett' on se tehty,
Ja täysi todistus, tai omasi
Ja omaistesi hengen vien. Jos kiellät,
Vihaani ärrytellen, sano vaan se,
Niin omin käsin äpärän tuon aivot
Murskaksi lyön. — Vie se ja tuleen paiskaa!
Sa vaimos tähän yllytit.
ANTIGONUS.
En, herra;
Nää loordit, jalot ystävät, mun puhtaaks
Julistaa voivat.
1 HOVIHERRA.
Armollinen herra,
Hän syytön vaimonsa on tänne tuloon.
LEONTES.
Valehtelette kaikki!
1 HOVIHERRA.
Suvaitkaa
Parempaa meistä luulla; uskollisest'
Olemme teitä palvellehet; siitä
Tunnustus suokaa. Polvin rukoilemme —
Entisten palvelusten palkinnoksi
Ja tulevaisten — muuttakaa tuo päätös;
Verinen, kauhea se on ja varmaan
Vie turmioon. Me polvistumme kaikin.
LEONTES.
Ma höyhen olen joka tuulen viedä.
Nähdäkö täytyy mun, kuink' äpärä
Tuo polvistuu ja isäkseen mua kutsuu?
Ei, parempi nyt polttaa se kuin sitten
Kirota sitä. Mutta — jääköön eloon!
Ei sittenkään! —
(Antigonukselle.)
Käy tänne, sinä siellä;
Sa, joka puuhassa niin helläss' olit
Tuon kätilösi, Kaisa-rouvan kanssa
Äpärän pelastukseksi, — se on hän,
Niin totta kuin on partas harmaa — mitä
Tuon pennun hengest' uskallat sa?
ANTIGONUS.
Kaikki,
Min tehdä voin ja kunnia niin vaatii.
Jos muuta en, niin tämän: vähäisetkin
Vereni tähteet turvaks syyttömyyden
Ma uhraan; kaikki, minkä vaan ma voin.
LEONTES.
Sen kyllä voit. Tuon miekan kautta vanno,
Ett' täytät käskyni.
ANTIGONUS.
Sen vannon, herra.
LEONTES.
Siis kuule ja se tee; näet, vähimmässä
Jos vilpistelet, niin et yksin sinä,
Vaan herja vaimoskin on kuolon oma;
Nyt saa hän anteeksi. — Me käskemme siis
Vasallivalas nimess', että saatat
Pois tämän tyttöäpärän ja viet sen
Syrjäiseen, jylhään metsäseutuun, kauas
Rajoilta näiltä, ja sen sinne jätät,
Armotta aivan, omaan hoiteeseensa
Ja säiden valtaan. Outo sallimus
Sen tänne toi, siis oikein vaadin, että
Sen outoon korpeen viet, miss' sallimus
Sit' imettäköön tai sen tappakoon.
ANTIGONUS.
Sen totta teen; mut kyllä laupiaampi
Ois äkkisurma. — Tule, lapsiraukka,
Ylempi valta sääkset pankoon, korpit
Sua imettämään! Moista armon työtä
On tehneet sudetkin ja karhut, raivons'
Unohtaen. — Te onnellisemp' olkaa,
Kuin mitä sietää tekonne! — Ja siunaus
Julmuutta vastaan sua puoltakohon,
Hylätty lapsi-raukka!
(Menee lapsen kanssa.)
LEONTES.
Min' en vieraan
Kakaraa ruoki.
PALVELIJA (tulee).
Herrani, vast'ikään
On Delphiin matkaajilta sana tullut:
Cleomenes ja Dion hyväll' onnell'
On kotiin palanneet ja maalle nousseet;
Koht' ovat täällä.
1 HOVIHERRA.
Tuopa arvaamatont'
On joutuisuutta.
LEONTES.
Päivää kolmekolmatt'
Olivat poissa; moinen kiire näyttää,
Ett' tahtoo suur' Apollo joutuun tehdä
Totuuden tiedoksi. Siis valmiit olkaa;
Neuvosto kokoon! Tuomionsa saakoon
Tuo valapatto. Yhtä julkinen
Kuin syytöskin, yht' ilmeinen ja vapaa
Myös olkoon tutkinto. Sydäntä vaivaa
Niin kauan kuin hän eloss' ompi. — Menkää
Ja tehkää, mitä käskin.
(Lähtevät.)