Toinen kohtaus.
Sama paikka.
(Holofernes, sir Nathanael ja Pöllö tulevat.)
NATHANAEL. Sangen kunnianarvoinen riistanajo, todellakin, ja hyvän omantunnon todistuksen mukaan toimitettu.
HOLOFERNES. Hirvi oli, niinkuin hyvin tiedätte, sanguis, täysiverinen; kypsä kuin herrais-omena, joka tuossa niinkuin juveeli kelluvi coeli — taivaan, taivaslaen, taivaankannen — korvassa, ja nyt, niinkuin raakilas, putoavi terrae — maan, mannun, mantereen — silmille.
NATHANAEL. Tosiaan, Herra Holofernes, te maar oikein sievästi noita epiteettejä vaihtelette, niinkuin kirjanoppinut ainakin. Mutta, hyvä herra, takaan, että se oli viisivuotias häkylähirvi.
HOLOFERNES. Herra Nathanael, haud credo.
PÖLLÖ. Ei se ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.
HOLOFERNES. Mikä barbaarinen intimatio! Kuitenkin jonkinlainen insinuatio, ikäänkuin in via — hyvällä tiellä — ad explicationem; facere, tehdä, ikäänkuin replicationem, tai pikemmin, ostentare, osoittaa, ikäänkuin suam inclinationem, taipumustaan — sivistymättömän, sievistämättömän, säädystymättömän, siivottoman, siistimättömän, tai, oikeammin, oppimattoman, tai, oikean-oikeammin, vakaumattoman tapansa mukaan — pistää minun haud credo'ni sijaan metsänriistan.
PÖLLÖ. Sanoin, ettei se riista ollut mikään hautareeta, vaan sarvas.
PÖLLÖ. Kahdesti kiehutettu yksinkertaisuus, bis coctus! O, monstrum tietämättömyys, kuink' olet ruokoton!
NATHANAEL. Niin, outoapa ruokaa hälle kirjan herkut on. Hän ei ole koskaan, niin sanoakseni, syönyt paperia, hän ei ole mustetta juonut; hänen älynsä ei ole kyllytettyä; hän on pelkkä eläin, jolla on vain tylsemmät osat tunnokkaat.
Nuo katokasvit luotu on, ett' osaisimme kiittää —
Jota teemmekin me, joilla on maku ja tunto —
Niist' oiva-hedelmistä, joita suuremp' äly siittää.
Minun ois yhtä sopimaton olla tyhmä houkka,
Kuin että tuosta tolvanasta tulis kirjatoukka.
Mut, omne bene, sanon; olen isä-ukon tuumaa:
Ei kestä kaikki tulta, vaikka kestävätkin kuumaa.
PÖLLÖ.
Te, kirjamiehet, arvatkaas: ken oli kuukautinen,
Kun syntyi Kain, ja viel' ei ole viisiviikkohinen?
HOLOFERNES. Dictynna, rakas Pöllö; Dictynna, rakas Pöllö.
PÖLLÖ. Mikä se tikkatynnä on?
NATHANAEL. Se on Phoeben, Lunan, kuun liikanimi.
HOLOFERNES.
Kuu oli kuukautinen jo, kun Aadam oli lapsi,
Ja viel' ei viisiviikkoinen, kun Aadam on harmaahapsi.
Allusioni ei muutu vaihdoksesta.
PÖLLÖ. Se on vallan totta: alasioni ei muutu vaihdoksesta.
HOLOFERNES. Jumala kykyäsi lohduttakoon! Minä sanoin, että allusioni ei muutu vaihdoksesta.
PÖLLÖ. Ja minä sanon, että yläsioni ei muutu vaihdoksesta, sillä kuu ei koskaan tule kuukautta vanhemmaksi; ja sanon sen vieläkin, että sarvas se oli, jonka prinsessa ampui.
HOLOFERNES. Herra Nathanael, tahdotteko kuulla extemporoidun, noin vain hihasta ravistetun, epitaphium'in hirven kuolemasta? Ja tietämättömän tyydytykseksi olen nimittänyt hirven, jonka prinsessa ampui, sarvaaksi.
NATHANAEL. Perge, hyvä herra Holofernes, perge, kun vain suvaitsette jättää rivoudet.
HOLOFERNES. Olen koettanut vähän noudattaa alkusointua, sillä se osottaa luontevuutta.
"Prinsessa keihäänkärjellänsä kaatoi kauniin tarvaan,
Tai ruunuhirven sanon, kun sen kaatoi ruunupää;
Tai, kun on somat sarvet sillä, sanokaamme sarvaan;
Ja huuto käy, ja sarvas tarvas viitaan vilistää;
Ja hallit haukkuu, jouset paukkuu, vastaan vastaa vaarat,
Kun kaatuu tarvaat, ruunuhirvet, sarvaat sarvihaarat."
NATHANAEL. Tavaton pää, oikein älyniekka!
PÖLLÖ. Kylläpä sen pää vähän tavattomasti niekkaakin.
HOLOFERNES. Se on lahja, jonka omistan, vähäpätöinen, vähäpätöinen; kummallinen, hullunkurinen henki, täynnä muotoja, kuvia, haamuja, esineitä, aatteita, havainnoita, mulkkauksia ja mullistuksia. Ne ovat siinneet muistiin mahalaukussa, kasvaneet pia mater'in äidinkohdussa ja ilmoille syntyneet tilaisuuden kypsyessä. Mutta se lahja on hyvä niissä, joissa se on terävä, ja minä olen siitä kiitollinen.
NATHANAEL. Herra, minä kiitän Jumalaa teistä, ja niin voivat seurakuntalaisenikin tehdä; sillä pojat saavat teiltä hyvää johdatusta, ja tyttäret varttuvat vahvasti teidän kauttanne; te olette oiva membrum yhteiskunnassa.
HOLOFERNES. Mehercle, jos pojat ovat älykkäitä, eivät he tarvitse ohjausta, ja jos tyttäret ovat vastaanottavaisia, tahdon heissä parastani koettaa. Mutta, vir sapit, qui pauca loquitur. Feminiini-henki meitä tervehtää.
(Jaquenetta ja Kallo tulevat.)
JAQUENETTA. Jumal' antakoon hyvää huomenta, herra kirkherra!
HOLOFERNES. Herra kirkherra, — qvasi kirkiherra. Mutta ketä se kirki vetää?
KALLO. Sitä, herra koulumestari, joka on enimmin tikanpojan näköinen.[10]
HOLOFERNES. Tikanpojan näköinen! Neronleimaus maanturpeesta, kyllin hyvä piikiven kipinäksi, kyllin hyvä päärlyksi sialle! Somaa, sievää!
JAQUENETTA. Hyvä herra kirkherra, olkaa hyvä, lukekaa tämä kirje minulle. Kallo on sen minulle tuonut, ja don Armado on sen minulle lähettänyt. Lukekaa se, olkaa hyvä.
HOLOFERNES. Fauste, precor gelida qvando pecus omne sub umbra ruminat — ja niin edespäin. Ah, sinä hyvä vanha Mantuanus![11] Minä voin sanoa sinusta samaa kuin matkustaja Venetiasta:
— Vinegia, Vinegia,
chi non ti vede, non ti pregia.
Vanha Mantuanus! Vanha Mantuanus! Joka ei sinua ymmärrä, se ei sinua rakasta. — Ut, re, sol, la, mi, fa.[12] — Anteeksi, hyvä herra, saanko kuulla sisällyksen? Tai pikemmin, niinkuin Horatius sanoo tuossa — — Mitä hittoa, värssyjäkö?
NATHANAEL. Niin kyllä, ja sangen oppineita.
HOLOFERNES. Suokaa minun kuulla siitä stroofl, stanza, värssy. Lege, domine.
NATHANAEL (lukee).
"Jos lempi valan rikkoo, niin kuinka lempeen vannon?
Min kauneuteen vannon, se pysyy, eikä muu.
Vaikk' itseni ma petän, sua pettääkö mä hannon?
Kuin pajuvitsa taipuu sun eessäs tammipuu.
Pois kirjans' oppi heittää ja silmiäsi lukee,
Niiss' ilot kaikk' on, mitä vain voi taito käsittää.
Sun tuntemises yksin se tiedon tiedoks pukee;
Se kieli vain on viisas, ken voi sua ylistää.
Ken ei sua ihmettele, se vain on tietopuoli —
Mun älyni on ylväs, kun ihmetellä voi.
Zeun jylinä on äänes ja silmäs Zeun on nuoli:
Kun vihoissas et ole, tää säihkyy, tuo se soi.
Suo, taivaallinen, anteeks, ett' alhain maisin kielin
Ma taivaan kauneutta näin ylistellä mielin!"
HOLOFERNES. Te ette löydä apostrofeja ja hairahdutte näin korosta. Antakaahan kun minä tuota canzonettaa silmäilen! Tässä on vain tavumittaa tarkattu, mutta eleganssi, keveys, runouden kultainen poljento — caret. Ovidius Naso se vasta oli mies! Ja miksikä juuri Naso? Siksi että hän haistamalla vainusi fantasian lemuavat kukkaset, mielikuvituksen ponnet. Imitari ei ole mitään; imitari voi koira herraansa, apina hoitajaansa, opetettu hevonen ratsastajaansa. Mutta, damosella, neitsyt, onko tämä kirje osoitettu teille?
JAQUENETTA. On, herra, sen on lähettänyt eräs herra Biron, tuon vieraan kuningattaren hovimiehiä.
HOLOFERNES. Tahdon katsastaa päällekirjoitusta. "Ihanaisimman neiti Rosaliinan lumivalkeaan käteen." Tahdon uudestaan tarkastaa kirjeen hengestä sen persoonan nimitystä, joka on sen kirjoittanut sille henkilölle, jolle se kirjoitettu on. "Teidän korkeasukuisuutenne nöyrin, alamaisin palvelija, Biron." Herra Nathanael, tämä Biron on niitä kuninkaan valakumppaneita, ja tässä hän on asettanut sen vieraan kuningattaren saattonaiselle kirjeen, joka accidentaliter tai per progressionem on joutunut harhaan. — Sipsuta ja mene, pikku ystävä; jätä tämä kirje kuninkaan kuninkaalliseen käteen; se saattaa koskea tähdellisiä asioita. Älä kuluta aikaa niiaamisiin; minä vapautan sinut velvollisuudestasi. Adio!
JAQUENETTA. Hyvä Kallo, tule mukaan. — Jumala varjelkoon teidän arvoisuuttanne!
KALLO. Tulen kanssasi, tyttö.
(Kallo ja Jaquenetta menevät.)
NATHANAEL. Te olette toimittanut tämän asian jumalanpelvossa ja sangen omantunnon mukaisesti; ja niinkuin muudan kirkkoisä sanoo —
HOLOFERNES. Älkää puhuko, pastori, kirkkoisistä; minä pelkään kaikkia kaunistelevia kaunistuksia. Mutta palataksemme värssyihin: pidättekö niistä, herra Nathanael?
NATHANAEL. Vallan erinomaisesti, mitä kirjoitustapaan tulee.
HOLOFERNES. Minä tänään lounastan erään oppilaani isän luona, missä, jos te ennen atriaa suvaitsette ruokaluvulla ylösrakentaa pöytäkuntaa, minä sen privilegium'in nojalla, jota sanotun lapsen tai oppilaan vanhempain luona nautin, tahdon ottaa toimittaakseni teidän benvenuto'nne; ja jossa samassa paikassa tahdon toteen näyttää, että sanotut värssyt ovat sangen opittomat ja vailla sekä runouden että älyn että mielikuvituksen tuoksua. Minä pyydän teitä seurakseni.
NATHANAEL. Ja minä kiitän teitä, sillä seura on — niinkuin raamatussa sanotaan — elämän onnellisuus.
HOLOFERNES. Ja, haud dubito, raamattu on näissä asioissa erehtymätön tuomari. — (Pöllölle.) Herra, teidätkin minä kutsun. Ette saa evätä; pauca verba. Tulkaa! Jalosukuiset ovat riistanajossa, ja me menemme virvoituksille.
(Menevät.)