III.
Joulun alla talven aikeet vasta vakaantuivat… pakkanen kiristyi, lunta tuprutti taivaan täydeltä yhteen menoon pari vuorokautta. Kun Hamberg varhain kolmantena aamuna avasi tuvan oven oli koko maailma ummessa. Navettatie ja kaivopolku olivat hävinneet, puut seisoivat mäellä lumihupussa. Pienillä näreillä oli päässään vain piippolakki, mutta lakkapäisillä petäjillä kokonainen kupooli.
Patu, joka oli maannut tuvassa pyrynajan, haisteli ja vainusi ovella joka suuntaan. Sitten se iloisesti haukahdellen lähti uimaan pehmeään valkoiseen hankeen niin että vain hiukan selkää ja hännännipukka pisti lumesta. Väliin se loikkasi tasakäpälää päästäkseen pikemmin, mutta silloin menivät silmätkin peittoon. Itse tupa oli muuttunut lumipatteriksi, jonka harjalla peltinen kukko piti vahtia, kääntyneenä päin tuulta ja kiekuen ruostuneella äänellään. Savutötterö sen alapuolella huurusi hiljoilleen selkeään aamuilmaan osoittaen että patterin sisässä kyti jotain elämää.
Hamberg käänsi silmänsä lumiselle lakeudelle, jota levisi silmänkantaman kahteen suuntaan ja jota ei vielä yksikään suksenlatu tai jalanjälki ollut rikkonut. Siellä seisoivat valkoisissaan Aspöt ja Skytteskärit ja majakkaluodot, joihin saakka vain kettu oli näihin asti uskaltanut kalaretkillään, sovittaen käpälänsijansa suoraksi viivaksi härmäisellä jäällä.
Kun Hamberg oli lapiolla aukaissut tiet, meni hän katokseen, jossa uusi vene oli alulle pantuna. Mielihyvissään silmäili hän vankkaa emäpuuta ja kaaria, jotka vielä harottivat paljaina ilmassa kuin lihattomat kylkiluut jossain suuressa kalanraadossa. Tämä veneenteko oli ollut kauan haudottu aie, josta lopultakin tuli tosi. »Kyllä se vanha Maija sinun ikäsi kestää» oli Kalle Krokström sanonut, kun hän puhui tälle kaaripuiden tuomisesta. Mutta Hamberg oli vastannut ettei hän halunnut viimeisenä saapua kalarantaan kun se vanha lata oli niin hapan ja vettynyt, että kääntyi kankeasti kuin santajaala eikä noussut enää tuuleen niinkuin piti. »Vielä minä yhden veneen kulutan iässäni», hän oli sanonut ja tosi siitä oli tullut.
Tänään hän tahtoi oikaista selkänsä sisätöiden jälkeen. Hänen lyödessään ensimäisen naulan kaitaan, vastasi iloinen kaiku rannoista ja salmen takaa. Patu haukkui jotakin jäällä, lähimmällä oksalla käänteli tiainen päätään ja äänteli yksikantaan tint-tint. Lehmä ammahti kerran navetassa; vajasta kuului Jannen puukirves; molemmista tuvista nousi savu sinertävänä ja suorana ilmaan.
Hänessä on koko aamun, koko viikonkin ollut hiljainen hyvämieli.
Passatessaan, tähdätessään, naulatessaan hän suunnitteli — passasi ja
käänteli päässään ajatuksia aivankuin lautoja ja kaluja käsissään.
»Noinpäin se menee, ei paremmin sittekin näin.»
— Siinäpäs kerran kuulivat Fanny ja Emil! Suoraan ja selvään oli herrassöötinki heille laukassut!
Asia oli niin että Hamberg oli, heti tyttärensä ja vävynsä käynnin jälkeen viime viikolla, mennyt vanhan tuttavansa, herrassöötinkin puheille, joka kesäisin asui huvilassaan naapurisaarella ja jonka kanssa he monasti syksyisin olivat olleet allin kuvilla. Herrassöötinki oli suopeasti kuunnellut hänen asiansa, oli sanonut ettei kukaan voi estää häntä naimasta ja käyttämästä itse ansaitsemiaan rahoja ja luvannut Hambergin pyynnöstä esittää lain puustavin tyttärelle ja vävylle.
Se päivä oli Hambergin mielihyvän salainen lähde. Hän oli kuvannut moneen kertaan kohtauksen Fransiljalle.
He olivat, Fanny, Emil ja hän istuneet kolmisin kauniissa salissa, suuren kivimuurin toisessa kerroksessa. Siellä oli ollut paljo katseltavaa: kukkia, tauluja, kuvapatsaita. Emil ja Fanny olivat olleet kuin hiukan hämillään, tervehtineet lyhyeen, supisseet vain pöydän luona keskenään. Hän, Hamberg, oli istunut erillään heistä kiiltonappisessa takissaan, lakki vieressään lattialla. Silloin oli herrassöötinki ankarannäköisenä tullut sisään, kädessään Hambergin testamentti ja kalunkirjoitus, katsahtanut pulleilla silmillään paperien yli Fannyyn ja Emiliin ja sanonut: »Kuulkaapas, rouva ja herra Karlsson, teidän tulee elää sovussa isä Hambergin kanssa, sillä hänellä on semmoiset paperit että hän voi lahjoittaa vaikka ventovieraalle viimeisen kolikkonsa ja silloin käy niin ettette saa tuon enempää — tässä herrassöötinki puhalsi pitkin kämmentään. Ja mitä siihen toiseen asiaan tulee, sanotaan sanassa selvästi: lisääntykää ja täyttäkää maa!» Mutta tätä sanoessaan oli herrassöötinki ollut vielä tuikeamman näköinen, silmät olivat olleet pulpahtaa päästä ja niska oli paistanut leveänä ja rasvaisena kun hän käveli edestakaisin lattialla. Fanny ja Emil olivat istuneet tuoleillaan, punaisina kuin saunanlöylyssä ja hyvästiä sanomatta olivat he sieltä lähteneet.
Hamberg on elänyt kohtauksen uudelleen, hän on hymähtänyt itsekseen muistaessaan miten höyli ja hyvätuulinen herrassöötinki oli ollut sitten jälestäpäin tarjotessaan hänelle sikaarin ja kahvit ja laskiessaan leikkiä Fransiljasta. Oikea rehti mies ja tottunut meri-asioissa se herrassöötinki! Niillä linturetkilläkin sillä oli semmoisia pieniä konjakkipulloja taskuissaan.
— Kas pahusta!
Vasara oli luiskahtanut ja naula mennyt vääräksi. Hän kiskasee sen reiästä ja pistää hampaiden väliin vääntääkseen suoraksi, kuten tavallista, mutta tällä kertaa on onni kova. Pari hammasta ylä- ja samanverran alaleuasta karahtaa poikki. Hamberg sylkäsee palat suustaan käsittämättä oikein mitä on tapahtunut, ennenkuin tuntee hiljaista mojotusta, joka yltyy raivoisaksi repimiseksi. Hän kourasee suutaan.
— Kas perkelettä, kun vei parhaimmat leipähampaani!
Ja noituen »valssattuja» rautanauloja hän menee tupaan pyytämään Fransiljalta hammastippoja. Mutta kolotus vain yltyy. On kuin joku tahtoisi vääntää leukaluun sijoilta tai porata sen kappaleiksi. Tulisia kipinöitä alkaa tanssia silmissä, ei kärsi enää istua yhdessä kohden, vaan täytyy kulkea ympäri tupaa suuri villahuivi pään ympäri käärittynä, huojutella päätään ja ähkiä.
Mutta kun hän ei saa istua eikä maata eikä muutenkaan olluksi, juoksee hän ulos pakkaskirkkaaseen yöhön ja sieltä kala-aittaan kuin hädissään hakien jotakin. Oven suussa on silakkanelikko. Siitä hän sieppaa pari jäätynyttä kalaa ja purra rouskahuttaa ne hampaiden välissä ja on kuin kolotus helpottaisi tästä oudosta lääkkeestä.
Se oli Hambergin ensimäinen hammastauti, jota hän kauhulla muisteli kauan jälkeenpäin ja joka hänen muuten ehjään hammasriviinsä jätti ammottavan sylkyaukon.
* * * * *
Tuuli oli jouluyönä käynyt lännestä, joten saattoi toivoa hyvää kalavuotta. Hiljaiset joulupyhät oli kalastajatuvissa maattu ja syöty, uutena vuotena oli otettu humalat, samoin loppiaisena, jolloin nuoret olivat tanssineet hanurin mukaan suurimmissa tuvissa. Sitten tulivat härkäviikot pitkine puhteineen ja verkkotöineen.
Eräänä iltapuolena olivat Kalle Krokström tyttärineen ja Hambergin veli Kustaa poikenneet Tallskäriin, jossa pikku-Vinter oli pareillaan syöttejä kaupalla. Pikku-Vinter oli entinen alaupseeri, joka oli koetellut maailmassa yhtä ja toista ja nyt ikäloppuna elätteli itseään syöttikalastuksella ja koukkujen teolla. Istuttiin pöydän luona, savuavan kattolampun alla. Patu loikoi keskellä lattiaa, missä kissa leikitteli sen hännänpäällä. Koira oli olevinaan äkäinen, nousi joskus etukäpälilleen näyttämään punaisen kielensä, mutta silloin kissa oli tähtäilevinään katossa olevaan kalakassiin, johon Hamberg oli Fransiljan iloksi pyytänyt tilhen ulkoa pihlajasta. Tilhi istui niska kyyryssä orrellaan, vihelsi väliin haikeasti eikä koskenutkaan vieressä olevaan pihlajaterttuun.
— Sen nyt tiesi ettei Anselmillekaan hyvin kävisi! sanoi Hamberg salaperäisen merkitsevästi. Nyt on jo kolme pojista kuollut ja viime syksynä tuli tytär Anna hulluksi. Bengt taittoi jalkansa iljangolla, Eerikki lähti merille ja jäi sille tielleen! Ja ilmankos olisi Storössä niin paljo kummitellut aikoinaan!
Kalle Krokström ja Kustaa nyökyttivät päätään, he olivat kumpikin senaikuisia miehiä ja tunsivat asian. Mutta Fransilja ja Lyydi kuuntelivat höröllä korvin ja kysyivät yhteen ääneen, mikä siellä Storössä sitten oli kummitellut.
Kuka sen tarkkaan tiesi! Toiset sanoivat että se oli reppuryssä, jonka Korander yhdessä vaimonsa kanssa oli tappanut ja haudannut perunakuoppaan, toiset että se oli eräs Kirkkonummen kalastajaukko, jonka Storöläiset olivat yöllä ottaneet hengiltä saadakseen hänen sumppunsa joka oli täynnä haukia. Koranderin itsensä kävi huonosti, hän hukkui heikkoihin jäihin ja vaimo Anna ei kolmeen vuoteen ummistanut silmiään öillä, vaan väänteli itseään sängyssä voivotellen: »Voi voi voi, koko mun joukkoni, koko mun joukkoni palavaan helvettiin, palavaan helvettiin!» Tätä hän huuteli yöt läpeensä katsoen jäykillä silmillään ja kuulematta mitään, jos joku häntä puhutteli. Päivisin hän oli päästään selvä niinkuin muutkin ihmiset. Että siinä talossa eivät asiat olleet oikein tiesi siitäkin että rukki alkoi yöllä itsestään pyöriä, vesiämpäri lähti liikkeelle nurkastaan ja seinän takaa kuului naputuksia. Storö oli ennen ollut oikea yöpaikka pitkämatkaisille, mutta kun tämmöistä alkoi kuulua, ei sinne poikennut enää kukaan, vaan sousi tavallista kiiruummin läpi salmen, jonka rannalla oli musta sauna.
Siinä saunassa oli hän itse, Hamberg, nähnyt pahan pitävän peliään. Hän oli isänsä kanssa ollut tuulastamassa Storön lahdella syyskuun yönä, kun ukko oli huomannut tulen loimottavan saunan akkunasta. »Mitähän nyt Koranderilla on tekeillä, kun on tuli saunassa yölläkin», oli ukko sanonut ja he olivat huovanneet rantaan katsomaan. Mutta sauna olikin tyhjä ja kiuas kylmillään. Vaan tuskin olivat he päässeet rannasta, kun loimotus taas näkyi ja koko ajan minkä he liikkuivat lahdella aina kotirantaan saakka. Tiesi sen ettei semmoista turhaan tapahtunut! Jotain viatonta verta oli Storöläisten tunnolla ollut!
Nyt puuttui puheeseen pikku-Vinter, joka kaupungista oli tuonut tiedon Anselm Koranderin tapaturmaisesta kuolemasta. Hän arveli että jos ryöstetty tavara olisi toimitettu takaisin surmatun omaisille ja kolmena pyhänä peräkkäin käyty Herran ehtoollisella, olisivat kummittelut lakanneet ja Storöläiset päässeet vähemmillä onnettomuuksilla. Itse hän muisti tapauksen Skoglannista, tiilitehtaan ajoilta, miten kuollut oli tiennyt omaansa kaivata. Siellä oli ollut mies, Reuhka-Kalle nimeltään, rokonarpinen ja rietas suustaan. Hän oli tiilikiertoa ajamassa ja sama Reuhka-Kalle oli rautakangella katkaissut kapteeni Brummertin valkoisen tamman selän, kun se ei totellut hänen hoputustaan. Nimensä oli hän saanut siitä että kesät talvet piti päässään vanhaa karvareuhkaa, ja muuta omaisuutta ei miehellä juuri ollutkaan. No, kerran sitten olivat tiilentekijät pyhäiltana juopottelemassa Pannukakulla, siinä Skoglannin luona, kun jostain syntyi riita ja Reuhka-Kalle lähti vaatteissaan uimaan pakoon Skoglannin puolelle. Toverit tulivat kuitenkin perässä veneellä ja hakkasivat airolla päähän niin että Kalle heitti henkensä ja upposi salmeen. Hän, Vinter, oli ollut onkimassa ylös ruumista, joka pantiin ranta-aittaan, siksi kunnes Öhman ehtisi tehdä kirstun. Mutta sielläkös rupesi kummittelemaan ja kuulumaan outoja ääniä! Brummertin piika oli nähnyt kuinka aitan harjalla oli istunut kokonainen rivi pikkupiruja ja aamulla kun mentiin katsomaan oli ruumis kääntynyt laudoillaan. Tiilentekijät tuumivat keskenään että mikähän sitä Kallea vaivaa ja mitähän se kaipaa, kunnes joku keksi että se kaipaa reuhkaansa, kun se ei eläissäkään raaskinnut ottaa sitä päästään! Ja niinpä olikin: kun reuhka haettiin kuolleen päähän, sai ruumis rauhan eikä aitassa enää kummitellut, lopetti Vinter kertomuksensa.
Nyt huusi Kalle Krokström, joka tunsi käryä nenässään, että puuro palaa pohjaan. Fransilja riensi punehtuen lieden luo ja tarttui kauhaan. Miehet panivat uutta tupakkaa piippuun näyttäen tavallista miettiväisemmiltä.
— Eipä luulisi että syntinen ihminen enää pääsee sieltä kummittelemaan, katkaisi Kalle Krokström vaitiolon, mutta on sitä kuultu niin monta kertaa että uskoa täytyy! Aspön Lindholm-vainaja kertoi minun nuoruudessani että hänellä oli veli, jonka kanssa olivat kerran tehneet semmoisen välipuheen että se joka ensinnä kuolisi, tulisi toiselle kertomaan olostaan haudan takana. Veli oli kippari, ajoi santajaalansa karille ja upposi eräänä marraskuun yönä. No, kului muutama vuosi ja Lindholm oli unohtanut asian, kun eräänä talvi-iltana tämmöisenä kuin tämä, pistäytyy paitasillaan pihalla — millä lie ollut tarpeillaan — ja velivainaa oli tullut hiljaa kuin hiihtäen ja aivan valkoisena nurkan takaa sanomaan: Vieläkös Petter tunnet minut! Mutta Lindholm-vainaalta oli luonto mennyt niin tyystin ettei saanut ääntä kurkustaan ja polvet olivat ruvenneet tutisemaan. Oli kuin tulen alta juossut tupaan, vaan veli oli tullut perässä ja pidellyt ulkoapäin ovenripaa. Silloin oli jättänyt oven raolleen ja hypännyt suinpäin sänkyyn akan selän taakse. Ja vasta pitkän ajan kuluttua, kun ei ketään kuulunut oli peitteen alta kurkistanut, tönässyt akan hereille ja sanonut: Vedäs tuo ovi kiinni, koirapakana kun juoksi sen auki! Haamusta ei näet uskaltanut hiiskua sanaakaan.
Fransilja on koko illan kuunnellut miesten juttuja. Joskus kulkee kuin kylmänväreet hänen selkäpiitään pitkin, ja kun vieraat ovat lähteneet ja illallinen syöty, alkaa häntä pelottaa tuvan hiljaisuus.
Uni ei tänään ota tullakseen. Ulkona on suojatuuli, vesi tippuu räystäältä, uuninpelti kolahtaa silloin tällöin. On kuin joku huokaisi seinän takana… ehkä se kuitenkin on jää joka ääntelee veden noustessa. Ei nyt kuuluu selvään huutoa… Fransilja katsoo silmät kauhusta jäykkänä kuinka ikkunan hiukan häämöttävästä neliöstä tulee valkoinen haamu, silmät kuopalla. Hän parahtaa ja juoksee kamariin. Hamberg herää siihen että joku ryömii hänen peitteensä alle ja painautuu kiinni hänen kylkeensä. »Minä en uskalla olla yksin tuvassa», saa Fransilja hänelle kuiskatuksi.
Sinä yönä nukkuivat Hamberg ja Fransilja ensi kertaa yhdessä.
* * * * *
Kuulutuksiinpano viipyi ensi avoveteen, sillä Fransilja oli ennen ratkaisevaa askelta tahtonut kuulla vanhempiensakin mieltä asiassa ja vastaus Köökarista saapui jääsuhteiden tähden vasta keväällä. Kirjeessä vanha Apelblom sanoi arvanneensa asiain kallistuvan siihen suuntaan, toivotti Jumalan siunausta ja ilmaisi selvään mielihyvänsä tämän käänteen johdosta. Fransilja ei tulisi katumaan naimiskauppaansa, Hambergista hän saisi hyvän ja kokeneen miehen eikä siinä talossa tarvitsisi nälkää nähdä, sen hän ainakin tiesi. Kirjeeseen, jonka varmaan Johannes-lanko oli piirustanut, oli äiti liittänyt helliä terveisiä ja toivotuksia, joita lukiessa Fransiljalle tulivat vedet silmiin.
Kun kauan kaivattu avovesi oli ehtinyt Sälskärin pohjoisreimariin ja teiret olivat alkaneet kuhertaa salmen takana, kuulutettiin avioliittoon kalastaja Petter Valfrid Hamberg ja neitsyt Fransilja Apelblom. Jäät olivat jo niin huonot etteivät ulkosaarelaiset päässeet kirkkoon sinä sunnuntaina. Hamberg oli herännyt varhain aamulla teirien soitimeen, mennyt mäelle tunnustelemaan ilmaa ja seissyt siellä kuuntelemassa kuinka jää rannoissa porisi ja suli ja katsellut, kuinka pienet vihaiset kareet kuin suvisilla selillä kulkivat sumppurailossa. Silloin oli häneen keveästä aamuilmasta ja teirenkuherruksesta tullut kuin hiukaiseva ikävä. Sieltä ulempaa missä meri jo vapaana nousi ja laski oli lentää hyryyttänyt koskelopari ja pyyhkässyt niin matalalta hänen päänsä yli että siipien suhina kuului. Kuville, kuville! Sitä se tiesi se ikävä. Ja hän oli mennyt aittaan, missä seinällä riippuivat töyhtöniskaiset isot koskelot ja sepelkaulaiset pienet ja telkät valkeine siipipeilineen ja valinnut niistä koiraksen ja pari naarasta kutakin. Ja kun pyssyt ja eväät olivat kunnossa oli hän Jannen kanssa lähtenyt pienen ruuhen avulla yrittämään avoveden laitaan. Sieltä oli saatava vuoden ensimäinen lintupaisti, oli päästävä tuoreen makuun pitkän talven ja suolasilakan jälkeen.
Mäellä odotti uusi silakkavene kevään ensimäistä paahdepäivää saadakseen tervaa pintaansa ja päästäkseen halkomaan suolaisia laineita.