VII.
Diderot ei kaiketikaan ollut ensimäinen uudenaikainen kirjailija, joka on keksinyt esittää teoreettisia mietteitään keskustelun muodossa. Mutta hänellä ei ole useatakaan kilpailijaa siinä taidossa, millä hän on filosofisissa vuoropuheluissaan osannut elävöittää esitystään ja tehdä todisteensa oppimattomankin lukijan tajuttaviksi. Pintapuolisesti tarkastettaessa saattaisi ehkä tuntua liioittelulta se John Morley'n sana Diderot'n Le Neveu de Rameau'sta, että tämä vuoropuhelu on lajissaan mestarillisin ja vaikuttavin, mitä on kirjoitettu sitten Platonin aikojen. Mutta jos, niinkuin Morley on, varovaista kyllä, tehnyt, samalla huomautetaan Diderot'n todellisuustajunnan ja antiikin ajattelijan runollisen ihanteellisuuden vastakohtaisuudesta, niin on täysi oikeus verrata ei ainoastaan tämän, vaan kaikkien Diderot'n vuorokeskustelujen muotoa suureen kreikkalaiseen esikuvaan. Kaikista muista erilaisuuksistaan huolimatta on heillä molemmilla sama personallinen ajattelijainnostus, joka on tehnyt filosofian, uskonnon ja siveysopin teoreettisista kiistakysymyksistä dramallisia aiheita. Ja kuvaavaa on — mainitaksemme toisen, vaikkakin vähemmän oleellisen luonteenpiirteen — että sekä vanha kreikkalainen että 1700-luvun ranskalainen panevat mielellään todellisia, tunnettuja henkilöitä esiintymään pienissä aatenäytelmissään. Kuinka elävästi muistuukaan siten mieleen Platonin vuoropuhelujen tuttavallinen tapa kertoa Sokrateen ja hänen oppilaidensa pitopöydässä tapahtuneita keskusteluja, kun Diderot'n teosten joukossa tapaa erään pikkunäytelmän, nimeltä Le rêve de d'Alembert, missä ensinnä d'Alembert ja Diderot ja sitten d'Alembert, hänen ystävättärensä neiti de L'Espinasse ja hänen lääkärinsä, tri Bordeau vaihtavat ajatuksiaan eräistä uudenaikaisen luonnonfilosofian peruskysymyksistä.
Vuorokeskustelu D'Alembert'in uni jakautuu kahteen lukuun tai, tekisi melkein mieli sanoa, kahteen näytökseen. Ensimäisessä näytöksessä johtaa Diderot itse puhetta, d'Alembert'in vain muutamilla epäilevillä lauseilla keskeyttäessä hänen kaunopuheliaisuutensa tulvaa. Käy selville, että Diderot'n huomio on eräiden fysiologisten ja lääketieteellisten teosten johdosta kohdistunut uusimpiin elimellisen elämän syntyä käsitteleviin teorioihin. Näistä teorioista katsoo hän saaneensa ratkaisevan todistuksen kartesiolaisen kaksinaisuusopin pätemättömyydestä, jota oppia hän oli jo aikaisemmissakin kirjoituksissaan vastustanut. Sillä vakuuttamisinnolla, joka on hänelle ominainen, koettaa hän nyt saada d'Alembert'in ymmärtämään, ettei ruumiin ja sielun, eli, niinkuin ajan filosofisen kielenkäytön mukaan sanottiin, ulottuvan aineen, substanssin, ja ajattelevan aineen välillä ollut mitään oleellista eroa. Eihän ollut mahdollista osoittaa, missä elämä alkoi ja missä se loppui, ja sentähden kävi hyvinkin ajatteleminen, että kaikella aineella, jopa kivelläkin, oli piilevä tuntemiskyky. Niin, Diderot tahtoi mennä vieläkin pitemmälle: hän tahtoi osoittaa, että niinkuin elimellisten olentojen nähdään kivettyvän, niin voitaisiin myös mielikuvituksessa nähdä kiven vuorostaan muuttuvan elimelliseksi elämäksi, s.o. jonkun patsaan marmori jäsenten muuttuvan elävän olennon lihaksiksi. Kun marmori oli jauhautunut soraksi ja sora muuttunut mullaksi ja multa imeytynyt kasvin mehuihin ja kasvi tullut eläinten ja ihmisen ravinnoksi, niin siinä yksi ainoa suuri kiertokulku sitoi näennäisesti kuolleen elävään. Tämän kokonaisuus- ja yhtenäisyysnäkemyksensä hurmaamana jatkaa sitten Diderot aateskeluaan niistä kehitysasteista, jotka johtavat yksinomaan tuntevista olennoista ajatteleviin olentoihin, elämäntoimintojen esiintymisestä munassa ja sikiössä, itsestäänsikiämisestä y.m., y.m., siksi kunnes hänen harvasanainen kuuntelijansa keskeyttää hänet lähteäkseen kotiin nukkumaan tuon väsyttävän pakinan vaivoista.
Niin varovainen mies kuin se d'Alembert, jonka historiasta tunnemme, ei kaiketi voinut muuta kuin väsyä Diderot'n rohkeista ja hurjina kiitävistä päähänpistoista. Mutta toiselta puolen on käsitettävä hänet liian viisaaksi ja tietorikkaaksi, jott'eivät hänen ajatuksensa olisi askarrelleet edelleen kaikissa niissä väitteissä, mitä Diderot oli esittänyt. Tultuaan kotiin on hän sentähden heti vaipunut uneen ja unessa ovat hänen aivonsa jatkaneet niitä todisteluja, joita oli illan keskustelussa kosketeltu. Hän on unessa pitänyt elävistä kuiduista ja epäelimellisistä ainejoukoista niin hirvittäviä yksinpuheluja, että hänen rakastajattarensa on pelästyneenä lähettänyt hakemaan lääkäriä saadakseen selville, onko hän saanut kuumetaudin tai tullut suorastaan hulluksi. Sellainen on juoni vuorokeskustelun toisessa osassa. Siinä saamme kuunnella haastelevan keskenään neiti de L'Espinasse'in, joka lukee tri Bordeau'lle, mitä hän on yöllä ennättänyt kirjoittaa muistiin d'Alembert'in sekavista puheista, ja tri Bordeau'n, joka lohduttaa häntä vakuuttamalla, ettei suinkaan houraus, vaan syvä viisaus puhu uneksijan haaveista. Kun näin lääkärin tieteelliset selitykset törmäävät vilkkaassa sananvaihdossa tuon älykkään, mutta filosofisesti kouluttamattoman ystävättären yksinkertaista arkiymmärrystä vastaan, tapahtuu välistä, että nukkuja puuttuu puheluun muutamin uusin haavein, jotka näyttävät olevan peräisin korkeammasta maailmasta kuin siitä, missä valveilla olevat ihmiset pohtivat ajatuksiaan. On jotakin tutunomaista ja osittain jopa koomillistakin sen 1700-luvun makuuhuoneeseen sijoitetun laatukuvan sommittelussa, joka nousee silmiemme eteen lukiessamme tätä kummallista vuorokeskustelua. Mutta samalla on tässä kohtauksessa ihmeellinen, melkeinpä ylevä tunnelma, sillä d'Alembert'in kuviteltuun hourailuun on Diderot mahduttanut kaiken, mitä hänen oma ajatuksensa on osannut aavistaa niistä uusista suurista perusopeista — luonnossa vallitsevasta yhteydestä, siirtymisestä olotilasta toiseen, elimestä elimeen tai lajista lajiin tapahtuvasta kehityksestä — joita ovat paljoa myöhemmin tieteellisesti muodostelleet Goethe, Lamarck ja Darwin. Hän on antanut mielikuvitukselleen vapaat ohjat ja kirjoittanut sellaisella vauhdilla ja riemulla, että mekin saatamme huomata, kuinka onnelliseksi hän tunsi itsensä saadessaan elää aikana, jolloin aatteet uudistuivat ja maailmankuva muuttui uudeksi suurien luonnontieteellisten keksintöjen vaikutuksesta.
Diderot oli joutunut hourauksen valtaan "filosofisen" elämänkatsomuksen tenhoamana. Kaksinaisuusoppiin liittyvät käsitystavat ja periaatteet ansaitsivat hänen mielestään tuomionsa. Luonto yksin, tuo ainoa ja yhtenäinen, saattoi olla uskonnon ja siveysopin pohjana, tai oikeammin: luonnon palvonnan piti korvata uskontoa ja siveysoppia. Sellaisia mietti Diderot niinä vuosina, jolloin hän liikkui parooni Holbach'in maatilalla vierailevain kyynillisten pilkkaajain piireissä. Myöhemmin asettui hän kyllä jonkun verran varovaisemmalle kannalle materialististen oppien liioittelujen suhteen, mutta näin ei käynyt ennen kuin hän oli itse ennättänyt ilmaista samaa elämänkäsitystä eräissä vuorokeskusteluissa. Niinpä julistavat puhdasta naturalistista siveysoppia esim. "Erään filosofin ja markisitar ————:n keskustelu" tai "Liite Bougainville'in matkaan". Tässä jälkimäisessä vuorokeskustelussa on Diderot sitäpaitsi — kuvaillessaan Tahitin alkuasukkaiden viettämää hänen nähdäkseen erinomaisen onnellista luonnonelämää — kehitellyt sitä teoriaa, että sukupuolielämä on kokonaan riippumaton kaikista siveellisistä arvostelmista, joka teoria osoittaa hänen omaa rakkauskäsitystään leimanneen suorasukaisuuden, mitä melkein tekisi mieli nimittää latteaksi. Ja "Erään isän ja hänen lastensa keskustelussa" on hän ilmoittanut, että hänen nähdäkseen on yksityisellä ihmisellä oikeus asettua vallitsevien siveyskäskyjen yläpuolelle silloin kun hänen käsityksensä yleisestä edusta sitä vaatii. Jos joku sentähden haluaisi väittää, että Diderot on ollut osaltaan valmistamassa sitä siveellistä kurittomuutta, joka liittyi suureen uudistusliikkeeseen, niin kävisi kylläkin vaikeaksi kokonaan vapauttaa häntä syytöksestä. Hän ei olisi ollut se aikansa tyyppi, mikä hän oli, ellei vapauspyrkimys esiintyisi myös vähemmän miellyttävine puolineen hänen tuotannossaan. Ken etsii syytösainehistoa 1700-luvun itsekästä onnimoraalia vastaan, tapaa kyllä Diderot'n kirjoituksista useita tarkoitustaan palvelevia lausuntoja. Tätähän sopi vain odottaakin. Mutta kummallisempaa on, että samaisen Diderot'n teoksissa esiintyy myöskin eräs tuon itsekkään onnimoraalin epäsuora arvostelu, joka terävyydessään vaikuttaa musertavammin kuin mikään syytös. Ainakin minusta näyttää siltä kuin ei taitavinkaan vastustaja olisi juuri paremmin osannut satuttaa naturalistisen siveysopin arkoihin kohtiin kuin Diderot kuuluisassa vuorokeskustelussaan Rameau'n veljenpoika.
Tässäkin vuorokeskustelussa johtaa yleisesti tunnettu henkilö pakinaa. Nimisankari oli näet todellinen rappiolle joutunut pariisilais-originaali, joka oli herättänyt huomiota sentähden, että hän oli kuuluisan säveltaiteilija Rameau'n sukua. Hänkin oli perinyt hyvän joukon sitä erikoislahjakkuutta, joka oli tehnyt hänen sedästään Ranskan etevimpiä säveltäjiä, ja hänellä oli sitäpaitsi terävä järki ja pureva kieli. Mutta häneltä puuttuivat kaikki ne luonteenominaisuudet, joita tarvitaan taiteilijauralla samoinkuin yleensä kaikilla elämänurilla menestymiseen. Hän oli laiska ja nautinnonhimoinen ja hän piti sentähden parempana elää loisena perheissä, missä hänelle tarjottiin aterioita hänen sukkeluuksiensa tuottaman huvin hinnasta. Muutoin maleksi hän kahviloissa ja kaduilla ja sai yhtä ja toista pientä apua niiltä, jotka halusivat kuunnella hänen lörpötystään. Sellaiseksi kuvataan häntä ajan muistelmissa, eikä sentähden olekaan vaikeata uskoa, että todellinen tapaus on ollut niiden tietojen pohjana, joita esitetään Diderot'n vuorokeskustelun johdannossa.
Tekijän kerrotaan nimittäin eräänä iltapäivänä joutuneen Café de la Régence'issa puheisiin Rameau'n kanssa. Kun ei hänellä sillä hetkellä ollut muutakaan tekemistä, on hän ryhtynyt kuuntelemaan miehen elämänkokemuksia ja periaatteita. Sitten on hän, niin vakuuttaa hän lukijalle, merkinnyt muistiin kaiken, mitä on Rameau'lta kuullut, säilyttämällä hänen omat sanansa. Ja niin ovat kaikki tuon rappiolle joutuneen katufilosofin puheet — tai ehkä paremmin: otaksutut puheet — saaneet sijansa eräässä maailmankirjallisuuden ihmeellisimpiin kuuluvassa vuorokeskustelussa, joka näennäisen oikullisesti hypähtelee alalta toiselle — taiteilijasielutieteen kysymyksistä aina kasvatuskysymyksiin — mutta joka kaikessa harhailevassa kulussaankin on niin täynnä sattuvia huomioita kosketelluista asioista, niin täynnä loistavan älykkäitä päähänpälkähtämiä ja niin täynnä hullunkurisen haaveellista hirtehishuumoria, että on kuin juhlaa lukea sitä uudelleen, kuinka monet kerrat sen ennen liekin lukenut.
Niin houkuttelevaa kuin olisikin esittää muutamia näytteitä pakinasta, jota Diderot ja hänen kummallinen puhekumppaninsa pitävät keskenään, niin ei tila kuitenkaan salli minun ryhtyä laveampiin selostuksiin. En kuitenkaan malta olla kiinnittämättä huomiota niihin vuorokeskustelun kohtiin, joiden tähden olen puhunut siitä naturalistisen siveysopin yhteydessä. Rameau'n veljenpojan monilukuiset ihailijat ovat usein huomauttaneet, että tämä kirjoitus tekee kaikesta vauhdistaan ja muodollisesta loistostaan huolimatta luettaessa paikoittain tuskastuttavan vaikutuksen. Goethe esim., joka jollakin, toistaiseksi selittämättömällä tavalla oli Schillerin kautta saanut siitä haltuunsa käsinkirjoitetun kappaleen ja joka vuonna 1805 julkaisi sen saksaksi käännettynä, tunnustaa suoraan joskus mieltänsä ahdistaneen työn kestäessä, vaikka hän suorittikin kääntämisen "koko sielullaan". Sellaisen sekalaisen vaikutelman ovat luultavasti saaneet enimmät, jotka ovat syventyneet tähän kummalliseen kirjaan. Meitä hurmaa havaintojen terävyys, mutta meitä myös melkein pelästyttää niiden iskevyys, suunnilleen samalla tavalla kuin meitä sekä huvittavat että kiusaavat Jonathan Swift'in satiirit.
Rameau'n kuvaukset siitä yhteiskunnasta, jonka näyttämökoristeiden takana hän on liikkunut kiertolaiselämänsä varrella, muodostuvat nimittäin kaikkein katkerimpiin kuuluvaksi satiiriksi, mitä on milloinkaan kirjoitettu. Hän on nähnyt omanvoitonpyynnön, vallanhimon ja kateuden pöyhkeilevän kaikissa niissä taloissa, joihin hän on poikennut vaelluksillaan. Hän on luullut havainneensa, että hyveet tekevät vain ihmisen onnettomaksi, kun sitävastoin paheet, petos ja mahtavain kumartelu vievät hänet menestykseen ja onneen. Ja kun hän on johdonmukainen ajattelussaan, on hän, Jean Rameau, laatinut itseään varten oman filosofian, joka hänen nähdäkseen on ansiokkaampi kaikkia siihen asti vallinneita järjestelmiä. Kaiken inhimillisen pyrkimyksen pohjana, sanoo hän, on ensinnäkin saada jotakin syödäkseen ja sitten päästä tyydyttämään niin monia muita himoja kuin mahdollista. Ainoa siveellinen vaatimus on sentähden syödä ja pitää hauskaa niin hyvin kuin suinkin. Ken n.s. siveellisistä syistä pidättyy tarttumasta etuun, joka tarjoutuu hänelle, rikkoo Jean Rameau'n siveysoppia vastaan, sillä hänelle on hyötymistaito muuttunut omaksitunnoksi. Tämän mukaisesti on hän myöskin kehitellyt sen järjestelmän, jota hän noudattaa lapsiansa kasvattaessaan. Hän ei suinkaan tahdo ajaa poikansa päähän jaloja siveellisiä toimintaohjeita, jotka hänen kuitenkin olisi ehdottomasti pakko unohtaa, ellei haluaisi päättää elämäänsä kerjäläisenä. Mutta hän harjoittaa häntä sensijaan omaksumaan "taivutetun selän ihailevan asennon", jonka avulla hän voi saavuttaa mahtavain suosion; ja hän opettaa häntä ohjaamaan pyrkimyksensä hänen nähdäkseen ainoaan oikeaan suuntaan näyttämällä niin usein kuin hän suinkin saa kultarahan käsiinsä sitä lapselle hurmaantunein katsein, suutelemalla sitä, kertomalla kaikesta, mitä rahalla voidaan saada ja käymällä kopein askelin yli lattian antaakseen kasvavan ihmisen jo hyvissä ajoin ymmärtää, kuinka mahtavasti sopii liikkua miehen, jolla on rahoja taskussaan.
Kehitellessään yhä yltyvällä kaunopuheliaisuudella siveellistä ja pedagogista ohjelmaansa kohoaa Rameau hahmoltaan yhä korkeammaksi, kunnes tämä ateriailveilijä, tämä parittaja ja imartelija vihdoin menettää yksilöllisyytensä ja nousee eteemme kyynillis-materialistisen elämänkatsomuksen hirvittäväksi tyypiksi. Hän ottaa sanat Diderot'n suusta, jolla ei tunnu olevan mitään muistuttamista hänen kummallista, mutta ajatuksen puolesta johdonmukaista todisteluaan vastaan, kuinka paljon se sitten eronneekin tuon epäitsekkään filosofin omista mielipiteistä. Ja jos katsahtaa Rameau'n väitteiden pohjalle, ymmärtää varsin hyvin, miksi Diderot jää sanattomaksi hänen hirveän siveyspilkkansa edessä. Sillä tämä Rameauhan, joka teeskentelemättä tunnustaa seuraavansa yksinomaan omia viettejään, on jonkunlainen kammottava irvikuva siitä luonnonihmisestä, siitä yksinkertaisesta, vilpittömästä, ennakkoluuloilta säilyneestä olennosta, johon Diderot ja Rousseau ja niin monet muut heidän aikalaisensa olivat turvautuneet siveysfilosofisissa aateskeluissaan. Kun Rameau selittää, ettei hänen tarvitse päästää muita näkökohtia kuin oman edun tavoittelu vaikuttamaan toimintatapaansa, niin ilmaisee hän vain siten liiankin karkeasti samoja ajatuksia, jotka vallitsivat valistusfilosofien piiriin kuuluneiden yltiömaterialistien keskuudessa. Diderot ei tosin itse ollut tehnyt itseään syypääksi näihin suorastaan siveydenvastaisiin korskeiluihin, mutta hän oli ulvonut susien mukana parooni Holbach'in seurapiirissä ja hän oli useissa lausunnoissaan käyttänyt sanantapoja, joita voitiin verrata Rameau'n ihmeväitteisiin. Olisi ehkä liian rohkeata jyrkästi väittää, että Diderot olisi tietoisesti tahtonut arvostella ja moittia käsitystapaa, johon hän itsekin oli näyttänyt taipuvan. Jos ivallinen tuntu on tullut kirjaan hänen tietämättään ja tahtomattaan, niin ei Le Neveu de Rameau olisi suinkaan ainoa maailmankirjallisuuden suurteos, jossa myöhempien aikojen lukijat näkevät paljoa syvemmän merkityksen kuin tekijä itse osasi aavistaakaan. Voitaisiinhan ajatella sellaistakin tulkintaa — ja muutamat etevät kirjallisuudenhistorioitsijat ovatkin siihen päätyneet — että Diderot ei olisi itse täydellisesti käsittänyt, minkä peloittavan kummituksen hän oli loihtinut esiin niillä puheilla, jotka hän oli pannut rappiolle joutuneen Rameau'n suuhun. Sellaista tulkintaa voidaan kyllä ajatella, mutta eipä ole useatakaan syytä, joka puoltaa sen pätevyyttä. Ja minusta näyttää sitäkin todenmukaisemmalta, että Diderot on ollut selvillä kuvaamansa elämänkatsomuksen kamaluudesta, kun hän on myöskin eräissä toisissa kirjoituksissaan osoittanut kylläkin huomattavaa kykyä vapautua toisissa tilaisuuksissa puoltamistaan näkökannoista. Hänhän oli, jos kukaan, sen esteettisen käsitystavan edustaja, joka antaa pääarvon tunteen merkitykselle taidetuotannossa. Hän oli itse tuokiosepittäjä, joka loi parhaat teoksensa hetken innoituksen vallassa. Mutta kun hän 1770-luvun lopulla kirjoitti sen vuorokeskustelun näyttelijän taiteesta, joka on tullut kuuluisaksi nimellä Paradoxe sur le comédien, vastusti hän siinä terävästi kaikkia niitä, joiden mielestä innoitus, tunne tai välitön hurmaantuminen saattoi yksinään taata näyttelijälle menestyksen. Hän väitti siinä vain kylmän, harkitsevan järjen, "le manque de sensibilitén" tekevän näyttelijästä suuren, kun sitävastoin tunteellisuus sitoi hänet keskinkertaisuuteen. Esteettisten samoinkuin siveellistenkin oppien alalla korjaili hän siis myöhemmin itse niitä mielipiteitä, joita hän oli aikaisemmin kannattanut. Hänen eri vuosiin kuuluvat lausuntonsa ovatkin sentähden usein keskenään ristiriitaisia, ja eräissä tapauksissa saattaa olla vaikeatakin päästä selville hänen kannastaan. Mutta ristiriitaisuudet todistavat ainoastaan, että hänen kirjoituksensa ovat taistelevan elämän ilmauksia, elämän, joka on kamppaillut eteenpäin läpi vastakkaisten mielipiteiden. Hän ei milloinkaan vanhanakaan miehenä kokonaan kieltänyt sitä, mitä hän oli nuorena tunnustanut, mutta hän oppi käsittämään erehtyneensä useissa varhaisemmissa lausunnoissaan, ja tämähän vain tekee hänen kehityksensä kiinnittävämmäksi sen mielestä, joka hänen kirjailijatoiminnassaan näkee hänen miehuusikänsä historian tärkeimmän osan.