II.
Kun Diderot alotti kirjallisen toimintansa ansaitakseen jokapäiväisen leipänsä, ei hän ensimmältä paljoakaan välittänyt niiden töiden laadusta, joista hän sai tulonsa. Niinpä olivatkin hänen varhaisimmat julkisuuteen tulleet kirjansa käännöksiä englannista, joita kustantajat olivat varmaankin tilanneet. Näistä epäitsenäisistä tehtävistä siirtyi hän kuitenkin vähitellen yhä omintakeisempiin kirjallisiin yrityksiin. Hänen kuuluisin, v. 1745 ilmestynyt, käännöstyönsä oli siten varustettu lukuisilla luonteenomaisilla lisäyksillä ja huomautuksilla, jotka olivat lähtöisin hänen omasta kynästään; ja lisäksi oli itse tekstikin sellainen, ettei tarvitse epäillä hänen olleen suorastaan personallisestikin kiintyneen sen tulkitsemiseen. Diderot oli nimittäin tällä kerralla ryhtynyt tuomaan ranskalaiseen kirjallisuuteen erästä Shaftesbury'n kreivin teosta, tuon aikoinaan niin suuresti suositun englantilaisen ajattelijan, joka välittömästi omilla kirjoituksillaan ja ehkä vielä enemmän välillisesti vaikuttaessaan Alexander Pope'in opetusrunoelmiin on jättänyt jälkiänsä hyvin moniin 18. vuosisadan mainioimpiin kirjailijoihin, sellaisiin kuin Leibniz'iin, Voltaire'iin, Lessing'iin, Wieland'iin, Herder'iin, Schiller'iin, Thorild'iin y.m. Siinä tutkimuksessa, An Inquiry concerning Virtue and Merit (ilmestynyt englanniksi ensi kerran v. 1699), jonka Diderot käänsi ranskaksi, oli Shaftesbury selvitellessään hyveen olemusta esittänyt muutamia noita huomattavia väitteitään tunteiden ja intohimojen merkityksestä yksilöiden yhtä hyvin kuin yhteiskuntien siveelliselle elämälle, joita paljoa useammin kuin yleensä pidetään uskottavanakaan saa lukea n.s. järjen aikakauden kirjailijain teoksissa. Miehestä, jolla oli Diderot'n luonne, olivat sellaiset väitteet ikäänkuin hänen omasta sydämestään puhuttuja. Kuvaavaa onkin, että hän on kirjoittanut kaunopuheisen lisäyksen Shaftesbury'n tutkimukseen juuri sellaiselle tekstin kohdalle, joka on antanut hänelle etsimättömän aiheen huomauttaa, kuinka ihminen ilman intohimoja on kuin soittokone, jonka kielet on leikattu poikki tai jolla ei ole koskaan kieliä ollutkaan, ja kuinka ihmisen tunteet viritetyn soittokoneen kielten tavoin värisevät suloisesti kanssaihmisten tunteiden mukana, "silloin kun kunnon teot saavat vastakaikua hyveellisissä katselijoissa." Jo näistä lauseista, jotka kuuluvat varhaisimpiin, mitä Diderot on painettavaksi sepittänyt, oppii tuntemaan hänet tunne-elämän nautintojen ja hurmotilojen palvojaksi. Ja juuri tämän luonteenpiirteen johdosta onkin hän, niinkuin pian saamme nähdä, kirjallisessa tuotannossaan osoittautuva kaikkein intomielisimmäksi kaunopuhujaksi ja kaikkein tunnekylläisimpiin kuuluvaksi kynäilijäksi koko 18. vuosisadan kaunopuheisessa ja tunnekylläisessä suorasanaisessa kirjallisuudessa.
Mutta erästä toista ainesta, joka esiintyy niin luonteenomaisena Diderot'n myöhemmissä kirjoituksissa — hillitöntä kaikkien perinnäisten käsitystapojen arvostelua — etsimme turhaan näistä Shaftesbury-käännöksen selityksistä. On suorastaan yllättävää, kuinka varovasti se mies, joka ajattelunsa rohkeudessa tulisi menemään pitemmälle kuin useimmat vuosisadan häikäilemättömimmät vapaa-ajattelijat, esikoisteoksessaan puhuu uskonnollisista opinkappaleista. Olisi luonnollisesti turhaa yrittää pätevästi selvittää, oliko hän tosiaankin tällä hetkellä yhäti uskovainen kristitty vai turvautuiko hän menettelyyn, johon sensuuripakko ja uskonvainot vielä vain liiankin usein häätivät 18. vuosisadan kirjailijoita, salatakseen sisimmän ajatuksensa teeskentelevän kirjoitustavan verhoon. Mutta kaikella sillä varmuudella, mikä ylimalkaan voi tulla kysymykseen todennäköisyyspäätelmistä puhuttaessa, voi kyllä aivan tyynesti liittyä jälkimäiseen olettamukseen. Ei nimittäin ole suurtakaan halua luottaa Diderot'n uskonnollisen mielen vakavuuteen v. 1745, sittenkun on tutustunut sen teoksen, Filosofisten Mietteiden (Pensées philosophiques), laatuun, jonka hän julkaisi jo seuraavana vuonna.
Itsessään ei merkitse niinkään paljoa, että parlamentti tuomitsi tämän ilman tekijännimeä ilmestyneen kirjoituksen poltettavaksi roviolla, sillä tähän aikaan poltettiin kyllä aivan vahingottomiakin kirjoja. Mutta se merkitsee enemmän, että, jos asettuu kirkon edustajain kannalle, sangen hyvin saattaa ymmärtää kirjan herättämän suuttumuksen. Diderot ei tosin näissä "filosofisissa mietteissään" hyökkää muodollisesti kristinuskoa vastaan, koettaapa hän innokkaasti kumotakin kaikkia jumalankieltäjäin katsantotapoja. Mutta hän tunnustaa tässä avoimesti n.s. luonnollista uskontoa, hän tekee armotonta pilaa katolisista ihmetaruista ja hän huojuttaa rohkeasti itseään roomalaisen kirkon uskonrakennuksen pääpylvästä, vaatiessaan epäilemisen oikeutta.
Jos ottaa huomioon sen varmuuden, millä Diderot Filosofisissa Mietteissään kehittelee todisteitaan, niin ei voi edellyttää muuta kuin että hänen ajattelunsa on kypsynyt maailmankatsomukseksi kaikkina niinä vuosina, jotka häneltä kuluivat näennäisesti suunnitelmattomiin opintoihin ja satunnaisiin kirjallisiin töihin. Jos taas siirrytään hänen ensimäisistä mietelmäntapaisista lausunnoistaan hänen lähinnä seuraaviin teoksiinsa, niin huomataan hänen hajanaisessa tiedonhalussaan hankkineen ei ainoastaan laajoja tietoja mitä erilaisimmilla aloilta, vaan myöskin itsenäisen käsityksen mitä erilaisimpien tieteellisten tutkimusten menettelytavoista. Ei ole syytä tässä selostaa niitä matemaattisia ja fysikalisia kirjoituksia, joita hän julkaisi 1740-luvun lopulla. Mutta kokonaan ei voida sivuuttaa niitä kahta vuosina 1749 ja 1751 ilmestynyttä merkillistä tutkimusta, jotka käsittelevät toinen sokeiden ja toinen kuuromykkien sielunelämää ja aistimuksia.
Diderot'n Lettre sur les aveugles sai, niinkuin niin monet muutkin hänen kirjoituksensa, kiittää sattumaa syntymisestään. Pariisin oppinut ja kirjallinen maailma oli hartaasti odottanut leikkausta, jolla kuuluisan Réaumur'in piti palauttaa näkö eräälle sokeana syntyneeksi luullulle kaihipotilaalle, ja Diderot oli yhdessä rouva de Puisieux'n kanssa pyytänyt saada olla läsnä siinä tilaisuudessa, jolloin potilas ensi kerran sai vaikutelmia näkyvästä maailmasta. Kun lupa heiltä kiellettiin, keräsi Diderot rakastajatartaan lohduttaakseen kaikki tunnetut kuvaukset aikaisemmista sokeana syntyneelle tehdyistä leikkauksista. Näihin kuvauksiin liitti hän seikkaperäisen kertomuksen käynnistään erään sokeana syntyneen rahvaanmiehen luona. Ja niin esitti hän omiin ja muiden huomioihin vetoamalla joukon rohkeita ja teräviä olettamuksia eri aistien kyvystä korvata toisiaan — jolloin hän näyttää päähänpälkähtämissään osuneen ajattelemaan mahdollisiksi myöskin niitä uudenaikaisen opetustaidon ihmetöitä, joiden avulla on kyetty vain tuntoaistia käyttäen jakamaan tietoja samalla sekä sokeille että kuuromykille lapsille.
Mutta kirjan sielutieteellinen sisältö ei tehnyt sitä etupäässä huomattavaksi, eivätkä myöskään sielutieteelliset kysymykset olleet lähinnä kiinnittäneet Diderofn mieltä. Tutkimuksessaan etsi hän ennen kaikkea näiden kysymysten siveellisiä ja uskonnollisia sovellutuksia. Onkohan, kyseli hän itseltään, sokeilla samat siveelliset tunteet ja samat eetilliset yleiskäsitteet kuin näkevilläkin. Sitä kysymystä eivät tähän asti olleet vielä tehneet ne, jotka sokeiden kanssa puhelemalla olivat tiedustelleet heidän aistimuksiaan. Mutta Diderot, joka oli vakuutettu siitä, että aistimien toiminta oli sekä älyllisen että siveellisen elämän pohjana, ei antanut ainehiston puutteen peloittaa itseään. Hän sepitti aivan yksinkertaisesti vuoropuhelun, jonka hän sovitti kertomukseensa käynnistään tuon sokeana syntyneen ranskalaisen talonpojan luona. Ja hän keksi vielä rohkeamman kertomuksen englantilaisen sokean matematikon Saundersonhn viimeisistä hetkistä, missä hän antoi tämän laveasti kuvailla käsitystään maailmassa ja mietteitään jumaluudesta. Vedotessaan näihin vääriin todistuksiin koetti hän sitten ihmeteltävällä terävänäköisyydellä ja yhdistelykyvyllä osoittaa, kuinka sokeilla ovat esim. epäluuloisuus ja omistamisvaisto aivan luonnollisesti hyvin kehittyneitä, kun sitä vastoin häveliäisyys ja myötätunto muiden kärsimyksiä kohtaan surkastuvat, kuinka muiden moitteen pelko ei johda sokeiden toimintaa samassa määrässä kuin näkevien ja kuinka esim. kosmologinen todistus Jumalan olemassaolosta menettää vakuuttavan voimansa silloin kun on kysymys henkilöistä, jotka eivät ole milloinkaan nähneet luonnon ihanuutta. Hyvä joukko Diderot'n väitteitä ei pidä paikkaansa, kun sitävastoin toiset ovat varsin sattuvia, ja koko rakennelma on ajatusleikin kannalta katsottuna kylläkin mieltäkiinnittavä. Mitään tieteellistä todistusvoimaa ei voida luonnollisestikaan antaa sellaiselle roman experimental'ille, jonka asiakirjat on sepittänyt niiden tulkitsija itse. Mutta Diderot'n oli kaikissa tapauksissa onnistunut sielutieteellisen tutkimuksen varjolla suunnata kirkollisen aaterakennuksen ehdottomuutta vastaan se oppi uskonnollisten ja siveellisten käsitteiden suhteellisuudesta, joka oli hänen niinkuin monen muunkin hänen ajallaan eläneen rohkean ajattelijan lempiteorioja. Että taas hyvin ymmärrettiin, kuinka vaarallisia aatteita kirjoitukseen kätkeytyi, osoittaa se seikka, että tekijä vähän aikaa sen julkaisemisen jälkeen vangittiin ja vietiin Vincennes'in linnaan.
Diderot'n ensimäiset kokemukset vankilaelämästä olisivat voineet heikompaan mieheen vaikuttaa kerrassaan masentavasti. Saadakseen hänet ilmaisemaan sen kirjanpainajan nimen, jonka painosta tuo vaarallinen kirje oli lähtenyt, pidettiin häntä nimittäin aluksi suljettuna erääseen suuren vankitornin eristettyyn koppiin. Diderot ei kuitenkaan pelästynyt tunnustuksiin. Hän kykeni kyllä kestämään yksinäisyyttä, sillä hänen oli vangittaessa onnistunut piiloittaa vaatteisiinsa Sokrateen puolustus ja yksi nide Miltonin Kadotettua Paratiisia. Häneltä kiellettiin kyllä kaikki kirjoitustarpeet, jotka synnynnäiselle kynäilijälle ovat vielä välttämättömämpiä kuin kirjat. Mutta Diderot'lla oli käytettävänään valkeita paperipintoja Platoninsa ja Miltoninsa reunoissa, ja mustetta valmisti hän punaviinistä, johon sekoitti lattiapaasista saamaansa hienoksi survoutunutta liusketta. Tämän menettelyohjeen piirsi hän hyväntahtoisesti seinään myöhempien tornin asukkaiden varalle. Ja niin kirjoitti hän käyttäen hammastikkua kynänään Platonin vuorokeskustelun käännöksen ja selityksiä Miltonin runoelmaan.
Kun huomattiin, ettei Diderot'ta saatu masennetuksi kopissa, siirrettiin hänet neljän viikon kuluttua erääseen itsessään linnassa olevaan huoneeseen. Täällä sai hän käyskennellä puistossa ja ottaa vastaan vieraita. Hän näki vaimonsa luonaan ja häntä kävi myös tervehtimässä Rousseau, joka hänen kanssaan Vincennes'issä keskustellessaan valmisti suunnitelman kuuluisaan esikoiskirjoitukseensa taiteiden ja tieteiden turmiollisesta vaikutuksesta siveyteen. Ja ystävien ja ystävätärten joukossa saapui tänne myös tietysti rouva de Puisieux. Hän oli eräänä päivänä, niin kerrotaan, kauniimmin puettu kuin tavallisesti, ja Diderot, joka oli jo kauvan pelännyt hänen pettävän rakastajaansa, ei jaksanut uskoa rouvan vain hänen takiansa noin koristautuneen. Hän kysyikin sentähden, eikö hänellä ollut aikomus lähteä jonnekin, ja sai sen vastauksen, että rouva tosiaankin ajatteli mennä erääseen Champigny'ssä vietettävään juhlaan. Diderot pani ilmoituksen mieleensä, ja kun oli tullut pimeä, hiipi hän puistosta, kiipesi yli muurien, juoksi Champigny'in ja yllätti rakastajattarensa erään onnellisemman kilpailijan seurassa. Paljastus johti välien rikkoutumiseen, ja siitä hetkestä katosi rouva de Puisieux näyttämöltä. Se oli, mikäli voin ymmärtää, suurin hyöty, minkä Diderot sai oleskelustaan vankilassa.
On ilmeistä, että vankeus, joka tarjosi mahdollisuuksia yöllisiin karkuretkiin — mitkä seuraavana päivänä tunnustettiin linnan komentajalle — oli kadottanut rangaistuksen luonteen. Vähän yli kolmen kuukauden kuluttua vangitsemisesta lukien katsottiin sentähden viisaimmaksi päästää mies kokonaan vapaaksi, ja Diderot saattoi nyt taas palata tieteellisiin askarruksiinsa. Hän jatkoi ennen pitkää siitä kohdasta, missä hänet oli keskeytetty, ja niinkuin hän oli v. 1749 julkaissut "kirjeen sokeista niille, jotka näkevät", julkaisi hän V. 1751 "kirjeen kuuromykistä niille, jotka kuulevat ja puhuvat."
Nimiensä puolesta vastaavat nämä kirjeet, niinkuin näkyy, varsin hyvin toisiaan. Ja sisällöltäänkin koskettavat ne toisiaan muutamissa seikoissa. Niinkuin hän oli sokeain siveyskäsitteissä yrittänyt tutkia sellaisen ihmisen sielunelämää, joilta puuttui muuan tärkeimpiä aistejamme, niin käytti hän myöskin kuuromykkiä jonkinlaisena erittelevän sielutieteen havaintoainehistona. Erittelyn tietä tahtoi hän tutkia, millä tavalla ihmiset ovat askel askeleelta eri aistimiensa avulla hankkineet tietoa ympäröivästä maailmasta ja itsestään. Molemmissa kirjeissään esiintyi hän siten Condillac'in edeltäjänä, joka Tutkimuksessaan Aistimuksista (Traité des sensations) kaavamaisesti kuvaili, kuinka sielunelämä asteittain kehittyi patsaassa, jolle vähitellen lahjoitettiin kaikki aistimme, yksi toisensa jälkeen. Nämä molemmat kirjoittajat muistuttavatkin tässä kohdassa niin paljon toisiaan, että Condillac'ia on syytetty suorastaan Diderot'n kopioimisesta. Kirjallista varkautta ei kuitenkaan tarvitse edellyttää, sillä erittelevän sielutieteen menettelytavat olivat ilmassa ja vähitellen elävöitetyn patsaan kuvaa — joka on meille suomalaisille hyvinkin tunnettu siitä ankarasti arvostelevasta mukaelmasta, minkä Topelius on liittänyt Luonnon Kirjaansa kertoessaan "Kuinka Dion yritti luoda ihmistä" — käyttivät vielä Condillac'in jälkeenkin mielellään muut 1700-luvun kirjailijat. Mutta huomattavaa on, että tälläkin, niinkuin niin monella muulla alalla, juuri Diderot ensimäisenä kävi uuteen käsiksi ja antoi kirjoituksissaan muodon ajan aatteille.
Diderot'n aistiviallisten sielutiedettä käsittelevät kirjoitukset liittyvät lähinnä toisiinsa niissä kohdissa, joissa on kysymys aistimuksista lähtevän sieluteorian hyväksi tapahtuvista sovellutuksista. Mutta ne siveelliset ja uskonnonfilosofiset mietteet, joilla oli niin suuri merkitys kirjeessä sokeista, on täydellisesti työnnetty syrjään kirjeessä kuuromykistä. Siinä ovat sensijaan esteettiset kysymykset, sellaiset kuin esim. kuuromykkäin ja näyttelijäin elekieltä, runokieltä, runouden ja maalaustaiteen erilaista kuvaamistapaa koskevat etupäässä kiinnittäneet tekijän mieltä. Hän sinkoaa ikäänkuin ohimennen eräitä sen pahempi epätäydellisesti perusteltuja, mutta kuitenkin iskevän oikeita väitteitä molempien taiteiden erilaisista ilmaisumahdollisuuksista. Näine väitteineen esiintyy hän Lessing'in, tuon suuren saksalaisen esteetikon edeltäjänä, joka Laokoon'issaan oli määrittelevä runouden ja maalauksen rajat ja joka hampurilaisissa teatterikirjeissään (Hamburgische Dramaturgie) oli laajassa mitassa käyttävä hyväkseen Diderot'n suunnittelemia uudistuksia teatterin alalla.
Kaikkineen, mitä siinä on suoritettu ja mihin siinä on vain viitattu, on kirja kuuromykistä runsasaatteinen ja merkityksellinen kirja. Se päättää arvokkaasti niiden filosofisten tutkimusten sarjan, jotka askarruttivat Diderot'ta 1740-luvulla. On kyllä totta, että enimmät näistä tutkimuksista ovat lakanneet tieteen myöhemmän kehityksen johdosta välittömästi kiinnittämästä mieltämme. Mutta niitä ei voi siitä huolimatta sivuuttaa Diderot'n elämäkerrassa, koska ne antavat meille käsityksen miehen olemuksesta ja hänen kirjavasta kaiken inhimillisen tietämisen harrastelustaan. Diderot oli filosofi sanan vanhassa mielessä ja 18. vuosisadan ranskalaisista oli hän filosofi ennen kaikkia muita: Le philosophe. Hän toimi nimen mukaan, mikäli se käsitetään puhtaasti johto-opillisessa merkityksessään, sillä hän rakasti viisautta, sophia'ta. Mutta hän ei palvonut eikä palvellut ainoastaan sitä tiedettä, jota ennen kaikkia muita mainitaan viisaustieteeksi. Hän oli luonnontieteilijä, matematikko, estetikko ja yhteiskuntatieteilijä yhtä paljon kuin filosofi. Ja hän rakasti taidetta, ihmisiä ja elämää vielä enemmän kuin tiedettä. Hänellä oli niin rikas mieli, ettei mikään tuntunut hänestä tyhjältä eikä ikävältä. Sentähden tekeekin oikeimmin, kun ei sano häntä filosofiksi, vaan käyttää mieluummin sitä sattuvaa nimitystä, jonka Voltaire keksi aivan häntä varten, mainitessaan Diderot'ta le Pantophile'iksi, "kaikenrakastajaksi". Jos tahtoo lyhyesti luonnehtia Diderot'n merkityksen ja selittää hänen suuren vaikutusvoimansa, niin on parasta lainata muuan Joseph Reinach'in lausunto hänestä. "Et s'il a ainsi tout compris, tout remué, tout fécondé, c'est que Pantophile a tout aimé." "Ja jos hän on näin kaikkea ymmärtänyt, kaikkea liikutellut ja kaikkea hedelmöittänyt, niin johtuu se siitä, että Kaikenrakastaja on kaikkea rakastanut."
Diderot ei voinut milloinkaan tyytyä etsimään rajoitetulta alalta korvausta sille, mitä ei voida omaksua muilta aloilta. Hän ei olisi edes jaksanut käsittää niitä nykyaikaisen tieteen erikoisuurastajia, jotka niin suureksi tyytyväisyydekseen yhdistävät henkisessä varustelussaan ahdasrajaisen oppineisuuden laajaan tietämättömyyteen, jopa toisinaan suorastaan raakalaismaiseen sivistymättömyyteen. Hänen avunsa ja puutteensa olivat aivan vastakkaista laatua. Jo hänen harrastustensa laajuus esti häntä syventymästä mihinkään yksityiskohtaan. Hänellä ei ollut sitä uskollista kärsivällisyyttä, jota vaaditaan tarkasti suoritettaviin tieteellisiin tutkimuksiin. Niinpä olikin hän enemmän opettaja ja herättäjä kuin tieteilijä. Hän ei osannut kyyristyä mihinkään erikoiseen tietämisen soppeen, vaan tahtoi hän vapaasti liikkua yli sen avarain kenttien. Sentähden tapasikin hän vasta varsinaisen työmaansa tullessaan "ensyklopedistaksi", s.o. ryhtyessään työhön, joka tarjosi hänelle tilaisuuden saada ja jakaa oppia koko inhimillisen tietämisen piiristä.
Täten olemme tulleet teokseen, jota usein, vaikkakin väärin, on pidetty Diderot'n tärkeimpänä kirjallisena suorituksena: siihen suureen sanakirjaan, johon kerättiin ajan tietovarasto ja valistusfilosofian aatteet yleistajuiseen muotoon puettuina leviämään yli koko sivistyneen Europan. Ensyklopedia, tietosanakirja, tuli lähes neljännesvuosisadan kestäessä anastamaan hyvän osan Diderot'n ajasta ja valtaamaan erinomaisen huomattavan aseman vuosisadan sivistyselämässä.
Sentähden onkin välttämätöntä omistaa erikoinen lukunsa tälle suurelle kirjalliselle kokoomateokselle, jonka historia on rikas niin kirjavista vaiheista ja yllättävistä käänteistä, että moisia tuskin tapaa minkään muun kirjan historiassa.