II.
Oli myrskynnyt markkinaviikon, kuten usein tapahtuu. Meri myllersi pohjiaan myöten, läikkyi raskaana ja sameana heittäen rannoille rakkoleviä ja ahvenruohoja korkeiksi valleiksi. Aspöläiset olivat saaneet pysytellä maissa, sillä silakanpyyntiin ei ollut yrittämistäkään.
Kun lounainen neljäntenä päivänä tuntui helpottavan lähti Löf molempine poikineen täyttämään majakkalamppuja Lytöhön ja Skytteskäriin. Pojat Anselm ja Eerikki olivat silloin kahdennellakymmenennellä. Keveä suippovene nousi juohevasti jättiläisaallon harjalle ja puikahti siitä jälleen laaksoon niin että Anna-Mari, joka rannalta seurasi purjehtijoita, näki vain piiritangon huipun ja palasen purjetta. Löf istui peräsimessä, pojat hoitivat jalusnuoria.
Anselm Löfin naama oli järkkymättömän vakava ja silmä siirtyi vähäväliä halkaisijasta levottomaan mereen, jonka pahimmilta vihureilta hän purjetta helpottamalla otti vihaisimman puhdin. Hän oli vanhettunut viime vuosina, parta oli käynyt harvemmaksi, mutta lakinreunaa kiersi yhä vielä Löfin tunnettu tukkakiehkura. Pojat tulivat äitiinsä: sama leveä suu ja punakat poskipäät.
Luovi luovilta läheni Lytö. Vilkkumajakka oli pienellä karilla pääsaaren sivulla. Valkoiset tyrskyt kulkivat kuin merikäärmeet kiemurrellen yli rantamatalikon ja vähin tuntui kuin vesi olisi imeytynyt johonkin reikään karin alle noustakseen sieltä taas rajulla ryntäyksellä aina pienen majakkakojun kiviseen jalustaan. Ei puhuttu monta sanaa, meren kohinalta ei toisen ääntä kuullutkaan.
Kun lamppu oli puhdistettu, täytetty öljyllä ja kiskot voideltu, laskettiin vinhaa sivumyötäistä Skytteskäriä kohden. Keskellä selkää nähtiin pari ajelehtivaa lautaa. Ne olivat kuitenkin liian kaukana alla tuulen. Anselm Löf vilkasi poikiinsa; hän tiesi mitä tämä merkitsi. Markkinamyrsky toisi ehkä paljokin rantasaalista.
Skytteskärissä oli suojainen satamalahti. Saari oli alaltaan laaja ja aikoinaan kasvanut vankkaa metsää, mutta se suuri elokuun myrsky oli lyönyt lakoon parhaimmat puut. Mahtavia juurakkoja törrötti siellä täällä ja pahasti harventuneet männyt kallistelivat koilliseen, kuten kaikki ulkosaariston puut.
Kun Löf oli päässyt kalliolle, josta oli näköala yli saaren, pysähtyi hän ja viittasi pojat luokseen. Ulkorannat olivat täynnä lautaa ja komeata lankkua.
Varmaan haaksirikko, hän sanoi ja pojat ymmärsivät hänen ajatuksensa.
Mutta nyt oli pidettävä kiirettä, sillä yksi ja toinen lauta oli tietysti vienyt sisäsaarelaisille viestin tapahtumasta.
Päätettiin että kun tuulikin näytti yhä helpottavan, pojat kävisivät kotona vaihtamassa suippoveneen suureen silakkaveneeseen. Löf itse jäisi kuljettamaan lautoja suojan puolelle, josta ne lastattaisiin veneeseen.
Pojat olivat päässeet vasta puoliväliin selkää, kun Ison-Aspön nokan takaa pisti esiin leveä purje. Löf ei sitä huomannut, hän kanniskeli olkapäällään lautataakkoja poikki saaren ja puheli itsekseen. Pieniin silmiin oli tullut tyytyväinen välke.
Mutta kerran kiivetessään taakkoineen mäelle näki hän edessään miehen ja alhaalla rannassa toisen purjeita kiinnittämässä. Se oli Vennström poikineen.
Hänen päänsä kuumeni. Silmät vetäytyivät syvälle ryppyjen väliin. Hetken hän ajatteli ystävällisesti tervehtiä naapuriaan ja sopia lautojen jaosta, mutta sitten sai saaliinhimo voiton, hän levitti kätensä ja sanoi puhaltaen:
— Kaikki on minun! Minä olin ensin täällä!
Vennström ei hillinnyt karsasta mieltään. Hän kävi kiinni Löfin rintapieliin ja sylki suustaan. — Kaikki sinun! Kaikki on sinun! Lahna-apaja on sinun, koskelot ovat sinun, majakat ovat sinun! Ehkä Skytteskärkin on sinun, häh, vastaa kaappari, merirosvo, Aspön tukkakoskelo…
Häh… hää, vieläkö ne ovat sinun?
Miehet kieriskelivät maassa ähkien, kiroillen, takoen toinen toistaan nyrkeillä. Molemmat oli vantteria ja suunnilleen tasaväkisiä. Löf oli jo päässyt päällepäin, kun Vennström sai uuden otteen, kuristi naapuria kurkusta ja kolkutti raivoisasti hänen päätään suuren kiven kylkeen. Äkkiä Löfin kädet heltisivät. Hän jäi hervotonna makaamaan.
Vennströmistä tuntui kuin olisi hän vapautunut painajaisesta, joka vuosikausia oli häntä vaivannut. Hän oli voittanut, kerrankin sai hän pitää kaikki itse.
Mutta seuraavana hetkenä oli se tunne haihtunut. Hän oli murhannut miehen. Biinus, joka kuullessaan rähinän oli juossut mäelle, seisoi kalisevin hampain parin sylen päästä ruumiista. Isä ja poika katselivat toisiaan.
Mene lautoja kantamaan! sanoi Vennström melkein ärjäsemällä. Hän tajusi että tässä täytyi nopeasti toimia. Ei auttanut surra tehtyä tekoa. — Tämä jää meidän kahden keskiseksi, hän sanoi. Koetappas vain hiiskua siitä muille! Minä kyllä pidän muusta huolen!
Biinus meni horjuvin polvin. Hän ei huomannut että tuuli vei häneltä lakin päästä. Hän ajatteli vain: isä tappoi hänet! ja lyyhistyi istumaan kivelle, lautojen viereen.
Vennström raahasi ruumiin kauluksesta kauemmas metsään ja hautasi sen siellä kuusenjuurakon alle. Kiiltävät napit hän puukollaan ratkoi pois takista. Ne voisivat johtaa jäljille, hän ajatteli. Ja lakin, jossa oli ankkurit, hän hautasi toiseen paikkaan. Sitten meni hän lautoja kantamaan.
Kohdatessaan mäellä eivät isä ja poika katsoneet toisiinsa. Toinen kulki kumarassa taakkansa alla, toinen kulki silmät naulittuna Aspöhön. Koskahan Löfin pojat palaisivat?
Vennströmin aivot reuhtoivat kuumeisesti tavatakseen ajatuksen, joka hänet pelastaisi. Pojat etsisivät tietysti isäänsä. Ottaako heidätkin hengiltä? Ei, se ajatus nosti kylmän hien.
Parempi oli sittekin lähteä ennen poikien tuloa. Nämä olivat tietysti tunteneet Vennströmin veneen ja tiesivät hänen käyneen Skytteskärissä, mutta ehkäpä ilmenisi joku neuvo, kun tilinteko vain hiukankin lykkäytyisi.
Vene oli ankarassa lastissa. Tuuli ei ollut helpottanut, päinvastoin lietsoivat mustat pilvet taajoja vihureita selällä. Isä ja poika eivät vaihtaneet ainoatakaan sanaa, kukin hoiti vain jalusnuoraansa.
Vennström katsahti joskus purjeen altamyötäveteen. Siellä pyrki toinen vene hankatuulta kohti Skytteskäriä. Se kallisteli pahasti puuskapäissä.
Kun oli päästy Aspön tyveneen oli jo hämärä. Pojat saivat purkaa lastin, Vennström itse meni tupaan ja heittäytyi ovisänkyyn. Hän vastasi lyhyesti vaimonsa kysymyksiin, ja oli nukkuvinaan, vaikka tirkisteli seinänrakoon ja mietiskeli. Vihdoin hän vaipui raskaaseen uneen.
Hän oli näkevinään kruununmiesten tulevan käsirautoja helistellen noutamaan hänet vankeuteen. Löfin pelastuslippu oli puolitangossa ja Löfin mäellä oli valtava lautatapuli…
Aamulla hän heräsi ennen muita. Hän kuunteli kaikkia ääniä: kuusimetsän kohinaa, veneen kolketta sillan kylkeen, lehmän tyytymätöntä yninää navetassa. Päätä pakotti, aivot olivat yhtenä möhkäleenä. Tietysti oli kaikki jo tullut ilmi, ulkona mäellä odottivat saarelaiset ja kruununmiehet. Mihinkä hän enään pääsisi heidän käsistään?
Mutta ulkona oli loistava lokakuun aamu ja aivan hiljaista. Meri lainehti myrskyn jälkeen, mutta tuulta ei paljon tuntunut. Skoglannin metsä paistoi safraninkeltaisena, Vähän-Aspön haavat olivat verisin täplin kirjaillut. Rastasparvi, joka muuttomatkallaan oli saapunut Aspöhön, äänteli hiljaa tupakoivuissa mäellä.
Ensimäinen seikka minkä Vennström pani merille oli että Löfin vene ei ollut tavallisena paikallaan paalussa. He eivät siis olleet palanneet. Olivat jääneet yöksi Skytteskäriin tahi…
Hän haki kiikarin ja nousi näkökalliolle. Skytteskär keinui pehmeästi loivina mainingeilla kylpien auringossa, mutta mitään liikettä ei siellä näkynyt. Ehkä olivat he meren puolella saarta. Sensijaan nousi Löfin tuvalta savu ja Anna-Mari kuului soutavan yli salmen ja kyselevän jotain Vennströmin väeltä.
Vennström oli jostain saanut uuden rohkeuden ja elinhalua. Hän oli tavannut kiinni siitä ajatuksesta, jota oli etsinyt. Pojille oli ehkä käynyt huonosti…
Kuta pitemmälle aamu kului, sitä levottomammaksi käytiin Löfien puolella. Oli selvää että jotain oli tapahtunut; Anselm ja pojat eivät olisi ilman syytä näin viipyneet. Anna-Mari kyseli hätääntyneenä naapurilta kaikki mitä tämä tiesi. Vennström kertoi tyynesti nähneensä Löfin viimeksi Skytteskärissä, missä he kumpikin olivat keränneet lautoja veneisiinsä. Todennäköisesti oli jotain tapahtunut, mutta mitä, sitä hän ei voinut vielä sanoa.
Lähdettiin etsimään, Anna-Mari tyttöjen kanssa toisella, Vennström toisella veneellä. Skytteskärissä ei ollut elävää olentoa, vain lautoja ja lankkuja pitkin rantoja ja pinossa. Lähikareilta ei myöskään löytynyt mitään merkkiä kadonneista.
Anna-Mari itki koko kotimatkan. Hän oli nyt varma siitä että Anselm ja molemmat pojat olivat hukkuneet purjehtiessaan Skytteskäristä kotiin. He olivat nähtävästi ottaneet liian suuren lautalastin, joten vene ei jaksanut tarpeeksi kohoilla aallokossa, selitti Vennström. Biinus oli hänen puhuessaan ja koko matkan aikana kumman rauhaton. Hän vältteli katsomasta Eveliinaan, joka vähän väliä pyhki silmiään esiliinan nurkkaan.
Iltapimeässä kuului hankojen kitinää ja ihmisääniä tyyneltä selältä. Sieltä olivat tulossa Hamberg ja Kalle Krokström ja perässään he hinasivat Löfin silakkavenettä. Veneen pohjalla oli heillä lakanan alla ruumis. Anna-Mari ei saanut jalkojaan tottelemaan, hän jäi istumaan kammarin sänkyyn. Hän tiesi jo kaikki. Hän ei voinut nähdä poikaansa Eerikkiä kuolleena, vaan käski viedä ruumiin ranta-aittaan. Vennströmska toimitti kuolleen pesemisen ja pukemisen.
Hamberg oli aamulla ollut lautoja keräämässä Sälskärissä, sillä ylt'ympäri saaristoon oli levinnyt tieto parkkilaiva Elben haaksirikosta, jossa koko lasti oli joutunut tuuliajolle. Sinne oli hän nähnyt Kalle Krokströmin kohottavan takin airon nenään eräällä lintukodolla. Se oli merkki siitä että oli löydetty ruumis. Löfin vene oli ollut kumollaan hiekkasärkällä, masto tuhtoa myöten poikki ja vantterit puukolla katkaistuna. Puukko oli ollut köliin iskettynä, josta päättäen Eerikki oli viimeiseen saakka pysytellyt siinä kiinni. Hänen ruumiinsa tavattiin läheltä venettä, Löfistä itsestään ja toisesta pojasta ei taas ollut näkynyt merkkiäkään.
Vennström kuvasi puolestaan miten hän oli viimeksi tavannut Löfin Skytteskärissä ja miten tämä oli hänestä jäänyt sinne lautoja keräämään. He olivat päättäneet panna saaliin puoliksi. Merenkäynti selällä oli ollut kova ja Löf oli varmaan tapansa mukaan lastannut veneensä liian täyteen.
Vennström kutsui Hambergin ja Kalle Krokströmin pienelle sururyypylle Ison-Aspön puolelle. Samalla saisivat he nähdä hänen uuden nuotanperänsä, jonka hän oli kutonut »konesolmuilla».