VIII.
Diderot’n ulkonaisista elämänvaiheista tällä kaudella ei ole paljon sanottavaa yli sen, mitä on aikaisemmin kerrottu. Tietosanakirjallaan oli hän hankkinut itselleen taloudellisesti murheettoman aseman ja hän olisi voinut tyynenä katsahtaa kohti vanhuuttansa, ellei häntä olisi painanut tuo ranskalaisen perheenisän alituinen huoli tyttärensä myötäjäisistä. Kun hänen Angélique'insa oli päässyt naimaikään, valmistautui hän uhraamaan kirjastonsa, jotta ei tyttären olisi tarvinnut odottaa miestä. Tarjottuaan muutamia vuosia turhaan kirjakokoelmaansa kaupaksi, sai hän sen v. 1765 myydyksi keisarinna Katariinalle suuremmasta summasta kuin hän olisi koskaan osannut pyytääkään, ja hän sai lisäksi oikeuden pitää kaikki kirjansa luonaan niin kauvan kuin hän eli. Tällä anteliaalla tarjouksellaan oli Venäjän hallitsijatar tehnyt Diderot'n järkähtämättömän uskolliseksi palvelijakseen. Diderot osti Pariisista taideteoksia keisarinnan laskuun, hoiti hänen kirjallisia liikeasioitaan, oli hänen kanssaan kirjevaihdossa ja imarteli häntä mauttoman jumaloivin ylistyksin. Kaikella tällä alamaisuudellaan ei hän kuitenkaan, niin hartaasti kuin hän olisi sitä halunnutkin, voinut päästä käymästä mieskohtaisesti Pietarissa kiittämässä keisarillisesta avuliaisuudesta. Niin oli hänen pakko kuudenkymmenen vanhana tehdä suuri Venäjänmatkansa, josta tuli hänen elämänsä merkillisin ulkonainen tapahtuma. Mutta hänen sisäiselle kehitykselleen ei tämä retki merkinnyt mitään. Hän palasi kotiin niin väsyneenä matkan vaivoista, että hänen ystävänsä pitivät häntä murtuneena miehenä. Ja vaikka hän elikin vielä kymmenen vuotta ja kirjoitti viime hetkeensä asti samalla innolla kuin aikaisemminkin, ei hänen vanhuudentuotantonsa kuitenkaan jaksa isostikaan kiinnittää mieltämme. On kuin olisi tuo vanha päivätyöläinen heikontunut henkisesti siinä huolettomassa olossa, mikä tuli hänen osakseen hänen vanhuutensa päivinä. Hänen kotinsa oli mukava, hänellä oli varaa pukeutua hienosti ja häntä ympäröi ylellisyys ja rikkaus — mutta hän ei ollut yhtä onnellinen kuin kamppailuvuosinaan. Suureksi surukseen menetti hän ystävättärensä, neiti Volland'in, hänen nuoruudenystävänsä olivat poistuneet ennen häntä, hänen suurinta vihamiestään Rousseau'ta ei ollut enää elävien joukossa, ja kun mies on menettänyt rakastettunsa ja tuimimman vihollisensa, niin on myöskin hänen elämänsä ponnin katkennut. Vain vaimo ja tytär kiinnittivät häntä enää elämään, ja heidän hoivaamanaan poti hän viimeisen sairautensa. Hän kuoli tuskattomasti päivällispöytänsä ääreen, vain muutamia silmänräpäyksiä sitä ennen vielä keskusteltuaan vaimonsa kanssa.
Kasvava polvi, joka kuuli Diderot'n kuolinsanoman, ei varmaankaan selvästi käsittänyt, minkä rikkaan ja merkillisen kirjailijapersonallisuuden ranskalainen kirjallisuus oli hänessä menettänyt. Niinkuin olen jo aikaisemmin huomauttanut, tunsivat vain hänen ystävänsä hänen tuotantonsa parhaat osat. Hänen maineensa onkin sentähden kasvanut hänen kuolemansa jälkeen sitä mukaa kuin hänen kätkössä olleita teoksiaan on saatettu julkisuuteen. Lähin jälkimaailma tunsi ainoastaan hänen aikaisemmat tutkielmansa, hänen teatterikappaleensa ja hänen ensyklopediakirjoituksensa, kun sitävastoin seuraavien sukupolvien käsitys hänestä avartumistaan avartui. Että hän oli nero, kävi selväksi, kun Le rêve de d'Alembert julkaistiin; että hänellä oli runoilijan mielikuvitus ja suuren tyylitaiturin kaunopuheisuus, sen todistivat Le Neveu de Rameau ja Paradoxe sur le comédien; että hän oli kiehtova, eloisa sanomalehtikirjailija, siitä oltiin yksimielisiä hänen taidenäyttelykronikoidensa ilmestyttyä painosta, ja miehen oma olemus vihdoin ja se voima, millä hän oli hurmannut ympäristöään, ilmenivät silloin kun hänen neiti Volland'ille lähettämänsä kirjeet vedettiin arkistojen kätköistä. Niin on tämä 1700-luvun kirjailija päässyt täysiin oikeuksiinsa vasta 1800-luvulla — niin, voidaanpa sanoa, että vasta meidän vuosisadallamme on keksitty uusia ratkaisevia todistuksia hänen tuotantonsa rikkaudesta ja monipuolisuudesta. Sillä ellei luonnollisestikaan ole tehty mitään huomattavia uusien Diderot'n käsikirjoitusten löytöjä, niin on sen sijaan todettu hänen tekemikseen kirjoja, jotka ovat ilmestyneet muiden nimissä. Niin tulviva oli nimittäin hänen tuotteliaisuutensa ja niin antelias hänen sydämensä, että hän sepitti pitkiä lukuja auttaakseen ystäviään ja ystävättäriään näiden kirjallisissa töissä. On voitu todistaa hänen kirjoittaneen parhaat kohdat Raynal'in Histoire des Indes'iä, Holbach'in Système de la nature'iä, Galiani'n tutkielmia ja — ennenkaikkea — rouva d'Epinay'n Memoires'eja. Tuntuupa kuin olisi hänellä ollut suoranainen halu laskea käenmuniaan muiden pesiin, ja uudemmalla tutkimuksella on ollut paljon vaivaa määrätessään näiden piiloteosten oikean alkuperän.
Jos siis hänen tuotantonsa laajuus on kasvanut meidän silmissämme samassa määrässä kuin 1700-luvun kirjallisuuden tutkimus on syventynyt, niin on myöskin tämän tutkimuksen valossa opittu arvioimaan yhä suuremmaksi hänen teostensa itsenäisyyttä. On ollut usein syytä huomauttaa hänen aavistaneen aatteita, joita uudemmat tiedemiehet ovat paljoa myöhemmin kehitelleet, ja ennustaneen kirjallisia ja taiteellisia virtauksia, joita seuraavina vuosisatoina on tullut näkyviin eurooppalaisessa sivistyselämässä. Veisi liian pitkälle, jos tässä kävisin selostamaan kaikkia Diderot'n teoksissa tavattavia puhtaasti uudenaikaisia piirteitä. Riittää, kunhan lyhyesti luettelen, että hän on ylistänyt luontoa ja luonnontilaa ennen Rousseau'ta; että hän on kirjoittanut eräitä pätkiä raunioiden alakuloisesta suuruudesta ja eräitä kaunopuheisia kuvauksia katolisten kirkonmenojen komeudesta, jotka ovat kuin Chateaubriand'in kaihomielen ja hänen kirkkohaaveilunsa enteitä; että hän on sepittänyt suorasanaisella pienen valitusrunon rakkauden ja elämän katoovaisuudesta, joka sanasta sanaan muistuttaa erästä Alfred de Musset'n liikuttavan Souvenir-runon kohtaa; että hän on vaatinut tunnustusta runoudelle, joka olisi "suhdatonta, raakalaismaista ja hurjaa" ja esittänyt tämän vaatimuksensa sanankääntein, jotka johtavat ajatuksen romantikkojen Shakespeare-ylistelyyn; että hän on ymmärtänyt huomauttaa vanhan kreikkalaisen sivistyksen alkeellisista piirteistä aikana, jolloin yleisesti puhuttiin vain klassillisen elämän huolettoman tyynestä luonteesta; että hän on kirjoittanut uuteloita ja romaaneja, joita on niiden todellisuusotteen johdosta syystä verrattu Balzachn naturalistisiin romaaneihin; että hän on esittänyt teatterikappaleiden näyttämölleasetteluohjelman, joka muistuttaa sitä ohjelmaa, minkä Strindberg on julkaissut Neiti Julian esipuheessa, j.n.e., j.n.e. Hän oli romantikko ennen romantikkoja ja todellisuudenkuvailija ennen varsinaisia realisteja, hän edusti omaa aikaansa ja hän ennusti tulevia aikoja, hän oli sanalla sanoen rikaslahjaisin, laajakatseisin ja liikkuvin suuren vuosisatansa suurista kirjailijoista.
Ettei Diderot kaikesta tästä ainutlaatuisesta lahjakkuudestaan huolimatta päässyt runoilijana etevinten joukkoon ja että hän vain harvoin loi eheitä mestariteoksia, johtui kaiketi siitä, ettei korkeinta saavuteta kirjallisuudessa milloinkaan yksin lahjakkuuden avulla. Hänen personailisuudeltaan puuttui uskoakseni se syvyys ja se vakavuus, jotka saattavat paljon lahjattomammistakin miehistä tehdä suuria runoilijoita tai mahtavia ajattelijoita. Hänen vehmas ja kirjava tuotantonsa tarjoaa nähtäväksemme enemmän katkelmia kuin kokonaisuuksia — disjecta membra poetae — ja hän valitti itsekin vanhoilla päivillään ikänsä kaiken tuhlanneensa leiviskäänsä. Mutta jos hänen kannaltaan olikin syytä sellaiseen valitukseen, niin on meidän asiamme olla kiitollisia noista katkelmistakin. Ja jos, mitä en olekaan tahtonut salata, hänen luonteessaan voidaan havaita heikkoja puolia, niin on meillä toki enemmän kuin riittävästi syytä ihailla hänen suuria ominaisuuksiaan: hänen mielensä aulista rikkautta ja hänen urhean, epäitsekkään tahtonsa sitkeyttä, jotka olivat hänen valtavan kirjailijatyönsä pohjana.