KALLE-KUSTAAN TUPA
Kuu näytti sinä iltana eriskummalliselta. Se oli kääntynyt selälleen niin että sakarat viittasivat suoraan ylöspäin ja makuusijan se oli valinnut juuri Varsalön kokkakuusien latvoilla, josta silmä ei sitä heti omaksunut. Tuntui kuin ei kuu olisi oikealla paikallaan.
Valoa oli liian paljo tavalliseksi kuutamoksi. Sitä virtasi saarien ja kaikkien esineiden takaa näköpiirissä ja mökit nienten nenissä ihan vierastivat kulkijaa. Tuli Varsalön akkunassa loimotteli niin oudosti että olisi luullut koko tuvan olevan yhtenä tulimerenä. Mutta kuka niitä ymmärsi näitä maaliskuun iltoja!
Tie kulki suuressa kaaressa pitkin jäätä, kadoten hiukan tuonnempana saaren taakse. Kalle-Kustaa oli istahtanut kelkan nokalle lepäämään.
Hän katseli vuoroin kuuta, joka oli kuin punainen paperilyhty, vuoroin tupaa rannalla, vuoroin taakseen tietä pitkin, tulisiko sieltä joku ajomies, jonka reen perään saisi kelkkansa kiinnitetyksi. Mutta ei tullut.
Kalle-Kustaa alkoi taas saapastaa etukumarassa, vanha karvareuhka korville painettuna. Vaivaloista se oli ja hitaasti matka edistyi; hän potkaisi kiukkuisesti hevosenkokkareen tieltään. Myöhä nyt harmitella että kaupungissa oli tullut anniskeluun mennyksi ja siellä viipyneeksi niin kauan, että oli jäänyt kaikista kotiinpalaavista tukinvetäjistä. Olisipa kelvannut tyhjässä reessä loikoa ja saada perunakuormansa perille siinä sivussa, ilman omaa vaivaa! Piru vieköön koko Hartinin rouvan perunat, paleltuneet, pilaantuneet roskat! Mutta sitten hän muistaa laihan porsaan, joka nälissään vinkuu ja haistelee ihmisiä kuin koira ja silloin herää kiitollisuudentunne Hartinin rouvaa kohtaan, joka oli ajatellut heidän naskuaan ja lahjoittanut sille suuren vasullisen syötävää… Ja ties vaikka niitä porsaan perunoita ihmisetkin saisivat vielä pitää hyvänään. Talvi oli ollut kova ja pahin syrjä köyhälle kalastajalle oli nyt vasta käsissä. Kunhan jaksaisi avoveteen…
Mutta ei se sittekään ollut se ajatus, jota Kalle-Kustaa oli hautonut kaupungista saakka. Ei se se ollut, joka karvasteli jossain syvällä ja teki mielen niin oudoksi ja autioksi kuin tämä talvi-ilta ympärillä.
Olisivat ne Petter ja Abel saaneet jäädä kohtaamatta, kun ne aina siitä uutistuvasta… Olivat tietysti hiukan humalassa, niinkuin hän itsekin, kun heille vastasi ja lasketti… niin, eikö hän taaskin ollut lasketellut liikoja… kehunut, houkkio.
Nyt vasta alkoi Kalle-Kustaan pää olla oikein selvänä. Hän tunsi korviansa kuumottavan ja jonkun äkillisen tunteen vallassa silmäsi hän kuin häpeissään taakseen, olisiko siellä joku kuulemassa hänen ajatuksiaan.
Kajastus taivaan rannalla oli vähitellen häipynyt ja kadonnut, kuu loikoi yhä entisellä paikallaan. Varsalön tupa oli jäänyt niemen taakse. Hän oli nyt kahden varjonsa kanssa, joka uskollisesti väänsi hänen rinnallaan pitkin tiensyrjää.
Oliko sittekin niin, että hän uskoi ja toivoi mahdottomia? Oliko hän sittekin vain kerskuri tomppeli… Tähän asti hän oli uskonut onnenpotkaukseen, joka auttaisi hänet jaloilleen. Hän muisti joskus syysyönä, maatessaan ulapalla silakkaveneessä, rukoilleensa: Potkase, hyvä Jumala, vielä kerran, niin sitten jo autan itseni… Hän oli miettinyt verkkoja laskiessaan: kun antaa veneen, niin antaa purjeenkin, kun antaa padan, niin antaa lusikankin. Ja liikkuessaan vesillä oli hän tähystellyt rantoihin, kolunnut kaikki kivikot ja sopivat kallionrotkot, jotka olivat kuin luodut kaikenlaisen kulkutavaran kerääjiksi. Siitä edellisestä onnenpotkusta oli jo neljä vuotta… neljä vuotta hän oli odottanut, aina yhtä vahvassa toivossa ja luottamuksessa.
Olivat tänään pistäneet häntä arkaan kohtaan. Olivat nauraneet hänelle ja se rysävaras Petter oli kysynyt, joko »ruokasali» on kunnossa ja »saisko tulla tanssimaan harjakaisia juhannuksena». Hän tunsi vihaavansa sydämensä syvyydestä Petteriä, ja jos hän siellä kapakassa olisi tehnyt niinkuin sisu käski, olisi hän vetänyt sitä vasten turpaa niin että veri olisi purskahtanut. Tuli sitten mitä tuli, vaikka selkäänkin, vaikka Sipirja.
Niin, hän oli jo ennen pannut merkille sen rysävarkaan kateuden. Kieroa peliä se oli pitänyt siitä perin, kun Bertta lähti vihille hänen, Kalle-Kustaan, kanssa. Se oli katsellut sitä omalle kohdalleen… oli mielestään muka vankempi, parempi mies, kun oli peritty tupa ja kolme isoarysää ja muutenkin noin yli nokan otettuna. Hyh! Hän, Kalle-Kustaa on tosin pieni ja kevyt ja sanovat vääräsääreksi, mutta — ja tässä meni mieli melkein hyväksi taas — hän muisti miten viime keväänä oli Tarantellallaan laskettanut kaikkien kalastajaveneiden ohi ja Petterinkin. Semmoisen veneen hän oli rakentanut — menihän siihen osa kiireimmästä kala-ajasta ja saihan joukko tyytyä vähempään särpimeen, mutta paras vene hänellä oli näillä vesin! Ja kuosikkaimmat purjeet! Se nimikin oli harmittanut naapureita: Tarantella! Onko siitä silakkalotjan nimeksi, olivat sanoneet, mutta hän pitää vaan minkä nimen tahtoo! Tarantella oli konsulinkin kilpa-aluksen nimi! Ja olivathan ne räkättäneet kun hän lapsilleenkin oli antanut omasta päästään nimiä: Bror Birger, Ebba Eleonora… Kun ei köyhällä ole muutakaan lapsilleen, antaahan häntä edes kauniita nimiä, oli Kalle-Kustaa vastannut naapurin akoille.
Mutta ei ajatus hyvästä veneestäkään tällä kertaa paljo ilahuttanut hänen mieltään. Kuukin katseli korkealta paikaltaan vieraasti ja kylmästi kuin aavistus lähenevästä onnettomuudesta. Koira ulvoi jossain pitkään ja surullisesti… Se oli Tallskärin Patu.
Kalle-Kustaan ajatukset kulkivat taaksepäin, niihin aikoihin kun hän kalasti yhdessä Hambergin kanssa ja vielä kauemmas, aina lapsuuteen saakka, kun hän pahaisena lauantaipoikana kieppui äitinsä hameissa. He olivat tulleet jostain lännestäpäin, äiti ja poika; äiti, Eeva, oli kova työihminen, liukas liikkeiltään ja kieleltään ja kahdella kädellään hän oli elättänyt itsensä ja poikansa, kalastaen yhdessä milloin minkin kalastajan kanssa. Kaunis hän ei ollut, Jumala paratkoon, pitkine nenineen — häntä sanottiin »naaraskoskeloksi» — mutta hyvä verkonkutoja hän oli ja Kalle-Kustaata hän piti kuin paraskin äiti lastaan. Sanottiin että poika oli jäänyt hänelle muistoksi Storön räätälistä, joka hukkui… kuulutuksiinpano-matkallaan kuten Eeva kertoi, mutta Hambergin Rosina, joka myös oli tuntenut räätälin, sanoi ettei siinä puheessa ollut perää… Oli sen laita miten tahansa, Eeva hoiteli ja melkein hemmotteli poikaansa; Kalle-Kustaa sai kaikki mitä muutkin lapset: voita leivän päälle, punaisen kaulaliinan, nimikkoverkkoja, huuliharpun. Ja kun Eeva vei kaloja kesähuviloihin, sai hän lasten kenkiä ja leluja ja kerran kuluneen samettitakinkin pojalleen. Siitä samettitakista oli Kalle-Kustaa pitänyt enemmän kuin mistään muusta. Semmoista ei ollut kellään toisella pojalla ja hän muisti kuinka ylpeä hän oli siitä ollut. Hän muisti että hänen mielensä oli aina tehnyt korkeimpiin puihin, kun kerättiin munia variksenpesistä ja kauneimman kaarnaveneen hän oli aina tahtonut itselleen ja hän tappeli suurimpien poikien kanssa, vaikka oli kasvultaan pienin, oikea pipana, tahi ehkä juuri sentähden: hän tahtoi näyttää että oli yhtä hyvä kuin muut ja voittaa heidät missä voi… Se oli kuin joku syntinen halu hänessä, vaikka siitä oli koitunut paljo mielikarvautta.
Sitten hän muisteli sitä aikaa, jolloin he olivat olleet osamiehenä Hambergilla, saaden kolmanneksen saaliista. Hän oli silloin jo aikamies, Kalle-Kustaa, ja ne muistot eivät olleet kaikki mieluisia Hänen oli ollut vaikea tottua Hambergin työkomentoon: se vanha kaappari nousi jo kolmelta ja nosti hänet pystyyn lattialle ellei hän muuten herännyt. Vesillä koluttiin jäänlähdöstä jääntuloon, kaloja saatiin ja rahoja kasattiin. Kalle-Kustaa ei ollut ennen eikä jälkeen nähnyt niin paljo rahoja, hänessä heräsi outo halu saada niitä käsiinsä ja tulla rikkaaksi voidakseen tehdä mitä tahtoi. Hän alkoi vainuta että Hamberg rikastui heidän kustannuksellaan; hänhän otti kaksi kolmannesta ja antoi heille yhden. Veneille ja pyydyksille laski muka yhden kolmanneksen. Mutta välit ukon kanssa kiristyivät; Kalle-Kustaa katsoi usein salaa raudoitettua kirstua kamarin nurkassa ja laski mielessään paljoko siellä oli seteleitä ja markkoja.
Riidan aiheita karttui. Kalle-Kustaa viipyi maanantaihin tanssiretkillään, niin ettei päästy nuotan vetoon, vaikka tuuli oli itäinen ja paras lahnan aika käsissä. Sama juttu kun hän alkoi lähteä lintuun: ukko ilmoitti että oli mentävä verkoille ja näistä kohtauksista kehittyi salainen ja kestävä vihamielisyys heidän välilleen. Äitimuori koetti välittää, hankkia helpotuksia pojalleen, kutoi itse kahden edestä ja elettiinhän sitä niin, vaikka sopu oli laihaa.
Pahin tuli vasta sitten, kun Kalle-Kustaa pääsi viinan makuun ja alkoi retkillään viipyä poissa päiväkausia. Palatessaan oli hän kahta rohkeampi ja humalapäällä se sitten kerran puhkesikin, se kipeä pahka.
He olivat olleet paluumatkalla kaupungista. Pohjoisesta puski tuima tuuli — Kalle-Kustaa muisti sen kuin eilisen päivän. Ukko oli äkeissään kun oli saanut odottaa kauan kalarannassa, hän istui ääneti perässä ja tuijotti kokkaan, ohi Kalle-Kustaan. Silloin juuri siinä istuessaan oli hän saanut halun tehdä ukolle jotain kiusaa, kuin helpoittaakseen omaa ärtyisää mieltään: hän tahtoi ohjata venettä, niin, piru vie, tahtoikin! Ukko puisti päätään; Kalle-Kustaa yltyi: hän koetti riuhtasta peräsimen käteensä, ukko survasi hänet menemään niin että hän kompastui tuhtoon. Silloin hän kimposi ilmaan kuin rakki, pui nyrkkiään, nimitti ukkoa kaappariksi ja roistoksi, hyppi hänen edessään, nyhtäsi parrasta ja säälitteli: »Voi sinua äijäraiska! Olisipa mulla kultakaivos, antaisin sulle pienen kimpaleen! Silloin vasta saisit kehua itseäsi rikkaaksi ja sanoa multa saaneesi!» Ukko ei tuntunut hänestä suuresti välittävän, virkkoi vain: »Älä vedä parrasta! Se on vanha ja voi lähteä!» Mutta kun oli päästy ensimäisen saaren suojaan, jossa hän sai kädet vapaaksi jalusnuorasta, oli hän tarttunut Kalle-Kustaata niskaan ja toisella pehmittänyt häntä äyskärillä ja lopuksi pistänyt penkin alle kuin kirveen loveen. Kustaa oli silloin kuin rääsy ja sinne hän nukahti.
Kotirannassa hän hiipi takateitä kala-aittaan ja makasi siellä seuraavaan aamuun asti. Mutta vähän sen jälkeen hän äitineen muutti Storöhön.
Sitten tulivat ne ajat, jolloin hän alkoi soudella, päivin ja öin, Aspöhön. Bertta oli silloin yhdeksäntoista vuotias hoikka piikatyttö, silmät sinersivät päässä kuin aurankukat. Ne ajat olivat kaikkein hauskimmat! Sunnuntai-iltoina keinuivat he yhdessä muiden nuorten kanssa Storön keinulla ja tanssipaikoissa liikkui Kalle-Kustaa vormusaappaat jalassa ja kainalossa neljänkymmenen markan hanuri. Ne ajat olivat sittenkin kaikkein hauskimmat!
Ja sitten menivät he naimisiin ja asettuivat kaukaiselle kalliosaarelle. Kalle-Kustaa oli vuokrannut kalaveden omaan laskuunsa, mutta lujalle otti joka kerta kun arenti oli maksettava: tänä talvena oli täytynyt myydä lehmäkin. Ja rahaa olisi tarvittu lankoihin, sillä pyydyksiä ei ollut tarpeeksi. Lapsia oli neljä, viides tulossa… Onni ei ollut vielä ollut oikein myötäinen; olipas sentään kerran potkaissut — silloin kun Kalle-Kustaa löysi sen ampumalautan. Kaksi kerrosta hyviä hirsiä, viisikolmatta tyhjää tynnyriä ja parikymmentä leiviskää vankkaa köyttä — se oli suuri tapaus hänen elämässään ja se muutti tulevaisuuden hänen silmissään valoisaksi ja toivorikkaaksi. Nyt hän voisi rakentaa oikean tuvan itselleen mäen päälle sen ahtaan, matalan hökkelin sijaan, joka häthätää oli kyhätty kaikesta vanhasta roskasta ja rantapuusta ja joka oli harva kuin variksen pesä.
Neljä vuotta sitten, kun hän Bertan ja äidin kanssa oli hinannut lautan kotiin Skälskäristä, oli sydän hyppinyt hänen rinnassaan. Hän ei puhunut silloin lähemmin tuumistaan, alkoi vaan vääntää kiviä ja kaivaa perustuksia mäen päälle ja Bertta ja lapset seurasivat jännityksellä hänen toimiaan Kohta he saisivat asua oikeassa korkeassa, valoisassa tuvassa, jossa oli hella ja leivinuuni ja voisi olla oikein kukkia ikkunalla. Isä myhäili tyytyväisenä siinä vääntäessään hiki päässä. Hän ei muistanut poiketa Malakias-suutarin luo, joka asui toisella puolen salmen ja toi aina kaupungista viinaa.
Kun Kalle-Kustaalla oli kehyshirret paikoillaan, tuli Malakias katsomaan hänen puuhiaan. Hän vihelsi pitkään ja löi kämmenellä reiteensä. Kalle-Kustaa ei ollut millänsäkään.
— Kuules Kustaa, sanoi suutari, sinä näyt rupeevan kovin leventelemään.
Tästähän tulee tupa kuin kirkko ja kaksi kamaria perään!
Kalle-Kustaa hymyili tietäväisen näköisenä. Silloin alkoi suutari sättiä häntä hulluksi ja ennustella ettei talosta koskaan tulisi valmista. Pienemmän tuvan hän olisi saanut noista meren tuomista hirsistä, mutta tämmöiseen rakennukseen korkeintaan kaksi seinää. Ja mitä hän semmoisella komealla huvilalla tekisi…
Mutta Kalle-Kustaa kyllä tiesi mitä hän tekisi. Vuokraisi kesäksi herrasväille, jotka samalla ostaisivat maidon ja joilta saisi hyvän hinnan kalasta ja munista. Hän osaisi rikastua hänkin! Ja puuttuvat hirret ja muut tarpeet… Ken tietää vaikka hän pian saisi semmoisen silakkasaaliin kuin viime syksynä Hamberg, jolta pytyt ja nelikot loppuivat niin että kalat olivat suolattavat vanhaan nuottaveneeseen. Ja jos ei sitäkään… ken tietää vaikka ajelehtisi siellä paraillaan jo toinen lautta tännepäin. Kuuluvat ne ryssät ammuskelevan Suomenlahdella koko kesän… Voisi se onni toisenkin kerran potkaista ja varmaan potkaiseekin!
Nyt törrötti Kalle-Kustaan uutistupa keskentekoisena mäen päällä kuin purjehdusmerkki. Se näkyi kauas meren selälle ja saaristolaiset sanoivat sitä Jerusalemin temppeliksi. Kaksi seinää oli pystyssä, kolmas alulla ja toissa keväänä oli alettu uunia muurata, mutta jätetty kesken, kun tiilet loppuivat. Hirret olivat jo mustuneet tuulesta ja sateesta, muuriin oli ilmestynyt halkeamia ja sitä suurta kalansaalista, yhtävähän kuin uutta tukkilauttaa ei kuulunut. Mutta Kalle-Kustaa ei välittänyt naapurien pilapuheista: se oli pelkkää kateutta. Ensi kesänä hän näyttäisi heille!
Ja taas hän oli uhannut ensi kesänä päästää kurkihirteen.
Mutta istuessaan kelkan nokalla siinä keskellä lumista aavaa, valtaa hänet kumma autius, aivankuin talvi-ilta olisi astunut hänen mieleensä. Ehkä olivat ne sittenkin oikeassa, jotka sanoivat ettei siitä koskaan tulisi valmista. Eihän häneltä voisi mitään onnistua, eihän onni kahta kertaa voinut potkaista semmoista vaivaista kuin hän! Asukoon sikolätissä ja pysyköön köyhänä, kun on köyhäksi syntynyt! Perkele, jos olisi ollut selvää viinaa, olisi paremmin saanut sen nielaistuksi!
Samassa kuului laulun renkutusta jäältä päin. Sieltä oli tulossa ajomies ja kun tämä ehti kohdalle, tunsi Kalle-Kustaa hänet torppari Söderbergiksi. Torppari oli iloisimmalla tuulellaan, hänellä oli kahdenlitran pullo reessään ja hän otti Kalle-Kustaan mielellään kolmanneksi. Kelkka sidottiin reen perään ja sitten sai tamma hölkytellä tietä mieltään myöden, punaisen kuun kurkistaessa Varsalön kuusien takaa.
Lähellä kotisaartaan erkani Kalle-Kustaa kyytimiehestään. Hän oli saanut monta ryyppyä, mutta ei päässyt entiselle keveälle viinatuulelleen vaikka yritti.
Kun hän sai kelkan nuoran käteensä, katsoi hän ihmeissään kuormaa. Vasussa oli vain muutama peruna: kelkka oli ajettaessa kallistellut puoleen ja toiseen ja kylvänyt kaksi pitkää vakoa talvitien sivun. Sinne meni porsaanruoka! Kalle-Kustaa kirosi pahan kirouksen; tuntui kuin kuu olisi hänelle nauranut äänettömästi, silmät kyhnyssä…
Oli onni että leipäkimppu oli ollut kelkkaan sidottu. Kimppu kädessä astui hän vanhasta hytinovesta mökkiinsä. Sieltä kuului lapsenitkua. Se näytti hänestä nyt entistä viheliäisemmältä koko hökkeli; seinärakoja oli paikkailtu vanhoilla aironlavoilla, tuhdoilla ja muulla meren tuomalla. Sisässä oli niin ahdasta että tuskin pääsi kääntymään ja pahansiivoista siellä oli, sen pani Kalle-Kustaa ensi kerran nyt merkille. Hän työnsi lapset luotaan ja istui äänetönnä syömään perunaa, silakkaa ja leipää. Bertalle hän ei maininnut mitään Hartinin rouvan perunoista, pudotti vain sanan silloin, toisen tällöin ja tuijotti mietteissään posliiniseen ovennuppiin. Oven oli hän tuonut hylkyhuutokaupasta, siinä oli hytinnumero 14 ja oikea posliininen nuppi.
Kun oli syöty, paneuduttiin mökissä levolle. Kalle-Kustaa odotti kunnes joka nurkasta kuului tasaista hengitystä, sitten hän nousi, veti vaatetta päälle ja meni ulos mäelle. Hän suuntasi askeleensa uutisrakennukselle.
Aavemaisina ja surkeina törröttivät seinät kuutamossa heittäen mustan varjon hangelle. Hän pyyhkäisi lunta uunin suulta ja hapuili kädellään… Aivan oikein, sinne oli ilmestynyt uusi halkeama! Kivijalasta hän veti esiin kirveen ja koetteli alushirttä. Siinä oli yhdessä kohden jo lahonvika!…
Silloin hän tunsi että nyt siitä ei enää tulisi mitään… ei koskaan hän jaksaisi ostaa hirsiä, ei koskaan hän löytäisi uutta tukkilauttaa! Kaikki tämäniltainen viina nousi vihdoinkin päähän ja hän iski kirveellään sokeasti, raivoisasti eteensä, katsomatta sattuiko se alushirteen vai seinään vai kiveen.
Kuu oli noussut ryntäilleen ja katseli kuusen latvasta miestä, joka riehui talviyössä hajoittaen oman tupasalvoksensa.