I.
Karviaismarjat ovat syöneet itsensä täyteen kuin puutiaiset punottaen nyt tyytyväisinä elokuun auringossa. Aitan seinustalla surisevat kimalaiset, vuoroin valkeissa angervoissa, vuoroin punaisissa rantakukissa, koko ajan soittaen puoliuneliasta säveltään. Kaukaa yli sinisen selän tulee lounaistuuli, loiskii rantakiviin ja veneisiin ja huiskuttelee tangon nenässä punaisella ristillä ja sinisillä ankkureilla merkittyä lippua.
Kala-aitta rantaäyräällä on matala, se on kahdesta kohden jatkettu ja katonharja on notkallaan kuin vanhan tamman selkä. Kivellä oven luona, pohjat aurinkoon päin, on suomuiset saappaat, vieressä kulunut lakki ja piippunysä.
Ovesta näkyy verkkoja ja nuotanosia orsilla. Kuuluu kuorsausta, joka kuitenkin äkkiä kätkee ja esiin pistäytyy karvainen pää ja pienet harmaat silmät, joissa on vielä unenrippeet nurkissa.
Samassa seisoo Hamberg kokonaisenaan mäellä, lengottaa hajalla reisin, haukottelee ja tirkistää aurinkoon, joka on ennättänyt kauas ohi kello kahden, ja merelle, joka taas lupaa tyyntyä yöksi.
Ja sytyttäessään piippuaan ajattelee hän: yhä vaan riittää hyviä ilmoja. Oikea silakkavuosi! Mutta verkot täytyy tästäpuolin laskea syvempään. Kuu kasvaa, silakka alkaa kulkea alapaulan puolessa. Ties montako tynnyriä viime yönä pujahti alitse…
Hän on leveä ja matala. Sääret lyhyet ja vääristyneet alituisesta tuhtoon ponnistamisesta soutaessa. Hän on seitsemänkymmenvuotias, mutta punertavassa täys-parrassa ei näy vielä harmaita karvoja. Pää on kenossa, silmät luotuina korkealle. Sen asento on niiltä ajoin kun hän oli lämmittäjänä kamreeri Saurenin laivassa ja alhaalta tulisesta ruumasta kurkotti auringon ja ihmisten puoleen.
Hän saapastaa verkkosalkojen luo, joilla leväällään kuivaa hänen uusi vasta värjätty verkkonsa. Se on kauniin punertava kuin koivunvarvut keväällä ja tuntuu silkinhienolta käteen. Se on viidentoista sylen pituinen. Siihen oli mennyt monta talvipuhdetta, monta hiljaista iltaa, jolloin tähdet tuikkivat pakkastaivaalla tai Patu haukahteli ulkona pyryssä tuntiessaan ketun läheisyydessä.
Tupa on pohjoisen kallion alla, suojassa kylmimmiltä tuulilta. Kattoon ei ole korkealti sillä ne propsit, jotka Hamberg aikoinaan erään myrskyn jälkeen oli kerännyt ulkoluodoilta, sattuivat olemaan mitaltaan lyhyitä. Kamarin rakennus osui jo parempaan aikaan: silloin oli tukkilautta hajonnut näillä vesin ja hirsistä ei ollut puutetta.
Tupa on ollut aikoinaan punaiseksi sivelty, se rusottaa vielä heikosti. Katolla kiekkuu peltinen viirikukko, jonka liikkeet viisari merkitsee sisällä tuvan katossa olevaan kompassitauluun. Se on Hambergin oma keksintö tämä tuulennäyttäjä ja pimeinä syysöinä hän näkee siitä jo sänkyynsä ovatko veneet ja pyydykset vaarassa.
Eteläisen ikkunan alla kasvaa orjaruusu ja marjapensaita. Syreeni saa joka vuosi luovuttaa oksiaan verkonkäpyihin. Omenapuukin on istutettu aikoinaan siinä toivossa että se kerran kantaisi hedelmän, mutta joka kesä raukee tämä toivo tyhjiin, kun lounainen varistaa kukat ennen aikojaan ja vanha kyhmyinen puu näyttää jo alistuneen kohtaloonsa ja päättäneen kuolla hedelmättömänä. Se on vieras ulkosaaristossa eikä voi koskaan tänne oikein kotiutua.
Ylempää mäeltä näkyy navetan pääty ja päädyssä rasvaleimat hylkeennahoista, jotka siinä leväälle naulattuna ovat kuivuneet kevätauringossa. Korkeaan koivuun on sidottu lipputanko, vesiajolta saatu eteläreimari, joka ei enää viittaa karia, vaan tällä kertaa pelastusasemaa, sillä sen nenässä liehuu meripelastusseuran lippu.
Tupaan tultuaan laittaa Hamberg kahvipannun tulelle. Sisässä on kaikki hiljaista. Kissa on hypännyt pöydälle ja haudottaa itseään siinä päivänpaisteessa silmät pienenä jyvänä. Ainoa ääni lähtee mustuneesta seinäkellosta, joka naksuttelee ja hinaa väsymättä ylemmäs punttejaan, joista toinen on ruostunut kanuunankuula. Sen oli Hamberg löytänyt vanhan tuvan hirrestä, kun oli sotavuosien jälkeen siirtynyt kalastajaksi saarelle.
Kahvia hörpätessään pitelee hän nokista pannua vasemmassa kädessään ja täyttää siitä kuppinsa seitsemän kertaa. Sitten hän alkaa kaivella ihvistä piippuaan.
Hohojaa! Nämä iltapäivät ne tuntuvat niin tyhjiltä, niin toisenlaisilta kuin ennen Rosina-vainaan aikana. Silloin oli kaupungista tultua ja päivällisen maattua istuttu tässä kahdenpuolen pöytää ja juteltu kalojen hinnasta tai uudesta rysänkappaleesta ja Rosinalla oli ollut paikkuupukki aina vieressään. Ei monen käsi liikkunutkaan niin näppärästi kuin Rosinan, vaikka se olikin kerran ruhjoutunut veneen ja laiturin välissä ja jäänyt iäksi hiukan koukkuun. Siihen aikaan kyllä verkot pysyivät kunnossa!
Siihen aikaan oli kalakeittokin pöydässä, kun hän palasi kaupungista ja sukissa oli ehjät kantapäät. Siihen aikaan… hohoojaa…
Hamberg vetelee piipustaan muutamia hiljaisia savuja ja silittää suurella karkealla kädellään kissan selkää, joka siitä hyvillään kehrää hänen käsivarttaan vasten. Kello seinällä huokaa, naksahtaa ylimääräisen kerran ja jatkaa sitten taas vanhaan tahtiinsa.
Rosina-vainaa oli tarkkamuistinen, hän valvoi taloa kuin paras koira. Hän piti mielessään ankarassa järjestyksessä kaiken sen kalun, jonka he neljänkymmenen vuoden ajalla olivat pesäänsä keränneet. Jos Hamberg oli venettä rakentamassa ja tarvitsi parihakoja muistamatta mihin ne viime kerralla olivat jääneet, voi hän huoleti turvautua Rosinaan.
— Isä-kulta nehän ovat taka-aitassa, sivuorren päällä! ilmoitti Rosina. Ja jos hän tarvitsi koverrusrautaa, sai hän heti tietää että se oli vinnillä siinä sinisessä kirstussa valinkauhan ja kertoimien kanssa.
Mutta eilen kun hänen hätäpäätä oli korjattava purjetta, olisi hän tarvinnut yhden niistä messinkiväkipyöristä, joita Sälskärin hylkyhuutokaupassa oli ostanut kokonaisen kimpun, mutta sai koluta aitat ja vinnit löytämättä mitään. Hän muisti hämärästi ripustaneensa ne johonkin naulaan, mutta mihin naulaan, sitä ei olisi tiennyt sanoa kukaan muu kuin Rosina. Ja Rosina oli maannut haudassa jo viime vapusta vuoden…
Hamberg olisi tänään jatkanut pitemmällekin muistojaan, ellei hänen apumiehensä, Janne, olisi tullut tupaan saamaan osaansa päivän ansioista. Hamberg tyhjensi pöydälle kissan viereen kuluneen kukkaronsa sisällyksen. Rahat, joita oli hopeita ja kuparia lajiteltiin, laskettiin ja jaettiin kolmeen läjään, joista yhden sai Janne, kaksi taas pyyhkäisi Hamberg suureen kouraansa vieden ne tuvan sivussa olevaan kamariin. Nurkassa siellä sängyn takana oli raudoitettu punainen kirstu, jonka hän avasi jykevällä avaimella ja erotettuaan hopeat vanhaan tupakkapussiin ja kuparit sikarilaatikkoon, jälleen huolellisesti sulki. Avain pantiin lasi-oviseen seinäkaappiin, jossa punaisessa nauhassa hohti pari hopeamitalia »ihmishengen pelastamisesta», vanhanaikuinen umpikuorinen kello ja pieni hopeapikari palkintona kilpapurjehduksesta.
Aurinko alkoi jo painua läntisten metsien puoleen. Janne ja hänen vaimonsa Mari kokosivat kuivia verkkoja saloilta, toinen yläpaulan toinen alapaulan puolesta, kantaen ne vyhtenä veneeseen, joka oli syrjittään kalakallion sivussa. Hamberg kivesti uutta verkkoaan, joka tänään saisi kestää ensi kokeen ja osottaa mihin kelpaisi.
Verkko ei ollut vielä kunnossa, kun porsas lätissään ylempänä mäellä alkoi surkeasti vinkua. Hamberg jätti työnsä ja kävi ammentamassa äyskärillä sianruokaa kaukaloon. Samalla poikkesi hän navetassa heittämässä heinätukun lehmälle, joka ynisi tyhjässä pilttuussaan. Eläinten tuli olla Marin hoidossa, mutta porsas kasvoi hitaasti ja lehmästä lähti vähemmän maitoa kuin ennen, Rosinan aikana…
Kun aurinko tapasi kuusenlatvat Skoglannissa lähti vene verkkoväkineen merelle. Tuuli oli tyyntynyt niinkuin edellisinä iltoina, loivat mainingit vain keinuivat sileäpintaisina kuin olisi kaadettu öljyä veteen. Karien kohdalla kävi tuttu kohina. Virosta käsin nousi verkalleen yö tummana vyönä, joka auringon viime säteistä sai punervan hohteen reunaansa.
Janne, jolla ahavoituneessa naamassaan oli pieni pystynenä ja vaaleat viikset, sousi airoparilla keulassa. Mari istui keskituhdolla vedellen pitkällä, Hamberg perässä huovaten toisella pitkällä airolla. Kuului vain hankatappien kitinää ja ohikiitävältä karilta lokkien kirkunaa, kun ne tappelivat makuukivestä.
Tallskär oli jäänyt kauaksi taakse. Se siirtyi Malmkobbenin naapuriksi, salmet sulkeutuivat, karit ja kalliot sulautuivat yhteen ja lopulta ne kaikki yhteensä muodostivat vain epämääräisen tushiviivan taivaanrajassa, kuin rakkolevien vyön saaren rannalla. Vain Skoglannin piiharjaiset kuuset erottuivat selvästi taivasta vasten, sillä niiden takana, jossain alhaalla hehkui vielä aurinko kuin valmiiksi lämminnyt leivinuuni.
Nyt oltiin perillä. Alettiin verkonlasku. Janne sousi, Hamberg laski, Mari ojensi hänelle verkkovyhdit ja kohot. Pian kellui vedenpinnassa joukko puukohoja suorassa jonossa ja verkot pingottuivat virran voimasta veden alla. Viidennentoista ja viimeisen päähän kiinnitettiin vene ilman ankkuria jotta koko jono saisi vapaasti kääntyä virran mukana.
Nyt avattiin eväspussit ja haukattiin illalliseksi leipää, voita ja silavaa ja sitten paneuduttiin levolle.
Hamberg imi viimeiset savut piipustaan, kopisti porot veneen laitaan ja laittautui nukkumaan nahkavällyjen alle, peräpuolessa. Mutta kun uni ei heti tullut, sytytti hän nysän uudelleen. Yö oli tyyni ja lämmin, tähdet kuvastelivat sileäpintaiseen veteen, lännessä vilkutti Skytteskärin majakka tulista silmäänsä ikäänkuin vanhalle tuttavalle: Vai niin, Hamberg, sinä olet taas täällä aavalla verkkoinesi. Sinä, vanha veitikka, tiedät missä silakka kulkee. Muiden veneet palaavat aina puolta lautaa korkeampina kuin sinun. Ja sitten se taas vilkutti kuin tahtoen sanoa: me kyllä tunnemme toisemme! Siitä asti kun minut tänne asetettiin, olen nähnyt sinun liikkuvan näillä vesin keväät ja kesät ja syksyt.
Nyt oli varmaan laiva tulossa lännestäpäin. Hamberg kohottautui kyynäspään varaan kuullessaan heikkoa jyskytystä. Siellä näkyi valkoinen mastolyhty ja veripunainen alahangan lyhty vetäen kokonaisen jonon keltaisia kuulia perässään pitkin vettä.
Hamberg sylkäsi veteen nähdäkseen mihin virta kulki ja piti silmällä laivan suuntaa. Aivan oikein: verkot olivat nyt kääntyneet poikittain entisestä asennostaan joutumatta kuitenkaan vaaralliseen kulkuveteen.
Hän oli tullut katsahtaneeksi keulapuoleen. Siellä nukkuivat makeita unia Janne ja Mari resuiseen sänkypeittoon kääriytyneenä ja Mari oli kiertänyt kätensä Jannen kaulaan. Mari ei ollut ruma, hänellä oli kiiltävän mustat hiukset ja verevät poskipäät ja rintoja röijyn täydeltä, oli Hamberg pannut merkille. Ja hän tuli ajatelleeksi että melkein samanlainen oli Rosina-vainaa ollut neljäkymmentä vuotta sitten. Silloin olivat he molemmat nukkuneet kaulakkain verkkoveneessä ja tähdet olivat paistaneet mereen niinkuin nyt. Mutta siitä oli niin kauan että se oli vain kuin etäinen unennäkö. Että Rosinakin oli ollut nuori, että heilläkin oli ollut lapsi, josta sitten kasvoi Fanny, sen hän vain muistamalla muisti — siinä välissä oli pitkä, pitkä aika, jolloin elämä oli ollut ankaraa työntekoa ja penninkokoomista, jolloin unet täytyi mitata lyhyeen ja karkoittaa rakkaus mielestään. Ja Rosina oli ollut vanha, teräväleukainen ja tarkkasilmäinen kalastajamuori, jolla oli aina ajatuksissaan lehmänsä ja kanansa ja verkonpaikkuunsa ja talon tarvekalut.
Nyt oli Hamberg saariston rikkain mies. Hänellä oli sadottain verkkoja ja viisi isoarysää — Kalle Krokströmilläkin oli vain kolme — ja kaksi asuintupaa ja tuhansia markkoja kirstussa. Moni kadehti häntä ja haukkuivat takanapäin kitupiikiksi, mutta herra tiesi että hän rahojensa tähden oli saanut vaivata itseään ja olla liikkeellä aamusta yöhön vaanimassa kuin synti!
Hän tiesi että Fanny ja vävy odottivat hänen loppuaan päästäkseen käsiksi rahoihin, mutta itse hän ei ajatellut kuolemaa: hän tunsi jäsenensä yhtä vankoiksi kuin ennenkin, milloin vettynyt silakkavene oli vedettävä maalle ja kätensä yhtä varmaksi kuin ennen, milloin koskelo oli pudotettava lennosta. Häntä melkein nauratti puheet »ukko» Hambergista. Ja tänä elokuun yönä maatessaan tyynellä ulapalla tuikkivien tähtien alla hänen ajatuksensa hiipivät keulassa nukkuvaan Mariin, tämän kiiltävään tukkaan ja korkeihin rintoihin. Hän oli kuin nuori mies, joka ei moneen viikkoon ollut päässyt kultaansa tapaamaan.
* * * * *
Oli vielä täysi yö merellä, kun Hamberg tunsi ruumiissaan että oli aika nousta. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut taivaankannen täyteen hallahtavia pilvenhattaroita, vesi näytti joka taholla kylmältä ja harmaalta. Aamuvilu hyrisytti verkkomiehiä, he kohoutuivat istualleen ja asettuivat hitaasti airoihin Hambergin hilatessa jo veneeseen ensimäistä verkon päätä.
— Pidätäs Janne, tästä tulevat kissankalat! huusi Hamberg.
Tuskin olivat ensimäiset hopealle välähtävät silakat kohonneet yli vedenpinnan, kun kaijat ja tiirat keksivät ne kaukaisilta kareiltaan ja ilmestyivät einettä kärkkymään. Parkuen kuin pahankuriset lapset ne leijailivat veneen päällä ja seurasivat sitä vanavedessä. Ja kun kala irtautui verkosta jääden ajelehtimaan mereen, syntyi tappelu, jossa vilkkaat ja urheat tiirat useimmiten sieppasivat saaliin kömpelömpien lokkien nokan edestä.
Verkko verkolta nostettiin painavana kaloista ja vettä valuen veneeseen, joka vajosi yhä syvempään kunnes vain ylin lauta kohosi yli vedenrajan. Silloin oli päästy viimeiseen kohoon, pystytettiin masto purjeineen ja alettiin luovia kotisaarta kohti.
Nyt oli aurinkokin ehtinyt taivaanrantaan, se kurkisti palavissaan yli viivan ja täytti koko ulapan punaisella aniliinivärillä, mutta äkkiä se muutti mieltä ja päästi keltaista tulikiveä joukkoon, ja nyt syntyi outoja värileikkejä märkien luotojen kyljessä, joita aamulaine juuri oli nuollut, kunnes aurinko tapasi oikean värisekotuksen ja meri sai entisen lasivihreän kuultonsa.
Oli sivuutettu ulkoluodot, Tallskär ja Malmkobben erkanivat toisistaan, salmet avautuivat ja kun pingotettiin purjetta ja saatiin hyvä puuskapää avuksi, päästiin Ankkurikiveltä suoraan kalakallion kylkeen, missä kissa oli jo osaansa odottamassa. Mari kiiruhti tupaan kahvipannun ja lastensa luo, miehet kantoivat verkot maalle ja alkoivat ravistaa niistä saalista. Ei puhuttu monta sanaa, mutta Hamberg ja Janne silmäilivät tyytyväisinä toisiaan ja silakkaläjiä kalliolla.
— Kuules Janne, näistä me suolaamme puolet, sanoi Hamberg. Silakka ei tänään paljoa maksa kalarannassa. Aspöläiset, Krokström ja Bergin Kalle tulevat jo tuolta hyvässä lastissa, näemmä.
Ja kun oli pistäydytty tuvassa kahvilla ja Hamberg oli kaapista ottanut pullon, joka oli kuin litistetty rakko ja valuttanut siitä kuppiinsa ja ojentanut Jannelle, kerättiin kaloista puolet suomuisiin koreihin ja levitettiin purjeet, tällä kertaa ohjaten hyvää sivutuulta kaupunkiin.
Sillä aikaa huusi Mari salmen takaa Stiinan avukseen kaloja perkaamaan. Työ joutui nopeasti jutellessa, kalat virutettiin ja ladottiin suolarakeiden väliin nelikoihin. Mutta varikset olivat lentää hamuttaneet säröisillä siivillään kala-aitan harjalle, vaakkuneet siellä aamuvaakkunaansa ja laskeutuivat nyt varovasti yksitellen kalakallion laitaan perkeitä syömään.