II.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen, eräänä tuulisena lauantai-iltapäivänä, kutsui Hamberg Jannen kamariin ja veti oven jälessään kiinni. Kun oli keskusteltu ensi viikolla viritettävien isojenrysien paikoista ja nuotanvedosta, ilmoitti Hamberg että hänellä oli kirje kirjoitettava Köökariin, Rosina-vainaan veljelle, vanhalle Apelblomille. Pöydällä oli rutistunut paperiarkki ja vähä sakeaa mustetta pullossa.
Janne heitti takin päältään ja ryhtyi työhön. Hamberg istui vieressä ja saneli hänen olkansa yli. Kun oli saatu paperille »lähestymme Teitä tällä kirjeellä ja tervehdyksellä» ja pari sanaa vuoden silakkasaaliista iski Hamberg itse asiaan. »Kim ei minulla autuaan Rosinan jälkeen ole ketään, joka keittäisi ja pesisi paidat ja kun kanat munivat metsään ja ladon alle, ja munat pilaantuvat ja verkot jäävät paikkaamatta, kysyn Teiltä, lanko, sopisiko nuoren Fransiljan tulla minulle palvelukseen. Jos niin että hän on vapaa ja tahtoo eikä ole saanut sulhasta ja kääntänyt päätään toisaalle».
Viime sanoja raaputtaessaan vilkaisi Janne Hambergiin, mutta tämä toisti järkähtämättä sanansa kahteen kertaan.
Fransilja oli ollut isänsä kanssa viime markkinoilla ja silloin oli Hamberg nähnyt tytön ja mieltynyt häneen. Ukko Apelblomilla oli tusinan verran lapsia, Fransilja oli niistä kolmas tai neljäs järjestyksessä.
Kirje oli nyt valmis. Rivit tosin nousivat ja laskivat kuin laineet myrskyssä, mutta Hamberg oli täysin tyytyväinen siihen. Kun oli loppuun pantu joukko tervehdyksiä nimitetyille henkilöille, piirrettiin alle Petter Valfrid Hamberg ja varmuudeksi otti Hamberg vielä kynän tukevaan kouraansa ja piirsi puumerkkinsä q W H, johon sisältyi kaikki, mitä hän tiesi jalosta kirjoitustaidosta.
— Hoi setä, silmukka tuli väärälle puolelle, ilmoitti Janne, kun
P-kirjain osui väärinpäin.
Samaa se tietää, arveli Hamberg. Vaikka ruma se on noin taakseen-katsovana, myönsi hän sitten.
Mutta kirje suljettiin ja laitettiin lähtökuntoon. Janne sai palkakseen ryypyn litteästä pullosta ja lupaan Hambergin uuden kaksipiippuisen haulikon, kun hän huomenaamulla aikoi lähteä kuville ulkoluodoille.
* * * * *
On tyyni syyskuun likoilma. Meri on niin seijas ja ilma niin kajea että saaret, jotka lounaisen kohina tavallisesti eroittaa toisistaan, nyt ovat siirtyneet lähekkäin ja toisesta kuuluu toiseen lehmän ammahdus ja lapsen itku.
Ilmanhenki kantaa koneenjyskeen laivaväylältä. Varikset kynivät itseään rantamännyn latvassa. Niiden vaakkuna on käheätä ja katarrista. Selällä muodostavat isonrysän kohot säännöllisen kuvion, koskelopari soutelee rauhallisena siulojen ympäri ja vedenrajasta kuuluu tuon tuosta sävähdys kuin heittäisi joku hiekkaa mereen: siellä parvi kalanpoikia ajaa takaa pinnassa olevia hyönteisiä. Saaristo kareineen, luotoineen leviää päilyvänä ja selvänä silmien eteen kuin karttapinnalla.
Hamberg huopaa hiljoilleen rysää kohti. Hylje on kolmena yönä peräkkäin käynyt siellä kaloja syömässä ja joka kerralla reväissyt mennessään perään suuren aukon. Kalastajille on jäänyt vain päät silakoista. Ja perä on paikattava joka aamu.
Hamberg kiertää varovasti puomin ja siulojen ympäri, kiinnittää peräankkurinuoran toiseen hankatappiin ja alkaa kohottaa perää. Heti kun hän saa nuoran käteensä, tuntee hän siinä vavahduksia ja nykäisyjä ja puomi painuu syvemmälle veteen.
— Ähäs rakkari! Sielläkös sinä mellastat, kalavaras. Taisin tulla oikeaan aikaan!
Kiireen kaupalla hän avaa perän ja vetää kaaren toisensa jälestä veneeseen. Hylje kiitää edes takaisin rysässä kuin riivattu etsien ulospääsyä, sen valkoinen vatsa vilahtelee siellä täällä. Nyt saa Hamberg kiinni takakäpälistä, puristaa sormensa rautapihdiksi, mutta hylje alkaa vimmatusti kiemuroida ja on jo luiskahtamaisillaan käsistä, kun hän iskee tukevat hampaansa sen pyrstöön ja puree leuat yhteen, siksi kun saa uuden otteen. Hylje murisee kuin koira ja yrittää purra, mutta makaa kohta voitettuna veneenpohjalla ja saa antaa henkensä pahoista töistään.
Kun Janne palaa kaupungista suolanhakumatkaltaan, on Hamberg jo nylkenyt hylkeen ja naulaa pareillaan nahkaa navetan seinälle.
— Katsos kun rakkari on paksussa rasvassa! Vähänkös siihen on kaloja mennyt — meidän silakoitamme! Mutta tallukat minä teen sen turkista ensi talveksi!
Jannelta on kirje, joka on tullut kauppamiehen välityksellä. Siinä Apelblom ilmoittaa että he Jumalan kiitos voivat hyvin ja Simsörin muori on kuollut Fredrikin viikolla ja Fransilja on halukas tulemaan setänsä luo. He saapuvat Mattsonin sumpussa, markkinaväen kanssa. —
* * * * *
Toisena markkinapäivänä, kun sumput ja jaalat täyttävät eteläsataman kaupungissa ja kannet ovat täynnä väkeä ja nelikoita ja punaisia kaulaliinoja ja Ahvenan murretta, luovii Hamberg Mattsonin sumppua kohti uusissa pitkävartisissa saappaissaan, kiiltonappisessa takissaan ja kaulassaan kaksi suurta mitalia »ihmishengen pelastamisesta». Tutut ukot ja eukot tulevat kättelemään ja kysymään kuulumisia, mutta tuntemattomat katselevat kunnioittavasti syrjästä ja supattelevat keskenään siitä mikähän esivallan virkamies se on, jolla on semmoiset kunniamerkit ja kaluunit.
Vanha Apelblom on pareillaan avaamassa nelikkoa ja tarjoamassa rommisilakkaa ostavalle rouvalle, kun Hamberg pistää kättä ja suu naurussa kysyy:
— No missä se minun tyttöni nyt on?
Jolloin Apelblom niistää nenäänsä ja huutaa: Silja hoi, mihinkäs sinä hävisit! Pane heti meidän kahvipannumme tulelle siihen Mattsonin pannun viereen!
Fransilja on nähnyt Hambergin tulevan ja lymynnyt maston taakse piiloon. Häntä hävettää. Hän on kankeassa täysvillaisessa hameessa, joka vivahtaa siniseen ja vihreään kuin huhtikuun meri päivänpaisteessa, vatsa on koholla ja huivi silmille työnnettynä. Hänestä on niin hassua että hän tulee emännöimään rikkaan Hambergin talossa, josta isä ja äiti olivat aina ylpeillen puhuneet naapureille siellä kotona Köökarissa.
Kun hän tulee esiin on poskille kohonnut heleä puna ja silmät maahantuotuina tai tavoitellen sinisiä ankkureita Hambergin lakissa, hän ojentaa punaisen hikisen kätensä ja lentää sitten suinpäin kajuuttaan.
— Kyllä se vielä tottuu ja kesyy! ajattelee Hamberg, mielissään tytön punaisista, mehevistä huulista ja kauniista piirteistä.
Ja hän kääntyy Apelblomin puoleen, joka juuri on saanut kaupat tehdyksi ja samalla kun pistää rahat kukkaroon, muuttaa mällin toiseen poskeensa. Hän on pieni ukonkäppänä, silmien välissä nenä kuin ruutisarvi ja renkaat korvissa. Ja nyt alkaa juttu syyskalastuksesta ja markkinamatkasta, joka oli sujunut hyvin ja naapurijaalasta tulee Simsörin vanha Efraim kolmanneksi, housut syltyssä kantapäissä, etupelti auki ja punainen liina tiukkaan kaulaan käärittynä. Mennään pieneen kajuuttaan, joka on täynnä eväsarkkuja, astioita, villasukkia ja toinen toistaan ylempänä olevia vuoteita seinässä ja käryää paistetulle läskille ja muulle. Siellä hörpitään markkinakahvit kuuluvin siemauksin teevadin reunasta, Hamberg tarjoo kasakkaa ja lopuksi kaksi ryyppyä mieheen kolmen markan konjakkia. Mutta Fransilja istuu ääneti nurkassa ja on kutovinaan sukkaa, vaikka vilkun uteliaana vähän päästä Hambergiin, katsoo hänen punaista partaansa ja kiiltäviä nappejaan, mutta enin sentään hopeisia mitaleita punavalkeissa nauhoissaan. Niin koreata hän ei koskaan ole nähnyt.
Illalla lähdetään Hambergin ja Jannen seurassa Tallskäriin niillä puhein että Fransilja jää sinne ainakin seuraaviin markkinoihin. Palkakseen hän saa kymmenen markkaa kuussa, uuden hameen ja yhdet kengät. —
Aluksi oli kaikki saarella uutta ja toisemmoista kuin kotona, mutta sitten tuli hiukaiseva ikävä ja Fransilja itki monta kyyneltä esiliinaansa milloin navetassa milloin kala-aitassa käydessään. Mari oli aluksi nyreissään hänelle, sillä hän oli lehmän ja porsaan hoitamisesta saanut tähän asti neljä markkaa kuussa, joka tulo nyt loppui; rahalla oli hän kestinnyt itseään kahvilla ja sokerilla. Mutta pian hän huomasi uuden emännöitsijän edullisemmaksi itselleen, hän alkoi miesten poissaollessa pistäytyä Hambergin puolella juoruamassa Fransiljan kanssa ja pian tuli tavaksi että nokinen pannu ja kupit ilmestyivät pöytään.
Fransilja-kulta, liverteli Mari, ukolla on rahaa tuolla kirstussa vaikka kapalla niittäisi, ei joku kahvikilo ja sokuritoppa tee lovea hänen rikkauksiinsa! Haudo sinä huoleti aamusta iltaan pannuasi! Ja hän kertoi kuinka oli silloin ja silloin nähnyt ukon kääntelevän rahojaan ja tuulettavan seteleitään etteivät homehtuisi, näes.
Fransilja kuunteli hörössä korvin. Hänen alahuulensa lerpahti vielä pitemmäksi ja silmät tulivat täyteen ihmetystä. Ja kun Mari oli lähtenyt, meni hän kamariin katselemaan arkkua ja pisti sormensa avaimenreikään. Se oli hirveän raskas, mutta lukossa, ja avainta ei näkynyt. Hän olisi tahtonut nähdä oliko Marin puheissa perää.
Hamberg oli aina hyvällä päällä kotona ollessaan; hän koetti ilmeisesti haihduttaa Fransiljan ikävää lystillisillä jutuilla milloin mistäkin kalastajasta tai tapahtumasta merellä tai kaupungin kalarannassa. Hän kertoi niin hassuja että täytyi väkisinkin nauraa. Ja väliin hän kujeili kuin pojat, kiusasi ja nipisti.
Kerran Hamberg kertoi Boströmistä. Boström oli kalatorppari ja hänen veroonsa kuului kaksi kertaa viikossa käydä kaupungissa talon maitoa ja piimää kaupalla. Eräänä yönä myöhään keväällä, kun Hamberg oli illalla kokenut isotrysät ja lähtenyt kaupunkiin saadakseen hyvän paikan laiturin kyljessä, oli hänen veneensä joutunut rinnan Boströmin kanssa. Kumpikin nukkui purjeteltassa, mutta kun Hamberg heräsi siihen että joukko humalaisia valkolakkeja rallattaen kulki laiturilla, pisti hän päänsä purjeen alta ja näki Boströmin varovasti ammentavan vettä merestä kirnupiimäsaaviin. Yksi ylioppilaista, joka seisoi Koroleffin kulmalla oli huomannut metkun. Hetken päästä tuli hän tahtomaan kaksi kannua kirnupiimää itselleen ja tovereilleen, jotka odottivat kauempana.
— Onkos herralla jotain astiaa sitten, sanoi Boström.
— Ei ole. Pankaa nyt vaikka tuohon säkkiin.
— Säkkiin? Boström katseli epäillen ostajaan, mutta tämä kehoitti vaan kaatamaan säkkiin ja tarjosi rahaa.
No mitäs muuta, Boström mittasi säkkiin ja ylioppilas kumartui veneeseen, ottamaan säkkiä muka, mutta sieppasikin sen käteensä ja alkoi sillä huimia Boströmiä korville.
Vai merivettä sinä ajat saaviisi veijari! Kyllä minä opetan sinut sen vietävä petkuttamaan ihmisiä piimälläsi! Semmoista kirnupiimää on tämä allas täynnä! kirkui ylioppilas ja veteli ehtimän takaa säkillä. — Laita luusi täältä tahi minä ilmoitan konstisi poliisille, hän räyhäsi ja päästi Boströmin veneen renkaasta ja potkasi sen jalallaan rannasta. Boström oli punainen kuin kukon heltta ja kun hän huomasi että yhä useimmissa veneissä herättiin rähinään ja naurettiin hänelle, sousi hän kiiruumman kautta tiehensä. Viikon päiviin ei näkynyt häntä senjälkeen venerannassa, lopetti Hamberg.
Fransilja mieltyi pian oloonsa. Hän koetti tehdä työt hyvin ollakseen ukolle mieliksi eikä välittänyt Marin juorupuheista. Eräänä sunnuntai-aamuna toi hän Hambergille 25-pennisen, jonka oli löytänyt pöydän alta. »Tyttö on rehellinen», ajatteli Hamberg tyytyväisenä, sillä hän oli tahallaan pudottanut sinne rahan koetellakseen Fransiljaa. Toisen kerran löysi hän ukon kintaan kaapin alta. Senkin oli Hamberg paiskannut sinne tahallaan saadakseen nähdä miten lavealti hän lakaisi lattiaa.
Näin kului syksy, tuvassa ja vesillä, paikkuupukin ja airojen ääressä. Pyhäinmiesten jälkeen tulivat myrskyt, viimeiset rysät otettiin maalle täynnänsä leviä ja ahvenruohoja, raakkuja ja vesilimaa. Lehti oli jo aikoja sitten pudonnut puusta, koivut pieksivät ilmaa paljailla varvuillaan, tuuli muuttui viluiseksi viuhinaksi, meri kohisi raskaana ja synkkänä rantoihin.
Kun vettynyt verkkovene oli saatu parahiksi maalle, tuli ensimäinen lumi rajun itä-tuulen tuomana. Yöllä rajuilma yltyi ja viisari katossa keikkui levottomasti sinne tänne, kun vihurit ravistelivat ja peruuttivat peltikukkoa katolla.
Hamberg makasi valveillaan sängyssä. Hän suunnitteli uutta venettään ja ajatteli huomena veistää siihen emäpuun. Mutta silloin hän muisti että suurempi kirves oli kesästä saakka ollut kateissa eikä vieläkään ollut löytynyt. Ja hän ihmetteli mihin se oli voinut joutua, ellei se ollut unohtunut Skytteskäriin, silloin heinäntekomatkalla. Ja harmitteli mielessään hyvää kirvestä.
Tänä yönä näki Hamberg Rosinan unissaan.
Hän tuli kuin olisi nukkunut tuvassa, lyhyessä paidassaan Hambergin vuoteen luo.
Isä-kulta, etkö aio ottaa kirvestä sireenipensaasta, muuten se jää lumen alle, hän sanoi ja katsoi huolestuneena mieheensä.
Hamberg kavahti istualleen ja hieroi silmiään. Oliko hän heteillään vai nukuksissa? Ulkona vinkui myrsky, peltikukko äänteli ja sireenipensas raapi ikkunaan. Mutta arvelematta sen enempää hän kulki paljain jaloin poikki lattian ja tupaan, jossa Silja nukkui hupussa ja avasi oven. Kello löi juuri kolme.
Ulkona tanssivat ja pyörivät lumihiutaleet ilmassa ja tukkivat silmät hänen kumartuessaan pilkkopimeässä sireenipensasta kohti. Ensin tuli käteen särkynyt aironlapa, mutta sitten, aivan oikein, kirves. Ja kirves kädessä hän palasi tupaan, laski sen uunin eteen huomiseksi ja nukkui jälleen kummastellen kuinka Rosina pitää kaikesta huolen.
Tämä ei ollut ensi kertaa kuin Rosina ilmestyi hänen avukseen. Ensi kerran tapahtui se viime pääsiäisenä, kun Hambergin oli mentävä rippikirkkoon niinkuin heillä oli ollut tapana Rosinan kanssa käydä joka vuosi, eikä hän löytänyt mistään papinkirjaa. Hän oli hakenut moneen kertaan kirstunsa ja kaappinsa ja aika oli täpärällä. Silloin tuli Rosina eräänä yönä hänen luokseen sanoen: — Papinkirjahan on peilin laatikossa. Ja hän oli vielä lisännyt: — Aja parta nenäsi alta, muuten en tule sinun kanssasi! Ja kun Hamberg niskotteli ja antoi viiksensä kasvaa, niinkuin hän oli antanut jälkeen Rosinan kuoleman, tuli hän uudelleen ja sanoi: — Isä-kulta, aja pois parta nenäsi alta, sinä olet kuin ryssän musikka! Ja silloin Hamberg totteli.
Mutta aamulla tämän viime näyn jälkeen tahkoi Hamberg kirveensä, se kun oli pensaassa pahasti ruostunut ja alkoi veistellä emäpuuksi sitä männynkäyrää, jonka hän jo kesällä oli katsonut itselleen Skytteskäristä.
* * * * *
Tuli adventti hiljaisine päivineen, jolloin aurinko pitkästä aikaa näyttäytyi saarelaisille, puhkaisten kekälepunaisena sumujoukot, jotka täyttivät välin merestä taivaaseen. Vedet lepäsivät joka taholla huuruten ilmaan viimeisen lämpönsä, ja odottivat kantta päälleen.
Eräänä yönä oli pakkanen vetänyt sinisen kalvon yli läntisen selän. Kaukana taivaanrannalla näkyivät laineet viluisessa aamu-ilmassa vielä kulkevan vapaina, kuin kiiruhtaen jotain kaukaista määrää kohden. Vilkkumajakat sammuivat, ulkosaaret ja luodot yksinäistyivät selille ja nyt tuli Aspöläisillä olla perunat ja ruissäkit aitassa, sillä yhteys muihin ihmisiin oli katkaistu pitkäksi aikaa. Jää ei kantanut, veneellä ei päässyt. Talvi oli tullut.
Toisen adventtisunnuntain viikolla, kun Hamberg ja Fransilja olivat teurastaneet porsaan ja paraillaan kalttasivat harjaksia sen selästä, tuli Fanny miehineen tervehtimään isäänsä. Hän oli laiha ja luiseva, kuiva kuin kapakala. Äitinsä mustat silmät hän oli perinyt, mutta ääni oli kimeä ja särkynyt alituisesta haukkumisesta. Mies oli juoppo koneenkäyttäjä. Tyttönä oli Fanny kauan valikoinut sulhasia, pojat olivat ruvenneet välttämään häntä hänen terävän kielensä takia ja vanhanapiikana hän sitten kostoksi oli hakenut miehen itselleen kaupungista, esiintyen saarelaisten rinnalla nyt rouvana. Fransilja katsoi silmät, selällään hänen hattuaan, se oli kuin rastaanpesä. Ja takissa oli koketit ja kamyyrit.
Fanny asetti suunsa mielistelevästä suppuun kun hän tervehti isäänsä ja kysyi hänen vointiaan, mutta Fransiljaan hän iski epäluuloisesti mustat silmänsä. Näytti kuin olisi hän tahtonut katsoa läpi luiden ja ytimien.
Kun he tuvassa olivat kahden ja Fransilja sytytteli tulta pesään, huomasi Fanny kauniin rintasoljen kaapin päällä.
— Keltä Fransilja on tuon saanut? kysyi hän terävästi.
— Sedältä, vastasi Silja punehtuen kuin olisi hänet tavattu pahanteosta. Ja sitten pujahti hän katokseen puita hakemaan ja viivytteli siellä siksi kunnes Hamberg tuli aitasta, jossa hän oli ripustanut siankimpaleet kattoon. Hän pelkäsi olla kahden tuon ihmisen kanssa.
Fanny oli syrjästäpäin kuullut että Hamberg oli ostanut tytölle hamekankaan ja muitakin epäilyttäviä puheita ja hän oli tullut vartavasten ottamaan asioista selon. Oliko todella mahdollista että isä oli niin järjetön, niin vanhuuttaan höperö, että hänellä olisi ollut jotain aikeita Fransiljan suhteen? Että tuo Köökarin vuohi olisi saanut villityksi vanhan miehen! Että isä olisi niin kiittämätön kaikesta siitä rakkaudesta, mitä hän ja Emil olivat aina osottaneet tälle! Kun hän oikein ajatteli, oli se verinen vääryys, joka ei saisi koskaan tapahtua, ei koskaan, ei koskaan!
Hamberg on tyytymätön tämänvuotiseen porsaaseen. »Senverran on silavaa tuossa meidän Patussakin», hän sanoo kahvia hörpätessään. Ja sitten hän Fransiljalle ja Emilille alkaa kertoa siitä takavuosien jättiläissiasta, joka oli ollut semmoista lajia kuin olisi se juossut kärsänsä lyttyyn seinää vasten. Mutta sekös otti ruokaa ja turposi! Lopulta se vain röhötti paikoillaan ja ajankuluksi alkoi järsiä lätin kattoa niin että sitä oli kohotettava yhdellä hirsikerralla. Siinä oli sikaa! Hänen silmäteränsä laajenevat pelkästä hyvästämielestä, muistellessa sitä jättiläissikaa.
Emil on heitellyt kaihoavia silmäyksiä seinäkaappiin ja vihdoin nousee Hamberg ja tuo rakkopullon pöydälle. Pieni puolikupponen kuuluu teurastuspäivän kestitykseen. Kun Fannyn silmä välttää ryyppäsee Emil kahvikuppinsa melkein tyhjiin ja liruttaa sen sitten pullosta taas täyteen. Hänen katseensa harhailee epävarmana pitkin tupaa ja pysähtyy vihdoin katossa olevaan leiviskänpainoiseen hyljeluodikkoon. Hän on kookas ja turpea mies, mutta pehmeätä tekoa. Silmäluomet nousevat raskaasti ja katse niiden alla on jäykästi tuijottava. Fannyyn hän välttää katsomasta.
Kun kuulumiset molemmin puolin on kyselty ja keskusteluun tullut ensimäinen äänettömyys, nousee Fanny päättävästi ja sanoo Hambergille:
— Jos isä tulisi vähän tänne kamariin, minulla on asiaa.
Fransilja kumartuu lieteen päin, silmissä entinen pelokas ilme. Emil tuijottaa yhä luodikkoon, nyt hänen täytyy ottaa se katosta alas, punnita käsissään ja ikkunan ääressä tarkastella sen piilukkoa.
— Onpas siinä luodikkoa! Mutta kuka tämmöistä jaksaa kädellään kannattaa?
Fransilja naurahtaa miehen tyhmyydelle meriasioissa, selittäen että sillä ammutaan vain jään nojalta tai kiveltä. Mies makaa vatsallaan ja tähtää sen hylkeeseen.
Joku uusi ajatus alkaa liikkua Emilin hitaassa päässä: hän silmäsee varovasti että kamarin ovi on kiinni ja antaa katseensa sitten mielihyvällä liukua pitkin Fransiljan olkapäitä ja rintoja.
Ei hullumpaa, ei yhtään hullumpaa! Ukko kyllä tietää mitä tekee.
Hän uskaltaa nyt vasta oikein katsoa Fransiljaa, hyväillä silmillään hänen verevää muotoaan ja punaisia huuliaan. Turkanen kuinka ne palavat!
Hän muuttuu huomaavammaksi, koettaa saada ryhtiä itseensä, pitää liikkeensä tasapainossa. Jos pikku Fransilja antaisi hänelle uutta kahvia! Kuinka pikku Fransilja viihtyy täällä autiolla meren saarella, jossa ei ole muuta seuraa kuin… kuin…
Hän nauraa silmät kiltissä vanhan juopon mielistelevää naurua, laskee leikkiä sulhasista, maiskahuttaa huuliaan.
Silloin viiltää hänen korvaansa tuttu ääni, terävä kuin partaveitsi.
— Jos ei isä anna, istun tässä kirstun päällä, siksi kun se mätänee!
Ääni tulee kamarista. Nyt se kirahtaa kuin sahan osuessa pahasti puuhun. Ovesta kuuluu lyhyt käsky.
— Emil, tule tänne!
Emililtä haihtuvat siinä tuokiossa kaikki keikarieleet, silmät räpyttävät epävarmoina siitä kuulivatko korvat oikein. Hänen sameat aivonsa tapaavat jostain toisen ajatuksen: matkan tarkoituksen, perinnöt jotka voivat mennä menojaan tuon tyttöhepsakan tähden ja siihen ajatukseen hän julmistuu. Mutta jo ovessa lennättää Hamberg hänelle vastaan:
— Sinulla ei tässä ole mitään sanomista! Jos olisit seissyt edes vihillä omissa housuissasi!
Emil peräytyy kynnykseltä kuin olisi saanut vettä silmilleen. Fannyn oli täytynyt Hambergilta lainata mustat housut heidän vihille mennessään.
Kamarissa istuu Fanny Hambergin rahakirstun päällä, kädet sivuillaan ja harmin puna poskilla. Ukko on tuikean ja ikävystyneen näköinen. Hänen huulensa liikkuvat kuin pureskelisi hän jotain karvasta.
— Jos isä vähänkin ajattelusi, jos isä tahtoisi kuulla… alkoi Fanny uudelleen, tällä kertaa vetäen toisesta köydenpäästä. Isälle se ei paljo tunnu, mutta meille ne kaksituhatta ovat ihan välttämättömät. Velka lankee, osake on maksettava tammikuussa…
Emil säestää ruumiillaan ja eleillään hänen sanojaan; nyt hän tohtii aukaista suunsakin:
— Isä kulta, kuinka isä voi…
Mutta Hamberg katkaisee lyhyeen:
— Sinä! Hakisit korkoja olutpatruunalta, jolle olet kaksikymmentä vuotta tallettanut palkkaasi!
Emilin suu menee umpeen, silmät alkavat taas harhailla, kunnes kaapin lasin takaa tapaavat suuren hopeamitalin »ihmishengen pelastamisesta» punaisine kaulanauhoineen.
Mutta Hamberg on käynyt miettiväiseksi. Hän haroo sormillaan muutaman kerran punaista partaansa. Hän ei näytä niin taipumattomalta kuin ennen. Tyttären kohtalo rentun vaimona koskee sentään pohjimmaltaan hänen isälliseen sydämeensä. Ja kun Fanny miehineen iltapuoleen palaa kaupunkiin, on hän saanut sen puolen asiastaan toimitetuksi. Hänellä on viisi sadanmarkan seteliä taskussaan ja loput on hän saava ensi viikolla, kaikki äidinperintöjen nimellä. Hambergilla ja Rosinalla oli ollut keskinäinen testamentti, joten jälkeenjäävä oli hallitseva jakamatonta pesää kuolemaansa saakka, niinkuin Hamberg toisti kalunkirjoittajan sanoja. Tämä oli sulaa hyvyyttä hänen puoleltaan.
Siihen toiseen asiaan oli Fannyn ollut vaikeampi päästä käsiksi. Ukko oli suopea Fransiljalle, mutta eihän siitä vielä voinut ääntä nostaa. Jannen Marilta hän uteli lähempiä tietoja ja Mari luetteli kateellisena kaikki mitä Fransilja oli saanut lahjaksi sitten markkinoiden, mutta sen enempää ei hänkään tiennyt. Mielellään hän olisi juoninut, sillä Fanny oli luvannut hänen ensi lapselleen vanhan kehdon, joka ajelehti aitan ylisillä muun joutavan rojun kanssa ja Fransilja ei enää viime aikoina ollut niin kärkäs kiehuttamaan kahvipannua hänen pistäytyessään siellä. Jaa — kerran oli ukko sanonut Fransiljasta Kalle Krokströmille, joka oli käynyt niitä kaaripuita tuomassa »että sen tytön ei tarvitse kauan sulhasia odottaa», johon Krokström oli silmää iskien vastannut että »mitäs niitä enää odottelisi kun on jo varma tiedossa». Tämä tapahtui venerannassa, kun Krokström teki lähtöä; hän, Mari, oli ollut siinä vieressä astioita pesemässä.
Ennen lähtöään pistäysi Fanny isänsä huomaamatta navetassa, jossa Fransilja oli lypsyllä. Tyttö vavahti, mutta loi sitten uhkamielisenä silmänsä rastaanpesään.
— »Sen minä sanon Fransiljalle että Fransiljan ei pidä panna mitään hullutuksia ukon päähän, muuten Fransiljan käy huonosti. Eikä Fransiljan pidä luulotella mitään isän rahoista, niiden päällä on paperit ja lailliset testamentit. Että Fransilja tietää tämän etukäteen eikä koetakaan mitään semmoista temppua. Muuten isä on jo yli-ikäinen ja voi helposti joutua holhouksen alle, jos me omaiset niin tahdomme. Ymmärtääkö Fransilja? Ja tietääkö Fransilja ettei tämmöisessä naimisessa vaimo voi periä, ellei ole lasta ja mitä siihen tulee — ääni kävi myrkylliseksi ja voitonvarmaksi — on se mahdotonta. Isä on yli-ikäinen ja hänellä olisi ollut äidistä useampia lapsia, jos… Se on lain mukaan tämä! Niin että Fransilja on nyt järkevä ja katsoo eteensä niin ei minullakaan ole mitään Fransiljaa vastaan.» Ääni koetti lopussa tavoitella joitakin lempeämpiä sointuja, vaikkeivät ne ottaneet tullakseen.
Sanatulvan aikana oli tyttö suurilla silmillään tuijottanut Fannyyn. Sydän jyskytti kuuluvasti röijyn alla ja korvia kuumotti niin ettei hän ymmärtänyt puoliakaan tämän puheista. Lopuksi alkoivat huulet vavahdella ja itkunsekaisella äänellä tuli:
— Minkätähden te kiusaatte minua!
Ja nyyhkytysten välistä:
— Setä on itse kutsunut minut tänne. Mutta minä tahdon pois — yhyy — jo huomispäivänä — yhyy — kun minua kohdellaan niinkuin pahantekijää…
Ja jättäen kiulunsa siihen hän hyökkäsi Fannyn ohi juoksujalkaa tupaan aikoen ilmoittaa lähdöstään Hambergille. Tupa oli tyhjä, Hamberg oli mennyt jäälle sumppuavantoa luomaan ja silloin Fransilja vaipui sängylleen ja itki siinä koti-ikäväänsä ja ihmisten pahuutta, tyyntyen vasta vähitellen kun kissa tuli kehräämään hänen olkapäätään vasten. Minkätähden hän koskaan olikaan lähtenyt kotiseudultaan vieraiden ihmisten joukkoon! Minkätähden hän ei ollut paremmin katsonut eteensä ja ajatellut mitä kaikkea tästä seuraisi. Hamberg oli ollut ystävällinen hänelle ja hän oli ollut siitä hyvillään ymmärtämättä mitään vaaraa. Oh, mitä kaikkea se siellä navetassa puhuikaan! Nyt täytyi tästä tulla muutos!
Mutta samalla hänestä alkoi tuntua niin yksinäiseltä ja autiolta. Mieli oli kuin viluinen meri kaukana jäänreunan takana.
Kun Patu vähän myöhemmin työnsi käpälällään oven auki ja Hamberg sen jäljissä tuli tupaan oli siellä pimeätä ja hiljaista. Hamberg sytytti lampun luullen Fransiljan olevan navetassa. Mutta silloin huomasi hän tytön suullaan sängyssä.
— Fransilja, mikä sinun on?
Kun hän ei saanut vastausta, meni hän lähemmäksi ja kosketti tytön olkapäätä. Ja kun Fransilja ei sittekään liikahtanut, alkoi hän aavistaa asian laitaa. Ja hän pyyhkäsi tytön tukkaa niin pehmeästi kuin taisi suurella karkealla kämmenellään ja sanoi eri äänellä kuin äsken:
— Fransilja!
Nyt nosti tyttö päätään ja katsahti häneen oudostellen.
— Mitäs me heistä, Fransilja!
Ja kun toinen itkua ennustavasti voihkasi:
— Minä tahdon pois täältä! tarttui hän Fransiljan käteen niinkuin ei koskaan ennen ollut tehnyt ja käski kertoa kaikki, mitä he olivat puhuneet. Siitä Fransiljan mieli vähitellen parani ja arastellen hän kertoi Fannyn uhkauksista.
— Vai holhoukseen!
Hamberg ojentui suoraksi ja löi nyrkkinsä pöydänkulmaan.
— Ehkä Emilin hoitolapseksi!
Nyt hän jo nauroi, riisui saappaat jalastaan ja ripusti sukat pellinnokkaan.
— Koettakoon heittiöt! ja siitä me pian saamme selon olenko minä isäntä täällä ja vapaa tekemään mitä tahdon!… Mutta panes, Fransilja, perunat tulelle. Rupesi niin hiukasemaan tuolla avantoa hakatessa, hän lisäsi ripustaessaan takkiansa naulaan!