I.
Aspöt olivat kauvimpana merellä, erossa kaikista muista saarista. Harvoin sieltä tuli kirkolla käytyä tai muun saaristoväen parissa ja vielä harvemmin sisäsaarelaisilla oli asiaa sinne selälle. Aspössä elettiin omaa elämää; muun maailman kurssia ei siellä pitänyt muu kuin kello ja harvoin sekään. Että vanha luotikello oli tunnin edellä ei haitannut ketään, mutta oli sattunut että erehdyttiin päivästä ja huhdottiin isonrysän kimpussa koko rukouspäivä ja maanantaina nukuttiin ja luettiin raamattua. No, semmoisissa asioissa ei hyvä jumala varmaankaan ollut niin tarkka. Saarten asemasta kai johtui myöskin että Vähän-Aspön tyttölasten naimiset olivat polvi polvelta käyneet samaan malliin: taloon oli tullut rengiksi joku kalastajapoika sisäsaarista, tytär ja renki olivat suostuneet toisiinsa ja kun lapsi syntyi oli tapausta vietetty pienillä hääjuhlallisuuksilla.
Anselm Löf, Skoglannin Löfejä, oli jo kolmas renki, josta oli tullut isäntä. Anna-Mari, kaunis punakka ihminen, mutta suurisuinen kuin turska, oli ollut Anselmin kanssa perunoita mullittamassa Ison-Aspön puolella. Anselm oli tukeva pojanjurikka; oli ohjannut sahroja ja kun oli päästy kymmenkunnan vakoa oli istuttu pientareelle ja Anselm oli ruvennut vetämään Anna-Maria palmikosta syliinsä. Oli ollut helteinen kaunis päivä, käki oli kukkunut siinä lähellä rantamännyssä ja Anna-Maria oli niin suloisesti raukaissut. Sen mullituspäivän jälkeen oli sitten talvella Eveliina, vanhin lapsista, syntynyt. Anna-Mari oli silloin yhdeksäntoista.
Vuosi häiden jälkeen oli tulla tupsahtanut kaksi poikaa, mutta sitten oli pitänyt pitemmän välin siihen saakka kun ukko kuoli ja oli saatu hautaan. Silloin syntyi Ulla ja siihen lastentulo jäikin.
Anselm oli silloin parhaassa iässään. Molempia poskia kiersi partakiehkura ja tukka oli musta, kiharainen. Kun hän painoi lakin päähänsä, käpertyivät hiukset seppeleeksi sen reunan ympäri.
Ukon kuoltua korjasi hän tuvan, kutoi Anna-Marin kanssa uusia pyydyksiä ja vaurastui ahkeruudellaan. Mutta silloin tuli onnettomuus naapurin muodossa Ison-Aspön puolelle. Talonpoika, jolle saaret kuuluivat, oli saanut päähänsä että Aspöt elättäisivät kaksikin kalastajaa. Musta-Vennström oli saanut luvan rakentaa tuvan toiselle puolen salmea, kalavedet jaettiin kahtia ja siitä päivästä asettui riita ja kateus ennen niin rauhallisille selkäveden saarille.
Mistä rajat kulkivat, ja mikä kuului millekin, siitä eivät Löf ja Vennström koskaan päässeet yksimielisyyteen. Haukikaislikot ja koukkurannat olivat Ison-Aspön puolella, mutta paras lahna-apaja oli Vähän-Aspön itälahdessa ja sen etelänokassa oli tuottavin isonrysän paikka. Silakkaverkoille taas oli vettä kyllin ulapalla ja niistä harvoin riideltiinkään.
Mutta kun Löfin verkot osuivat paremmin silakkaparven kohdalle ja hänen veneensä palasi kotiin kovemmassa lastissa kuin toisen, luki Vennström sen jollain tapaa johtuneeksi naapurin pahansuonnista. Ja kun Vennströmin lehmä meni Löfin perunamaahan Ison-Aspön puolella, katseli hän puumäeltään rauhallisesti sen hävitystä. Anna-Mari, joka ikkunaansa oli nähnyt tapauksen, souti viidellä vedolla yli salmen ja päästi mieliharminsa kuuluvasti valloilleen nähdessään miten elukka oli runnannut perunanvarret. Mutta Vennström oli syventynyt piippunsa rassaamiseen ja vastasi alta kulmien: »Tehkää parempi aita. Minunko tässä pitäisi seistä teidän perunamaatanne vahtimassa!»
Vähän-Aspön ulkonokassa, suuren kiven alla, oli vuosikausia pesinyt töyhtöpäinen koskelo. Eräänä päivänä kokiessaan rysiä huomasi Löf Vennströmin Biinuksen pesällä munia verottamassa. Poika sai selkäänsä, mutta kosti toisella kertaa hävittämällä kokonaan pesän.
Viikkoa myöhemmin asetti Löf siikarysän Näkinkiven luo, joka oli
Ison-Aspön vettä.
Vennström tuli rantaan katsomaan naapurin puuhia.
— Ota rysäsi pois! hän huusi.
— Vastahan se on sinne pantu! hoilasi Löf. — Rysän tulee olla kolme viikkoa vedessä, ennenkuin se otetaan kuivamaan!
Vennström kirosi, vaan ei ollut välittävinään sen enempää asiasta. Aamulla oli rysään, joka oli vielä kuivuuttaan koholla, viilletty puukolla julmia reikiä. Löfin posket alkoivat liikehtiä; hän päätti haastaa naapurin käräjiin. Mutta kun oli kiirein kala-aika jäi matka kirkolle tekemättä sillä kertaa ja kun sitten seurasi pitempi rauhanjakso naapurusten väleissä, sai asia kokonaan unohtua.
Näytti todella siltä kuin palaisi sopu Aspöhön. Ensi askeleen otti Vennströmska, joka kaipasi puhetoveria pimeinä syysiltoina. Hän lähetti Anna-Marille lämpimäisiä leipomapäivänään ja Anna-Mari vastasi kutsumalla sunnuntaikahville Siitä sitten vaimoväki ja lapset jatkoivat kanssakäymistä, mutta ukot katsoivat itsepintaisesti toistensa ohi kaupungin kalarannassa ja kotimatkalla sattui usein että he luovivat peräkkäin ja joskus käänteissä veneet melkein sivusivat toisiaan, mutta kumpikin tähtäsi vain tuikeasti omaa kurssiaan, sanomatta edes hyvää päivää toiseen veneeseen.
Jouluna piti kumminkin Anna-Marin toimesta vietettämän jonkunlaista sovintojuhlaa.
Varustukset olivat hyvät. Löf oli käynyt perimässä hengenpelastusrahansa ja tuonut kauniin konjakkipullon, jossa oli punainen kaulanauha. Se kohosi silmäänpistävänä kuin majakka kuppien ja ryyppylasien keskellä. Anna-Mari näytteli täydessä touhussa Vennströmskalle uutta kangastaan ja nurkassa, jonne ei kattolamppu yltänyt, olivat Eveliina ja Biinus löytäneet toisensa. Mutta pöydän luona ei puhe oikein sujunut.
— Taisit saada paljonkin rahoja? kysyi Vennström.
— Eihän niitä paljokaan. Henkirahoja ei ollut kuin Sepetin nikkarista, joka adventtina oli hukkua heikkoihin jäihin.
Aine ei miellyttänyt Löfiä. Vennström oli osoittanut monta kertaa kadehtivansa pelastuslippua, joka oli Vähän-Aspön tuvan päädyssä ja niitä tuloja joita Löfillä oli siitä. Hän tiesi että Vennström mielellään olisi käynyt kiiltonappisessa takissa.
— Mitäs sinä niin ahkerasti kudot nykyään kun et jouda edes simppuverkkoja laskemaan? kysyi vuorostaan Löf.
— Uutta nuotankappaletta, vastasi Vennström.
Löf imi kuuluvasti piippuaan. Ainoa lahna-apaja oli Vähän-Aspön puolella. Vennström aikoi siis taas alottaa vanhan riidan.
— Ne Skytteskärin ja Lytön vilkut ovat nyt Vesterbergin kuoltua ilman hoitajaa, sanoi Vennström pitkän vaitiolon jälkeen. Hän aikoi kertoa hakevansa sitä tointa itselleen, mutta tuli ajatelleeksi että Löf ottaisi viittauksen varteen ja hakisi myöskin. Hän vaikeni.
Vennström ei tiennyt että Löf oli jo käynyt luotsikapteenin puheilla. Löf taas ei tahtonut että keskustelu pääsisi sinne asti ja kehotti ystävällisellä äänellä naapuria täyttämään kuppinsa majakkapullosta. Ei tässä pitänyt turhia kursailla! Olihan joulu! Ja harvoinhan he toisensa näkivät, vaikka olivatkin naapureita.
Sitä myöten kuin neste pullosta joka peilaukselta aleni alkoi juttu sentään luistaa. Puhuttiin kauan haudottuja asioita, selvitettiin sotkuisia tilejä ja arvailtiin tulevan vuoden ilmoja ja kalansaaliita. Tuntui siltä kuin yksi pahka toisensa jälkeen sulaisi ja häviäisi ja naapureista tulisi ystävykset.
Mutta keväällä, kun Vennström kuuli että Löf oli saanut toimekseen vilkkumajakkain hoidon, loppuivat hyvät välit äkkiä. Koko kesän oli pientä kiusantekoa ja hankausta ja syksyllä tuli odottamatta loppusuoritus julmempana kuin kukaan oli aavistanut.