VIIMEINEN JUNA.
Sillalla turhaan riuhtoilin käsistä julmain vartijain; kalloin irvistelevin nauroivat he mulle vain seuraamaan mun pakottain. — Mustine vankivaunuineen matkustajaansa vartosi juna, kanssani yöhön syöstäkseen kummituksena vainottuna.
Joukosta saaton nyyhkivän juoksi enkeli syliini, armoa mulle rukoili; sitten seurata pyysi hän, mutta sivulle viskattiin —. Vaunuun vietynä kalteriin ponnahdin aukkoa murtamaan, hervoten takaisin lattiaan, korvissa viiltävä vihellys, suonissa kiskojen jyskytys…
Nousemaan olen voimaton, mutta paisteessa kuutamon takana ikkunarautojen nelistävän nään pilvien — kunnes sokeus yllättää. Vauhkona, ilman käskijää veturi tyhjänä lennähtää elämän portista raivopäin, seinään lopulta räiskähtäin —.