IV.
Hauki oli kutenut, koivunurvut puhjenneet ja rantarysät tuoneet kalaa enemmän kuin moneen vuoteen. Kesävieraat olivat palanneet huviloihinsa ja istuivat nyt kuisteillaan valoisina, tyyninä iltoina kuulemassa laulurastaan juoksutuksia metsässä tai rantasipin valitusta kiveltä, väliin laulaen surumielisiä lauluja, väliin hämmennellen totilasejaan. Merellä vilkkui valkoisia purjeita, hiekkarannoissa neitosten kylpylakanoita.
Häät olivat olleet helluntaina. Nuoret olivat tarpeekseen tanssineet silakkakalliolla, jossa Kalle-Kustaa hanurillaan ja Husön Joonas viulullaan vuorottelivat. Herrassöötinki oli ollut kunniavieraana, istunut punakkana pöydän päässä ja sekoittanut sokerista, viinistä ja konjakista ämpärillisen hääjuomaa, josta Kalle Krokström, Bergin Kalle, Frans Vesterberg, Sepetin torppari ja muut ikämiehet olivat juoneet morsiusparin maljan. Oli syöty ja juotu ja hurrattu ja viimeisessä polskassa oli Hamberg itse pää kenossa ja jalallaan polkien ankaraa tahtia pyörittänyt Fransiljaa, joka hikoili uudessa leningissään ja joka hetki pelkäsi kruunun putoovan päästään.
Fanny ja Emil olivat kutsutut, mutta eivät tulleet. Fanny ei ollut näyttäytynyt isälleen senjälkeen kun oli oltu herrassöötingin puheilla.
Häiden jälkeen palasi elämä entiseen uomaansa Tallskärissä. Fransilja laski verkkoja Hambergin kanssa ja mittasi emäntänä maitoa kesäasukkaille. Mutta kun Jannen Mari ja Stiina tekivät kiusaa ja kuiskuttivat korvan juureen, katseli hän hämillään esiliinaansa pitkin… Se oli siis totta, mitä hän oli itsekseen ajatellut, kun ei saanut enää hamettaan kiinni.
Eräänä päivänä, vähää ennen heinäaikaa, kun Hamberg lojui kala-aitassa tuli hänen mieleensä vanha kehto, joka oli säilynyt hänen omasta lapsuudestaan. Hän nousi ylisille, jossa muisti sen joskus nähneensä muun joutotavaran kanssa. Mutta kehtoa ei näkynyt enää.
Fransiljalta sai hän kuulla että Fanny oli luvannut sen Marille.
Varmaankin oli Mari käynyt hakemassa sen sieltä ylisiltä.
Hamberg meni oikopäätä toiselle tuvalle. Nähtyään kehdon porstuankomerossa otti hän sen syliinsä, tarkasti jalaksia ja kuluneita laitoja, joissa yhdessä kohden oli kirjaimet P.W.H., ja sanoi Marille:
— Kehto on minun! Fannyllä ei ollut lupa lahjoittaa sitä muille!
Ja kun Mari rupesi väittämään vastaan ja sanomaan sitä omakseen, suuttui Hamberg, nosti kehdon kahdesta korvasta selkäänsä, katkaisten sillä kaikki puheet. Hänkö olisi lahjoittanut semmoista tavaraa, josta ei tiennyt minä päivänä sitä itse tarvitsisi! Ei koskaan! Niin eteensä katsomaton hän ei ole. Kehto on hänen ja hän sen vie! Siinä hän itse oli aikoinaan maannut ja siinä oli makaava hänen poikansa, niin totta kuin hänen nimensä oli Petter Valfrid Hamberg!
Ja hän vie saaliinsa mennessään laskien sen Fransiljan eteen keskelle tuvan lattiaa.
— He, tuoss' on kehto, joka kestää vielä yhden ihmisiän! Soudata siinä sitten poikaa! hän sanoo istuen pöydän ääreen kahvia odottamaan.