III.
Ensyklopediaa käsittelevä luku Ranskan kirjallisuuden historiassa on samalla muuan uudenaikaisen sivistyshistorian suurimpia ja huomattavimpia lukuja. Meistä, jotka katselemme asioita matkan päästä, tuntuu ainakin siltä kuin olisi tuo yksi ainoa kirja hallinnut vuosisataansa. Se edustaa kaikkea, mikä pyrkii eteenpäin ajassa — se ei ole ehkä lähde, josta vallankumouksen vuorivirta sai alkunsa, niinkuin Diderot'n elämäkerran kirjoittaja Joseph Reinach innostuksissaan sanoo — ei ainakaan ainoa lähde, mutta se on itse kuin virta, johon monet suuret ja pienet vedet laskevat. Se kaivaa uoman, joka on niin leveä ja syvä, että kaikki sivujoet saavat sijansa sen helmassa. Mikä oli ollut eristettyä ja tässä eristyneisyydessään heikkoa tai piiloutunutta, se saa tietosanakirjassa yhtymisen voiman. Nuo kahdeksantoista vankkaa nidettä kirjavine sisältöineen — joka vaihtelee aika vahvasti sekä laadultaan että arvoltaan — ovat sen järjestelmän ulkonaisena merkkinä, joka teki valistusfilosofian mahdiksi yhteiskunnassa.
Ensyklopedista, s.o. suuren ensyklopedian, tietosanakirjan avustaja, tuli nimeksi, mikä liitti yhteistyöhön henkilöitä, joilla ei varhaisemmin ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Sentähden onkin usein, varsinkin vanhoillisella taholla, puhuttu jonkinlaisesta salaisesta seurasta, joka olisi ottanut päämääräkseen vanhan maailmanjärjestyksen kumoamisen tietosanakirjan avulla. Sellaisessa puheessa on kuitenkin aika paljon liioittelua. Asian oikea laita oli päinvastoin se, että Diderot ja hänen avustajansa joutuivat yksityiselämässään hyvin vähän kosketuksiin toistensa kanssa. Vain silloin kun he esiintyivät yleisölle, näytti heillä olevan yhteisiä tarkoitusperiä. D'Alembert'in sepittämässä johdannossa mainitaankin siten sanakirja, "erään kirjailijaseuran työksi"; "Ouvrage d'une société de gens de lettres". Sanakirjan jokaisen niteen alussa oli myös luettelo avustajista, ja milloin joku ensyklopedista oli siirtynyt Manan majoille, piirrettiin hänen muistokirjoituksensa seuraavaan niteeseen samalla tavoin kuin kirjallisen seuran toimituksiin painatetaan muistosanoja kuolleista jäsenistä. Niistä, jotka olivat yrityksen ulkopuolella, näytti liittymä sentähden paljoa lujemmalta kuin se todellisuudessa oli. Niillä tahoilla, missä tietosanakirjan julkaiseminen käsitettiin uhkaavaksi enteeksi, pidettiin sen avustajia kokonaisena sotajoukkona, joka kävi hyökkäykseen yhteistä johtoa ja sovittua suunnitelmaa totellen. Huvikseen osoiteltiin noiden avustajain joukosta ylipäälliköltä ja alipäälliköltä, tavallisia sotilaita ja kuormasta väkeä, jopa rippi-isiä ja kaupustelijattariakin. Tämäkin oli yhtä harhaanjohtavaa puhetta kuin huuto salaisesta yhteiskunnalle vaarallisten vehkeilijäin seurasta. Mutta se vain on varmaa, että aivan erikoinen oli laadultaan se kokoelma miehiä, joka ilman kuria ja ilman sitovaa ohjelmaa oli liittänyt ponnistuksensa yhteen tehdäksensä tietosanakirjasta sen, mikä siitä tuli.
Itse asiassa onkin tämän tietosanakirjan avustajaluettelo henkilö-yhdistelmänä lajissaan voittamaton. Yksimielisyys kaikkein näiden kirjailijain kärtyisän heimon edustajain kesken ei tosin ajan pitkään osoittautunut niin lujaksi kuin oli toivottu, mutta joka tapauksessa oli ennätys alallaan, että niin monta suurta nimeä oli saatu yhtymään samaan yritykseen. Sitä tulosta ei Diderot olisi kylläkään kyennyt yksinään saavuttamaan. 1740-luvun lopullahan oli hän vielä tuntematon kynäniekka, joka oli julkaissut muutamia nimettömiä kirjoituksia, mutta joka ei ollut vielä saanut jalansijaa johtavissa salonkipiireissä ja jolla lisäksi ei ollut minkäänlaista virallista asemaa. Edullisinta, mitä Diderot näissä oloissa saattoi tehdä, oli sentähden hänen liittymisensä tuohon mainehikkaaseen matematikkoon, silloiseen Tiede-Akatemian jäseneen ja sittemmin Ranskan Akatemian alituiseen sihteeriin Jean d'Alembert'iin. Tässä yhtymässä näyttäytyi vieläkin kerran vastakohtien yhteistoiminnan hyöty. D'Alembert oli nimittäin kaikessa Diderot'in vastakohta; yhtä porvarillinen elintasoissaan kuin tämä oli epäsäännöllinen; huolellinen siinä, missä toinen hutiloi, jopa oli hiukan sekavakin; kylmä, järkevä ja varovainen; ja ennen kaikkea yhteiskunnallista arvoa nauttiva mies, joka oli voittanut asemansa sitkeällä, järjestelmällisellä työllä.
D'Alembert'in liittyminen yritykseen hankki sille ulkonaista arvokkuutta, ja siitä oltiinkin niin tietoisia, että kustantaja pani nimilehdelle vain hänen nimensä kokonaisuudessaan, kun sitävastoin Diderot sai tyytyä vain muutamiin painotähtiin. Todennäköisesti oli d'Alembertin ansiota, että Voltaire kolmen vuoden aikana antoi kirjoituksia sanakirjaan, samoin kuin hänen notkean valtiotaitonsa asiana oli myös pitää Voltaire'in harrastusta tietokirjaa kohtaan lämpimänä tarpeellisesti imartelemalla tuota suurta avustajaa. Ilman d'Alembert'iä ei toimituksen olisi kai myöskään onnistunut saada avustusta kahdelta niin huomattavalta, jo silloin niin mainehikkaalta mieheltä kuin Montesquieu'Itä, joka oli v. 1748 julkaissut kirjansa Esprit des lois (Lakien henki), ja Buffon'ilta, joka oli vuotta myöhemmin lähettänyt maailmaan Histoire naturelle'insä (Luonnonhistoriansa) kolme ensimäistä nidettä. Mieskohtaisen tuttavuutensa nojalla saattoi d'Alembert myöskin tuoda ensyklopedistain riveihin Turgot'n, silloin vielä nuoren ja täysin tuntemattoman entisen papin, joka oli omantunnon syistä eronnut valtiokirkosta, mutta josta myöhemmin tuli Ranskan suurimpia ministerejä ja jaloimpia valtiomiehiä. Kaikkiin näihin valloituksiin ei Diderot puolestaan voinut liittää moniakaan lisiä. Mutta olihan hänellä esitettävänään nimi, joka yksinään painoi enemmän kuin monet muut yhteensä, kun hän avustajaluetteloon saattoi merkitä kynäilijän, joka tähän aikaan oli hänen läheisin ystävänsä, mutta josta sittemmin oli tuleva hänen uhkaavin vihollisensa: silloisen oopperasäveltäjän ja eräiden yhteiskuntatieteellisten tutkielmien sepittäjän, myöhemmin valtiomiehen, kasvatustieteilijän, romaanikirjailijan y.m., y.m. Jean Jacques Rousseau'n.
Paitsi moisia suurmiehiä oli toimituksella vielä käytettävänään sarja dii minores: akatemikoista Duclos'sta ja Marmontel'ista aina Mallet'hen, joka sepitteli kirjoituksia jumaluusopista, ja Cahusac'iin, joka käsitteli tansseja ja pantomiimejä. Nämä herrat olivat vastustajain luetteloissa suuren sotajoukon rippi-isiä ja kuormastopoikia. Ja kaupustelijattarina taas oli hienon seurapiirin rouvasväkeä, joka antoi kirjoitelmia muodeista, tai yksinkertaisia työläisnaisia, jotka kuvailivat erilaisia kudonnan ja ompelun lajeja. Ei mikään ollut liian mitätöntä saamaan sijaa tietokirjassa, eikä kukaan avustaja ollut liian vaatimaton käytettäväksi sen palvelukseen. Tämä ei olisi itsessään niin erikoisen merkillistä, jos ensyklopediaa olisi pidettävä samanlaisena aakkosellisena hakemistona kuin meidän aikamme tietosanakirjoja. Diderot'n ja d'Alembert'in yritys oli kuitenkin tarkoitettu suorittamaan paljoa tärkeämpää tehtävää kuin nämä tutkimuksen ja sivistyneen seurustelun hyödylliset, mutta sen pahempi myös usein niin ikävät ja sieluttomat apuneuvot. Vain käytännöllisistä syistä, ilmeisesti vasten tahtoaan, oli toimituksen pakko kirjoitusten sijoittelussa noudattaa aakkosjärjestyksen ajatuksetonta, oikullista muotoa. Kun ei jonkun toisen jarjestelyperiaatteen seuraaminen kuitenkaan käynyt päinsä kirjan käytännöllisyyden siitä kärsimättä, niin koetti toimitus sensijaan niin selvästi kuin mahdollista tehostaa kaikkien tämän suuren kokoomateoksen kirjavien ja erilaatuisten ainesten välillä vallitsevaa sisäistä yhteyttä.
Siinä tilauskehoituksessa, jonka Diderot sepitti v. 1750, teroitti hän siten, että "kaikki tiede on pohjaltaan yksi ja sama, niinkuin luonto on sen mukaan, mitä Buffon on meille opettanut, sekin vain yksi ja sama." Tämä sanan varsinaisessa merkityksessä ensyklopedinen ajatus esiintyi myöskin siinä kuuluisassa, aikanaan rajattomasti ihaillussa esipuheessa, Discours préliminaire de l'Encyclopédie, jonka d'Alembert v. 1751 sijoitti tämän suurteoksen ensimäisen niteen alkuun. "Se", huudahtaa hän tässä, "joka voisi yhteen ainoaan silmäykseen mahduttaa koko maailmankaikkeuden, ei näkisi, jos niin saan sanoa, edessään muuta kuin yhden ainoan olemisen ja yhden suuren totuuden." Osoittaakseen, miten tuollaisen yhteyden voitiin todistaa vallitsevan ilmiöiden näennäisessä sekamelskassa, keksivät tietosanakirjan toimittajat tieteiden ja taiteiden sukupuun, joka sitoi kaikki ihmisten tiedot ja taidot sekä toisiinsa että yhteiseen juureensa. Tähän sukupuuhun viittaamalla voitiin sitten, niinkuin d'Alembert'kin esipuheessaan, siirtyä kallioleikkauksista akkusatiiviin, s.o. kulkea tuo pitkä matka geometriasta fysiikan kautta metafysiikkaan ja tästä kielioppiin, tai voitiin myös, niinkuin Diderot tilausilmoituksessaan, saada jumaluusoppi ja puutarhaoppi sopimaan toistensa viereen samaan osastoon sillä perusteella, että näitä molempia tieteitä tutkitaan samaa sielunkykyä, järkeä käyttämällä.
Niinkuin näkyy, ei noita keskenään niin erilaisia kirjoituksia käynyt liittäminen toisiinsa ilman keinotekoista ja väkinäistä yhdistämistointa. Mutta arvosteltaessa historiallisesti tietosanakirjan merkitystä ei tule kiintyä luokittelun järjettömyyksiin. Eikä paina myöskään ratkaisevasti tämän arvostelun vaa'assa se seikka, että d'Alembert samoin kuin Diderot'kin monasti erehtyi tieteiden ja taiteiden kehitystä esittäessään. Tietosanakirjan oleellinen luonteenpiirre oli se, että toimittajien oli siinä kuitenkin onnistunut — vaikkakin virheellisten rakennelmien ja luonnottomien yhdistelmien avulla — järjestää sanakirjan sisällön koko kirjavuus ja moninaisuus yhdistävän kokonaisaatteen hallittavaksi. Kuten helposti ymmärtää, sai teos vain täten kirjallista mielenkiintoa ja arvoa; ja lopuksi kykeni se vain täten toimimaan välikappaleena valmisteltaessa uutta aikaa voittamaan vanhaa. Kirjava tieto sellaisenaan ei olisi voinut saada aikaan mitään kumouksia; mutta siitä tuli elävä voima heti, kun kaikki nuo erilaiset tiedonsirpaleet — joista monet olivat lähtöisin kylläkin varovaisten ja vaarattomien avustajain kynästä — koottiin sen maailmankatsomuksen helmaan, jota toimittaja ja hänen ystävänsä koettivat istuttaa tietokirjan lukijain mieliin.
Kun puhutaan siitä hengestä, joka kannatti tätä maailmankirjallisuudessa yksinäistä tietosanakirjaa, ei tule kuitenkaan luulla, että ranskalaiset ensyklopedistat olisivat saarnanneet ilmikapinaa valtiota tai kirkkoa vastaan. Jos vertaa heidän tapaansa käsitellä uskonnollisia tai valtiollisia kiistakysymyksiä siihen äänensävyyn, millä nykyaikaisessa kirjallisuudessa puhutaan samoista asioista, niin hämmästyy suorastaan näiden n.s. kumousmiesten varovaisia lausuntoja. Puhuessaan esim. vallitsevista yhteiskuntaoloista asettuvat he melkein kaikki valistuneen yksinvallan kannalle. He moittivat korkeita veroja, väärää sotaväenottojärjestelmää, rikasten harjoittamaa köyhäin nylkemistä, j.n.e., mutta moitteella ei ole koskaan äänekkään syyttämisen sävyä. Uskonnollisiin käsityksiin nähden oltiin kyllä paljon yltiöpäisempiä mielipiteitten puolesta, mutta sensijaan vielä miedompia näiden mielipiteitten esittämis- tai oikeammin vihjailemistavassa. Vihatun kirkon mahtavuus pakotti hyökätessä maltillisuuteen, ja "taika-uskon" arvostelu käärittiin niin moniin verhoihin, ettei tarkkaamaton lukija keksinyt sen kärkeä lainkaan. Kun siten oli esim. osoitettava katolisen messudogmin järjen vastaisuus, sepitettiin varsin oikeauskoinen kirjoitus hakusanan Messe kohdalle, mutta viitattiin siitä eräisiin vastaaviin villikansojen uskonnollisiin menoihin, joita sitten seikkaperäisesti ja ilman minkäänlaista kunnioitusta kuvailtiin toisten hakusanojen kohdalla.
Kun on lukenut muutamia näitä muodoltaan niin viattomia kirjoituksia, niin saattaa tuntua suorastaan vaikealta käsittää, kuinka tietosanakirja on kyennyt saamaan aikaan huomattavaa muutosta yleisissä ajatustottumuksissa. On pakko jonkun verran ponnistamalla asettua ajan käsityskannalle nähdäkseen niiden ajatusten uutuuden, joita sanakirja levitti ympäri maailmaa. Mutta jos on perehtynyt ennen vallankumousta eläneen yhteiskunnan katsantokantoihin, niin ymmärtää, että noihin melkeinpä jesuiittamaisen varovaisiin lausuntoihin usein kätkeytyi syövyttävää arvostelua, joka varmasti vaikuttaen kaivoi monen uskonopillisen pääkäsityksen perustuksia. Jos noista pakostakin varovaisista valtiollisista ja uskonnollisista kirjoituksista siirtyy toisiin teoksen osiin, niin tapaa siellä useita kohtia, joita ei tosin voida suorastaan pitää kumouksellisina, mutta jotka siitä huolimatta olivat välillisesti omiaan raivaamaan tietä uuden ajan elämänkatsomukselle. Erikoisesti huomattavaa on, että suuren ja merkittävän osan näitä aikaansa nähden kaikkein rohkeimpia kirjoituksia sepitti juuri Diderot.
On nimittäin kuvaavaa sille hengelle, joka oli vallitsevana tietokirjan suunnitelmaa laadittaessa, että päätoimittaja oli itselleen varannut n.s. mekanisten taiteiden osaston, tai niinkuin me sanoisimme: käsityön ja teollisuuden eri haarat. Paremmin kuin kukaan muu ajallaan osasi Diderot antaa tunnustusta inhimillisen työn vaatimattomille muodoille, joista kansan hyvinvointi pohjimmalta riippuu. Kun hän siis kirjoituksissaan käsitteli mekanisia taiteita, puolusti hän parhaalla kaunopuheisuudellaan niiden arvoa henkilöitä vastaan, jotka eivät tahtoneet kuulla puhuttavan mistään muusta kuin vapaista ja kauneista taiteista. "Kuinka kummallisesti arvostelemmekaan asioita!" huudahtaa hän Art-kirjoituksessaan. "Me vaadimme, että on toimitettava jotakin hyödyllistä, mutta me halveksimme hyödyllisiä ihmisiä." — "Suokaamme taiteiden harjoittajille kaikki se oikeus, mitä me olemme heille velkaa. Vapaat taiteet ovat kylliksi kehuneet itseään; ne voisivat nyt sopivasti käyttää sitä ääntä, mikä niillä on, mekanisten taiteiden ylistämiseksi. Vapaiden taiteiden asiana on kohottaa mekaniset taiteet siitä alennuksesta, missä ennakkoluulot ovat niitä niin kauan pitäneet; kuningasten suojelevan vallan asiana on vapauttaa ne siitä köyhyydestä, missä ne yhä kituvat. Käsityöläiset ovat pitäneet itseään halveksittavina, koska heitä on halveksittu; opettakaamme heitä ajattelemaan parempaa itsestään; se on ainoa keinomme saada heiltä parempia tuotteita."
Näissä lausunnoissa on yhtä ja toista, joka viittaa myöhempien aikojen käsitystapaa kohti. En tiedä, vaikka ehkä sisällyttäisin liian paljon merkitystä sanoihin, mutta minusta näyttää siltä, kuin olisi Diderot aavistanut sen suuren ja ihanteellisen — joskin uusimpien oppien mukaan liian epäkäytännöllisen — ajatuksen taiteen yhtymisestä käsityöhön ja taiteen jalostavasta ja vapauttavasta vaikutuksesta käsityöhön, joka on ollut John Ruskin'in ja William Morris'in innostuneen toiminnan pohjana. Tuosta monipuuhaisesta filosofista olisi aivan varmaan tullut uuras taideteollisuuden harrastaja, jos hän olisi elänyt meidän päivinämme. Ja yhtä hartaasti olisi hän myöskin museoistamme ja kirjallisuudestamme ryhtynyt tutkimaan sitä uudenaikaista tiedettä, joka teknillisten menettelytapojen kehityksessä näkee tärkeän osan ihmishengen historiaa.
Diderot'lla ei ollut enempää kuin kellään muullakaan hänen aikalaisellaan käytettävissään niitä nykyajan menetelmiä, joiden avulla teknikan edistysten tutkiminen voidaan tehdä rikkaaksi ja syvemmässä mielessä hedelmääkantavaksi. Miten herkästi hän liekin aavistellut myöhemmän ajan käsityksiä, niin ei hän kaiketikaan vielä ymmärtänyt, kuinka kehitysaate saattaa puhaltaa viehättävän, ja tahtoisin sanoa, suorastaan filosofisen sisällön yksinkertaisimmankin työkalun historiaan. Mutta elleikään hän vielä kyennyt kehitysopillisesti kouluutetun tiedemiehen tavoin näkemään alkeellisten työneuvojen ja monimutkaisten koneiden välillä vallitsevaa yhteyttä, niin oli hänellä sensijaan käsityöläiskodissa kasvaneen miehen melkein synnynnäinen kiintymys kaikkeen siihen elämään, joka ilmenee pyörien, hihnojen ja vipuvarsien liikkeissä. Käytännöllisen mielensä väsymättömällä tiedonhalulla heittäytyi hän — sana ei ole liian voimakas — tutkimaan mekanisia taiteita. Tällöin oli hänellä se varmaankin hänen mielestään arvaamattoman tärkeä etu, että hän sai alottaa tutkimuksensa suoraan todellisuudesta. Ennen häntä ei ollut olemassa minkäänlaista mainitsemisen arvoista kirjallisuutta käsityöläisammateista, ja Diderot oli sentähden yhtä pakotettu kuin halukas mieskohtaisesti käymään tehtaissa haastattelemassa työmiehiä ja heidän puheittensa mukaan kirjoittamassa kuvauksensa työtavoista. Kun työmiehet osoittautuivat usein kykenemättömiksi selittämään, miksi he menettelivät niin tai näin, valmistutti Diderot itselleen konemalleja, joita hän itse käytti ja joiden osat hän otti erilleen voidakseen sitten antaa lukijoilleen selkeän ja helpon käsityksen koneiden rakenteesta ja toiminnasta. Tällaisten kokeellisten tutkimusten perusteella sepitti hän teknillisiä asioita käsittelevät kirjoituksensa, joiden luku lähenteli tuhatta ja jotka olivat usein yhtä laajoja kuin pienet tieteelliset teokset. Puhtaasti asiallinen henki vallitsi näissä kirjoituksissa, mutta jonkunlainen kansanvaltainen tarkoitteluhalu kätkeytyi kuitenkin teollisuudenhaarojen yhteiskunnalle niin tärkeän merkityksen tehostamiseen. Työmiesten toiminnalle annettuun tunnustukseen sisältyi sanoiksi pukeutumatonta niiden olojen arvostelua, joissa he elivät. Ja eräissä yksityisissä tapauksissa saattoi arvostelu puhua aivan kuuluvallakin äänellä. Niin oli laita siinäkin kuuluisassa kirjoituksessa, missä Diderot määritteli päiväpalkkalaisen käsitettä: "Mies, joka tekee työtä käsillään ja jolle maksetaan palkka päivittäin. Tällaiset ihmiset muodostavat suurimman osan kansakuntaa; heidän kohtalostaan tulee hyvän hallituksen ensi sijassa pitää huolta. Jos päiväpalkkalaisen on paha olla, niin on myös paha olla koko kansakunnan."
Tämänlaiset lauseet saattoivat herättää levottomuutta vanhan hallitusjärjestelmän kannattajissa. Kuinka viattomilta yksityiset kohdat lienevätkään näyttäneet erikseen otettuina, niin tunsivat he kuitenkin sisimmässään, että yleissävel oli vaarallinen, ja he ymmärsivät, että tässä kuten kaikissa muissakin tapauksissa sävelestä soitto syntyy. Järjestelmää uhkasi välillisesti kaikki, mikä järkähytti sen teoreettisia edellytyksiä: ehdottoman valtiollisen yksinvallan, yhteiskunnallisen ylimysvallan, uskonnollisen dogmivallan ja tieteellisen, kartesiolaisen kaksinaisuuden aatteita. Lujan ja johdonmukaisesti pystytetyn aaterakennelman avulla puolustettiin hallitsevain oikeutta hallita hallittuja. Mikä hyökkäys tahansa, joka suuntautui jotakin yksityistä rakennelman osaa vastaan, saattoi sortaa koko ihanuuden. Oli yhdentekevää, kohdistuiko arvostelu yhteiskunnallisiin tai valtiollisiin tai sielutieteellisiin opinkappaleihin; pää-asia oli, järkytettiinkö vanhan maailmankatsomuksen liitoksia. Ellei se enää seisonut eheänä ja peloittavana uljaassa korkeudessaan, eivät ihmiset enää niin herkästi antaneet onnensa tukahtua ja vapautensa sortua yksinvaltiaan ehdottomuusperiaatteen, absolutismin, nimessä. Jos koettaa eläytyä niiden ihmisten ajatustapaan, jotka elivät vanhan hallitusjärjestelmän, l'ancien régime'in, aikana, tuntuukin sentähden kuin kuulisi jopa kirjoituksessa aistimusten suhteesta järkeen ja mielikuviin tai käsityöläisten suhteesta vapaihin säätyihin kuiskauksen, joka oli pian paisuva valtavaksi huudoksi: les droits de l'homme! (ihmisoikeudet).
Niin työlästä kuin meidän onkin joskus kuulla tuota kuiskausta, niin oli uhatun järjestelmän edustajilla tarkemmat korvat kuin meillä, ja he ymmärsivät kaiken olevan vaarassa niin pian kuin joku heidän opinkappaltensa kohta alkoi horjua. Sentähden ryhdyttiinkin pian kirkon ja hallituksen taholta vastustamaan tuota suurta sanakirjayritystä kaikilla niillä mahtikeinoilla, joita vielä 18. vuosisadalla oli hallitsevain käytettävänä.
Ensimäiset vainot alkoivat heti tietokirjan ensimäisten niteiden ilmestyttyä. Aluksi oli hyökkäys välillinen, sillä se ei kohdistunut suoraan toimitukseen, vaan erääseen sen avustajaan, pappi de Prades'iin, joka oli Sorbonne'issa esittänyt tarkastettavaksi eräitä sekä jansenistain että jesuiittain mielestä kerettiläisiä väitelmiä. Diderot ymmärsi kuitenkin varsin hyvin, että hänen sanakirjaansa uhkasi kaikki, mitä tehtiin hänen avustajilleen, ja sentähden puhuikin hän pro domo sua, taloaan puolustaakseen, hyökätessään eräässä lentokirjassa, Apologie pour l'Abbé de Prades (Pappi de Prades'in puolustus) jansenistain suvaitsemattomuutta ja jesuiittain oikeauskoisuuskiihkoa vastaan. Ensimäinen myrsky päättyi kuitenkin aivan luonnollisella tavalla siihen, että läheisin asianomainen, pappi de Prades, pakeni Ranskasta ja peruutti häpeällisesti kaikki vaaralliset väitteensä. Mutta vastustajat eivät tyytyneet tähän menestykseen. He ryntäsivät uudelleen päin ja kävivät nyt suoraan käsiksi sanakirjaan.
Tällä kerralla esiintyivät jesuiitat yksinään, liittymättä hyökkäyksessään vastustajiinsa jansenisteihin. Ja hepä nyt sanan kirjaimellisessa merkityksessä kävivät taistelua pro domo, talonsa tai oikeammin kauppahuoneensa puolesta. Diderot'n tietokirjassa näkivät he nimittäin uhkaavan kilpailijan eräälle omalle yritykselleen, suurelle tietosanakirjalle, joka oli ilmestymispaikastaan saanut nimen Dictionnaire de Trevoux. Jesuiittain selvä liikemiessilmä huomasi kyllä, että saattoi olla hyödyllistä käyttää omaan sanakirjaansa Diderot'n esitöitä. Mahtavien suhteittensa avulla onnistui jesuiittain saada v. 1752 niin paljon aikaan, että ensyklopedian julkaisemisoikeus peruutettiin, ja väitettiinpä heidän toivoneen pääsevänsä panemaan takavarikkoon kaikki Diderot'n käsikirjoitukset, painattaakseen ne sitten häikäilemättä omaan sanakirjaansa. Tällöin eivät he olleet kuitenkaan unohtaneet vain sitä, että — niinkuin Grimm sattuvasti lausui Correspondance littéraire'issään — Diderot'n paperit kyllä saatettiin varastaa, mutta ei koskaan hänen päätänsä eikä hänen neroansa; vaan olivat he myös jättäneet huomaamatta sen seikan, että heidän vastapuolueellaankin saattoi olla mahtavia suojelijoita hovissa, Diderot ja d'Alembert olivat imartelevalla omistuksella osanneet hankkia d'Argenson'in, silloisen sotaministerin, suosion. Lisäksi voivat he luottaa kaikkivaltiaan rouva de Pompadour'in kannatukseen, koska hovijuonittelut sattuivat kärjistymään heidän edukseen. Senjälkeen kuin jesuiittaisät olivat vastustaneet hänen pääsemistään kuningattaren palatsirouvaksi, oli nimittäin kuninkaallinen rakastajatar alkanut tukea filosofeja. Kun hän lisäksi oli sekä kirjallisesti että taiteellisesti sivistynyt nainen, tunsi hän luultavasti muutoinkin mielenkiintoa Diderot'n yritykseen. Osaksi vihasta ensyklopedian vainoojia kohtaan, osaksi sen ansioiden arvostamisesta antoi hän sentähden toimittajain ymmärtää, että he saattoivat erioikeuden lakkauttamisesta huolimatta jatkaa sanakirjansa julkaisemista. Kiellon loukkaamista tultaisiin katsomaan sormien läpi, mutta luonnollisestikaan ei olisi viisasta ärsyttää viranomaisia liian rohkeilla kirjoituksilla.
Sellaisissa olosuhteissa ilmestyi v. 1753 kolmas nide, joka oli niin varovainen, että se suorastaan suututti Voltaire'iä. Kolmella seuraavalla yhtä varovaisella niteellä luovittiin sitten aina vuoteen 1757, mutta silloin puhkesikin myrsky uudelleen, ja nyt kaikilta tahoilta yht'aikaa, hukuttamaan tietokirjaa. Hallitus ja papit uhkasivat sensuurilla, ja suuri yleisö kielsi yritykseltä sen myötätunnon, joka yksinään saattaa antaa voimia kestämään ahdistusta. Taantumus oli päässyt valtaan sen jälkeen kun Damiens oli tehnyt murhayrityksensä Ludvig XV:tä vastaan ja vapaamieliset oli saattanut pahaan huutoon Helvétiuksen kirja De l'Esprit (Älystä), jonka rohkean materialismin katsottiin edustavan koko filosofisen leirin elämänkäsitystä. Lisäksi oli Rousseau vähäpätöisten riitaisuuksien ja kurjien juorujen johdosta julistanut koko maailmalle eroavansa ensyklopedisteista ja siirtyvänsä heidän vastustajainsa puolelle. Ja sitten räjähti maaliskuussa v. 1759 suuri pommi, kun valtioneuvosto aivan yksinkertaisesti lakkautti tietokirjan julkaisemisoikeuden ja kielsi ei ainoastaan uusien niteiden valmistamisen, vaan myös jo valmiiden niteiden myymisen.
Nyt alkoi koettelemuksen aika suuren yrityksen kaikille avustajille, mutta lähinnä hänelle, joka johti työtä ja joka oli ponnistanut kaiken tarmonsa päästäkseen päämääräänsä kaikista vastuksista huolimatta. Mutta Diderot'llekin koitti aika, joka osoitti, mikä hän oli miehiään, ja mikä järkähtämätön, sitkeä sisu hänessä asui. Seuraavina vuosina nousi Diderot'n hahmo valtavaan voimaan, ja hän kohosi yli aikalaistensa näyttäessään kerta kerralta, mihin kaikkeen hän kykeni oman onnensa nojaan jätettynä. Vastoinkäymisissä eli Diderot toimintansa kunniakkaimman vaiheen. Hänen luonteessaan oli paljonkin vikoja, mutta hän kesti arvokkaasti suuren, ratkaisevan yksinäisyyskokeen, johon me joudumme silloin, kun ystävät hylkäävät meidät ja kun katkeruus ja pettymykset jäytävät elinvoimaamme. Silloin nähdään, mistä voimakkain personallisuus on etsittävissä: niiden monien joukostako, jotka väistyvät, tai siitä ainoastako, joka pysyy paikallaan kaikkien muiden taakka kasattuna hartioilleen ja pelkurien halveksunnan painaessa mieltä.
Tätä viimeksi mainittua tunnetta oli Diderot vain liiankin usein saava kokea. Kaksi kuukautta erioikeuden peruuttamisen jälkeen jätti hänet d'Alembert, ja hän menetti täten taitavimman, vaikkeikaan parhaan apulaisensa. Niinkuin aikaisemmin on huomautettu, oli d'Alembert ollut sanakirjayrityksen valtiomies; hän oli ollut, niinkuin on rumempaa nimitystä käyttäen sanottu, kettuna ensyklopedistain pesässä. Hänen notkeutensa oli hyödyksi, milloin oli kysymyksessä kannatuksen hankkiminen työlle, ja hänen yhteiskunnallinen ja tieteellinen arvovaltansa antoi sille tarpeellista mahdikkuutta. Mutta sellainen arvokas ja kunnioitettu avustaja voi, kuinka hyödyllinen hän liekään myötätuuleen laskettaessa ja luovailtaessa, osoittautua aivan merkityksettömäksi myrskyn noustessa. Sen sai Diderot kokea d'Alembert'in suhteen. "Hänen innostuksensa yhteisen asian hyväksi", lausuu Ducros kirjassaan ensyklopedistoista, "ei ollut milloinkaan ollut ylenmääräinen; sitä hillitsi hänen omien sanojensa mukaan terveyttä silmällä pitävä rovion liiallisen kuumuuden pelko ja vielä enemmän se varovaisuus, joka oli luonteellista hänen epäilevälle älylleen ja kuivaile sydämelleen." Hän saattoi kyllä työskennellä suuren päämäärän saavuttamiseksi, mutta hän piti, niinkuin hän itse tunnusti eräässä Voltaire'ille lähettämässään kirjeessä, enemmän rauhastaan kuin järjen voitosta. Mutta jos hän näin pysyi maltillisena yleistä vääryyttä katsellessaan, niin ei hän sietänyt häntä itseään ärsytettävän. "Pilkkapuheet ja saarnat, joilla meitä ahdistetaan", kirjoitti hän Voltairehlle, "väsyttävät minua, ja tämä ynnä muutamat muut syyt pakottavat minut ainaiseksi luopumaan tuosta kirotusta sanakirjatyöstä." Mitä nämä muut syyt olivat, ei käy ilmi kirjeen jatkosta. Mutta me saamme selityksen tähän eräästä kirjeestä, jonka Diderot vuorostaan lähetti ystävättärelleen, neiti Volland'ille. D'Alembert tahtoi aivan yksinkertaisesti suurempaa palkkiota kuin kustantaja jaksoi maksaa. Sellainen yrityksen kaikkein vaarallisimmalla hetkellä esitetty vaatimus tuntui Diderot'sta pöyristyttävältä, ja syvällä suuttumuksella kuvaili hän jäähyväiskeskusteluaan d'Alembert'in kanssa. Heidän välinsä eivät kuitenkaan rikkoutuneet lopullisesti, ja d'Alembert antoi vielä ensyklopediaan muutamia pienempiä geometrisiä kirjoitelmia.
Aikaisemmin on jo mainittu, että Voltaire oli d'Alembert'in välityksellä joutunut ottamaan osaa sanakirjayritykseen. Hänen nähdäkseen edusti juuri d'Alembert tätä yritystä, ja hän vaati sentähden käsikirjoituksiaan takaisin vähän senjälkeen kun hänen ystävänsä oli eronnut toimituksesta. Hän asettui nyt samalle kannalle kuin aikaisemminkin vaihtaessaan tietokirjan ensimäisen niteen liiallista varovaisuutta. Ilman vapautta, sanoi hän, ei työtä voitu suorittaa loppuun, ja Diderot'n pitäisi sentähden olla yhtä viisas kuin hänen virkaveljensäkin, s.o. luopua työstä, jonka sorto teki melkein mahdottomaksi. Tai jos hän itsepäisesti halusi jatkaa, niin tulisi hänen ainakin julkaista sitä muualla kuin Pariisissa. Voltaire itse ehdotti Lausanne'ia, Fredrik Suuri kutsui tietokirjaa Berliiniin ja Katariina tarjosi pietarilaiset kirjapainonsa sen käytettäväksi.
Mutta Diderot ei huolinut enempää varoituksista kuin houkutuksistakaan. Hän tahtoi päättää työnsä ja hän tahtoi päättää sen juuri Pariisissa. Häntä sitoi tunne, jota eivät hänen aikalaisensa vielä voineet täysin käsittää: se velvollisuudentunto, joka on perusaineksena nykyaikaisen kirjallisen ammattimiehen siveysopissa ja jonka sisimpänä olemuksena on sopimuksen pyhyyden kunnioittaminen. Kustantaja ja työmiehet olivat riippuvaisia hänestä; sentähden ei hänellä ollut oikeutta väsyä kesken. Ja sentähden ei hän masentunut, vaan jätti viranomaisille lakkaamatta valituskirjoituksia ja vaati oikeuttaan. Kun vihdoin uusi hallituksen antama käsky koetti pakottaa kustantajaa suorittamaan takaisin tilausmaksut, sai Diderot hänet olemaan tottelematta. Hän alkoi salaa valmistella kymmentä jälelläolevaa tekstinidettä, voidakseen sitten sopivalla hetkellä lähettää ne tilaajille yht'aikaa yhdentoista kuvia ja piirroksia sisältävän niteen mukana. Hän teki uuden sopimuksen, joka antoi kaikki edut kustantajalle ja kaikki vaivat toimittajalle. Ja niin oli hän kesällä 1759 taas täydessä työssä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Samaan aikaan kuin paavi julisti hänen yrityksensä pannaan, alkoivat kirjanpainajani koneet työskennellä. Se oli rohkeata, mutta Diderot tunsi hallituksensa ja tiesi, ettei ollut niin hirveätä olla hiukan tottelematon.
Todellisuudessa ei asia ollutkaan niin toivoton kuin Diderot'n aputoimittajat olivat luulleet, 18. v. s:n Ranskassa saattoi tapahtua, että kirjailijat, joita sensuuri ahdisti, voivat saada apua itseltään ylipainoasiamieheltä. Hallituspiireissä vallitseva kurittomuus teki hallituksen heikoksi. Silloin tällöin oli pakko antaa perään jesuiitoille ja kieltää eräitä kirjoja, mutta kiellot annettiin useinkin vain silmän lumeiksi, ja jesuiittoja vihattiin liiaksi, jotta olisi kauvankaan pidetty voimassa tällaisia väkinäisiä toimenpiteitä. Tässä keskinäisen kilpailun ja kateuden pelissä saattoi kestävä mies, joka osasi odottaa, toivoa joskus tapahtuvan suotuisiakin käänteitä. Eikä Diderot väsynytkään, vaan taisteli ja neuvotteli samalla kertaa, siinä sivussa lisäten kahdenkertaiseksi työnsä vauhdin. Hän ei ollut nyt yksinomaan ainoa julkaisija ja toimittaja, vaan tarkasti hän myös itse kaikki käsikirjoitukset, lukipa korjausvedoksetkin. Samalla sepitti hän hyvän osan parhaita kirjoituksiaan filosofian, sielutieteen, historian ja valtiotieteen alalta. Se oli voimannäyte, joka pakotti Voltaire'inkin sitä ihailemaan. Diderot oli, kirjoitti Voltaire, samalla kertaa sekä Herakles että Atlas, joka yksinään kantoi tuota suurta yritystä väkevillä hartioillaan.
Käyttämällä kaiken mahtavan tarmonsa onnistui Diderot'n saattaa työnsä loppuun, apulaisenaan muuan vaatimaton, mutta ahkera ja sitkeä mies, joka oli liittynyt häneen viimeisinä vuosina. V. 1764 voi hän, niinkuin hän itse sanoi, huutaa maan olevan näkyvissä, ja v. 1765 ilmestyivät kaikki viimeiset tekstiniteet, salaa jaettaviksi niille tilaajille, jotka poliisi oli hyväksynyt. Julkaisija oli varmaankin hyvin tyytyväinen nähdessään jättiläistyönsä nyt vihdoinkin kaikista vastuksista huolimatta suoritettuna. Mutta voittoriemuun valoi katkeruuden pisaran se viime hetkessä tehty havainto, että hänen kustantajansa oli toiminut salaa sensorina ja poistanut pelkän varovaisuuden nimessä pitkiä pätkiä Diderot'n tekstin viimeisistä korjausvedoksista. Pettyneenä jätti hän työnsä, ja surumielin valitti hän tuhlanneensa niin suuren osan elämästään ensyklopedistain pesässä.