Ensimmäinen kohtaus.
Toinen kulma samaa puistoa.
(Prinsessa, Rosaliina, Maria, Katariina, Boyet,
seurue ja eräs metsänvartija tulevat.)
PRINSESSA.
Se kuningasko ylös vuoren jyrkkää
Niin vinhaan ratsuansa kannusti?
BOYET.
En tiedä; luulen vaan, ett' oli hän.
PRINSESSA.
Ken olikaan, siin' oli lentomieltä.
Niin, herrat, tänään saamme vastauksen
Ja lauantaina Ranskaan palaamme. —
No, metsänvahti, miss' on viidakko,
Se murhahankkeittemme väijyspaikka?
METSÄNVARTIJA.
Täss' ihan, tuossa lehdon liepeessä;
On soma sieltä teidän ammuntanne.
PRINSESSA.
Somasti ammun, kiitos somuuteni;
Ja siksi puhut somast' ammunnasta.
METSÄNVARTIJA.
Anteeksi! Semmoinen ei ollut mieli.
PRINSESSA.
Kuin? Ensin kiittää, sitten kieltää kieli!
Lyhyt ilo! En siis soma? Ah! ja voi!
METSÄNVARTIJA.
Soma, soma!
PRINSESSA.
Älä suotta liehakoi:
Ruseellas somuutta et antaa voi.
Totuutta puhut, peili; kiitos vaan!
(Antaa hänelle rahaa.)
Somalla rumat sanat palkitaan.
METSÄNVARTIJA.
On somaa kaikki, mit' on teillä omaa.
PRINSESSA.
Kas, raha rumast' oiti tekee somaa!
Oi, aika, oi sun tekopyhyyttäsi!
Soma se auliin rumakin on käsi. —
Tule, jousi! — Laupeus nyt käy murhaamahan.
Jos hyvin osaa, niin saa moitteen pahan;
Mut maine pelastuu, kun sanon näin:
Jos ohi ammun, tein sen hellyyttäin;
Jos osaan, sillä taitoani turhaa
Vain näyttää tahdoin, mielessä ei murhaa.
Niin kyllä, niin, — ei ole paljon vajaa,
Ett' usein maine rumiin töihin ajaa,
Kun ulkonaisen kehun tähden vaan
Sydämmen hellä ääni uhrataan.
Niin minäi kiitoksen ja kehun tähden
Syyttömän eläinraukan tappoon lähden.
BOYET.
Niin pahaa naistakin kai kehu tyrkii,
Kun tämä vallanhimoisena pyrkii
Herransa herraksi?
PRINSESSA.
Niin, kehu yksin. Kehun multa saa
Se vaimo, joka miestään lannistaa.
(Kallo tulee.)
PRINSESSA. Tuoss' yksi uuden tasavallan jäsen.
KALLO. Jumal' antakoon hyvää iltaa! Anteeksi, kuka on se päärouva?
PRINSESSA. Hänet sinä, poika, helposti tunnet muista, joilla ei ole päätä.
KALLO. Kuka on se suurin rouva, se ylin?
PRINSESSA. Se pisin ja se paksuin.
KALLO.
Se pisinkö ja paksuinko? No, tosi se on tosi.
Jos hoikka kuin mun älyni ois teidän vyötäisenne,
Niin näiden neitein vyöhiköt ne sopis uumillenne.
Päärouva kai te olette, kun paksuin olette.
PRINSESSA.
Mik' asianne, mies? Mik' asianne?
KALLO.
Bironilt' ois vain kirje neiti Rosaliinalle.
PRINSESSA.
Sen herran hyvin tunnen. Tuo tänne kirje se!
Mies, syrjään käy! — Boyet, kun teill' on taito veistä käyttää,
Niin leikelkää tuo kukko.
BOYET.
Heti tahdon käskyn täyttää. —
Tää kirje harhateill' on, se ei tänne olekaan;
Se Jaquenettalle on.
PRINSESSA.
Mut se täällä luetaan.
Vahalta niskat taittakaa! Nyt kaikki kuulemaan!
BOYET (lukee) "Kautta taivaan, että olet kaunis, se on pettämätöntä; totta, että olet ihana; itse totuus, että olet rakastettava. Sinä kaunista kauniimpi, ihanata ihanampi, itse totuutta todempi, ole armollinen sankarilliselle vasallillesi! Se ylevämielinen ja suurivaltaisin kuningas Cophetua iski silmänsä turmiolliseen ja julkitunnettuun kerjuutyttöön Zenelophoniin,[7] ja hän se olisi voinut täydellä syyllä sanoa: veni, vidi, vici, joka tulkittuna rahvaankielelle — oo sitä halpaa, obskuuria rahvaankieltä! — videlicet: hän tuli, näki ja voitti; tuli, yksi; näki, kaksi; voitti, kolme. Kuka tuli? Kuningas. Miksi tuli? Näkemään. Miksi näki? Voittaakseen. Kenen luo tuli? Kerjuutytön. Kenen näki? Kerjuutytön. Kenen voitti? Kerjuutytön. Lopputulos on voitto; kenen puolella? Kuninkaan. Vankeus on hyödyksi; kenen puolella? Kerjuutytön. Katastrofi on naiminen; kenen puolelta? Kuninkaanko? — ei, molempain yhden puolelta, tai yhden molempain. Minä olen kuningas, sillä sitä vaatii vertaus; sinä olet kerjuutyttö, sillä sitä todistaa halpuutesi. Tuleeko minun vaatia rakkauttasi? Sen voisin tehdä. Tuleeko minun väkisin voittaa rakkautesi? Sen saattaisin tehdä. Tuleeko minun rukoilla rakkauttasi? Sen tahdon tehdä. Mitä saat sinä rempujen sijaan? hempuja; armojen sijaan? arvoja; itsesi sijaan? minut. Siis, odottaessani vastaustasi, alennan huuleni sinun jalkoihisi, silmäni sinun kuvaasi ja sydämmeni vähän joka paikkaan. Suurimman innon hartaammalla osoituksella sinun Don Adriano de Armado."
"Nemean leijona sua, lammas-parkaa,
Jos ärjyy näin, kun saaliikseen sa saat,
Sen jalkain juureen nöyränä se karkaa,
Niin kisaks kääntyy himot raivokkaat.
Mik' olet, raukka, jos sa tenäät vastaan?
Suun ape, raivon syötti ainoastaan."
PRINSESSA.
Mik' onkaan viirikukko ja mikä kalvannoskaan
Tuon kirjeen kokoon pannut?
Moist' en ole kuullut koskaan.
BOYET.
Tuon tyylin minä tunnen, jos saatan oikein muistaa.
PRINSESSA.
Se oikein sit' on tyyliä, joll' oriita voi suistaa.
BOYET.
Se Espanjan Armado on, monarcho,[8] hourupää;
Hovissa täällä kirjatoukkain poistaa ikävää.
PRINSESSA.
Mut kuules, poika, sananen. Ken antoi tämän? Ken?
KALLO.
Sen herra mulle antoi, johan sanoin sen.
PRINSESSA.
Ja kelle viedä?
KALLO.
Herralta, ja neidelle.
PRINSESSA.
Mut keltä herralta ja kelle neidelle?
KALLO.
Biron, yks meidän herroja, mun käski tämän kantaa
Ja erään Ranskan neiden, Rosaliinan, käteen antaa.
PRINSESSA.
Sin' olet harhaan käynyt. — Pois, herrat, astukaat! —
Tuoss' ota, tyttö, tuo; sa kohta kyllä omas saat.
(Prinsessa seurueineen poistuu.)
BOYET.
Kenenkä luoti sattui?
ROSALIINA.
Mitä? Kysyttekö multa?
BOYET.
Niin, enkel' ihanainen.
ROSALIINA.
Sen, jonk' antoi pyssy tulta.
Lauk! Leimaus!
BOYET.
Prinsessa ampuu sarvikkaita; mutta kun sa nait,
Niin sinä vuonn' ei sarvipäistä puutett' ole kait.
Lauk! Vääjäys!
ROSALIINA.
No hyvä, minä ammun nyt.
BOYET.
Ja minkälaiseen pilkkaan?
ROSALIINA.
He, teihin: teill' on kauniit sarvet. Joko sattui nilkkaan?
Lauk! Vääjäys!
MARIA.
Boyet, jo heretkäätte: hän ampuu suoraan suuhun!
BOYET.
Syvemmä itse luodin saa hän. Joko osui luuhun?
ROSALIINA. Viskaanko sinuun vanhan Sanelman, joka oli jo mies silloin, kun Ranskan kuningas Pipin oli pikkuinen poika, mitä osaamiseen tulee?
BOYET. Niin että minä voin vastata yhtä vanhalla, joka oli aikaihminen silloin kuin Britannian kuningatar Ginevra[9] oli pikkuinen tyttö, mitä osaamiseen tulee.
ROSALIINA (laulaa).
Et sinä osaa, osaa, osaa,
Et sinä osaa, hyvä mies.
BOYET.
Jos min' en, min' en, min' en osaa,
Niin osaa toinen, kuka ties.
(Rosaliina ja Katariina menevät.)
KALLO.
Mut tääpä oikein hupaisaa, kun kumpikin noin hosuu.
MARIA.
Ja ihmepaikka: pilkkaan ihan kummaltakin osuu.
BOYET.
Vai pilkkaan! Pilkkaan, sanotko? Se pilkka mieless' aina!
No, jotta kutis muistaisit, niin tulppa reikään paina.
MARIA.
Sivuitse meni! Totisesti, teill' on käsi heikko.
KALLO.
Lähemmä hänet päästäkää, kyll' osaa napaan veikko.
BOYET.
Jos mull' on käsi heikko, niin teidän auttanee.
KALLO.
Hän silloin voiton ottaa ja tulpan halkaisee.
MARIA.
Hyi, noita riettaan puheita! Kyll' onkin rivosuu!
KALLO.
Jos nuolest' ei hän lannistu, kyll' luodista lannistuu.
BOYET.
Voi siinä käydä hullustikin. Hyvästi, huu, huu!
(Boyet ja Maria menevät.)
KALLO.
Tuo maar on oikein moukka, ja pöllö, pässinpää!
Mut kylläpä minä ja naiset häntä koimme pehmittää!
Jes, sitä älyn lentoa ja hienoa törky-ivaa!
Siin' oli niin rietasta siivoa ja karkeata livaa!
Ja tuo Armado sitten — hänkös keimailee ja liuhkaa,
Ja naisten eellä astelee ja kantaa armon viuhkaa,
Ja heittää sormisuukkosen ja hienoon kiroilee!
Ja sitten kantapoikakin, tuo nokkela ja nirppu, —
Hyväinen taivas, sepä oikein pureva on kirppu!
Halloo! Heleijaa!
(Melua kuuluu. Kallo menee.)