ELIAS, KOKKI
"Amy Turner" laski täysin purjein laguunin aukosta sisään. Merimies rannalla olisi varmaan ihaillut purjeiden nopeaa kokoonkäärimistä, niin sulavasti ja nopeasti se kävi. "Amyn" mastot paljastuivat parissa minuutissa ja signaalin saatuaan pudotti kirvesmies ankkurin kuulaaseen veteen.
Ei ollut näillä vesillä ukko Landenin kaltaista kapteenia, ei sellaista kuunariparkkia, joka olisi päivääkään pysytellyt "Amy Turnerin" vanavedessä. Laiva oli ansainnut maineensa Patolon helmisärkkien valtauksessa. Kaksitoista laivaa lähti yhteisestä sopimuksesta yhtä aikaa Aucklandista kilpapurjehdukseen. Joka ensin pääsisi perille, se olisi särkkien omistaja. "Amy" oli jo toista päivää puhdistellut simpukoita, kun toiset pudottivat ankkurinsa riutan ulkopuolelle. Nyt oli laiva jo vanha ja yksi hyvä sysäys korallisärkkään olisi repinyt sen kappaleiksi, mutta sitä sysäystä ei tullut milloinkaan, siihen oli ukko Landen liian viisas. Hänellä oli omat korttinsa ja "Amy" oli monesti lasketellut maininkien voimalla riuttojen välistä. Parin minuutin kuluttua olisi kanoottikin murskautunut samassa paikassa.
Olimme Papeteessa, Tahitin iki-ihanalla saarella kopralastia odottamassa. Sesonki ei ollut vielä alkanut, mutta me tiesimme, että jo viikon kuluttua olisi laguunin hietikkopohja täynnä lukemattomia ankkureita.
Meitä oli monta laivalla, mustasta neekeristä aina kalpeakasvoiseen tasmanialaiseen messipoikaan asti, jonka maidonvalkeasta ihosta auringonsäteet häveten kaikkosivat pois. Sopu oli mitä parhain, olimme ensimmäisiä merimiehiä arkkipelaagien ensimmäisellä laivalla — kukaan ei kuvitellut pääsevänsä meidän nenällemme hyppäämään. Olimme redin herroja, niinkuin sanonta kuuluu.
Aurinko oli korkeimmillaan ankkurin pudotessa kirkkaaseen veteen. Kuumuus tuntui hautovalta ja kannen raoissa kiehui piki ropsahtaen. Vesi näytti viileän suloiselta ja palmumetsikkö laguunin liepeillä lupasi paratiisin ihanuuksia. Alkuasukasvaimot tulivat niinivasuineen rantaan vaatteita huuhtomaan, vähän kauempana pulikoivat tummat saaren perintöprinssit rantamainingeissa ja kaupungista kuului surisevaa ääntä, joka todellisuudessa tuli tehtaista, mutta joka ensikertalaisesta tuntui kaupungin asukkaiden siestakuorsaukselta. Tasainen surina vaikutti hiljaiselta määräykseltä mennä varjoon lepäämään ja useimmat näkyivät sen siksi käsittäneen, mutta kevytkenkäisimmät valmistautuivat maihinmenoon.
Täälläpäin ei Luojan kiitos tarvitse vaatteita. Valkoinen paita, siniset housut, puolikengät ja hattu veikeästi kallellaan — siinä puku millä Aissoja ja Yvonneita hurmataan. Me olimme korkeassa kurssissa ilman takkiakin. Kapakkojen emännät ja tytöt olivat monta viikkoa pohtineet, millä huvitushalumme tyydyttää; heillä oli varastot, meillä rahat, ja ennenkuin ilta-aurinko olisi ennättänyt vaipua palmujen taa, olisi Papeteen poliisilla paljon puuhaa. Poliisiprefektuurissa odotettiin kopra-aikaa pelolla ja vavistuksella. Syytäkin oli, mutta siitä me viisi välitimme…
Niin kuului viimein vapauttava huuto: "Go ashore!" Messipoika souti ja puosu piti mahtavana perää. Muut onnelliset, Charley, kokki ja minä vaivuimme suloiseen haaveiluun. Tuskinpa on mitään jännittävämpää kuin ensikertainen käynti satamakaupungissa pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.
Leppoisa mies oli Elias, kokki. Hänen elämäntarinansa olisi ollut yhtä leppoisa, ellei viinapulloa olisi maailmassa löytynyt.
Kokit ovat merkillistä väkeä. Kun näet heidät ahtaassa laivakyökissä tärkeän ja viisaan näköisinä soppaa maustavan, et uskoisi, että heilläkin on maallisia intohimoja ja mielitekoja. Ihmisen erehtyväisyyttä! Kokit ovat oikeita susia lampaitten nahoissa ja tässä aion sen todistaa.
Oli aikoja, jolloin Elias otti sekä aamuauringon että ilta-auringon korkeuden pullonpohjan lävitse; oli aikoja, jolloin pikkuäijät ajoivat hänet ylös märssykoriin siellä istuvilta enkeleiltä apua pyytämään, ja oli aikoja, jolloin Elias-raukan silmien edessä vaelsivat siniset ja punaiset sisiliskot viekkaasti häntäänsä heiluttaen, mutta sittenkin olisi väärin sanoa häntä patajuopoksi. Hän otti ryypyn, kaksikymmentä, mutta pysyi joskus vuosikymmeniä vesipoikana. Hän oli kuitenkin sellaisia miehiä, joita mieluimmin näkee pikku hutikassa. Selvänä ovat he kuivia ja jäykistyneitä kuin kapselitangot, mutta kaadappas kolme hyvää rommiryyppyä odottavaan kurkkuun! Silloin laukeavat ruostuneet nivelet, taivas aukeaa ja he syleilisivät koko maailmaa. Ennen niin tyrehtynyt kielenkäyttö on muuttunut vuolaaksi sanavirraksi, josta et erota muuta kuin — anna lisää — näin me tanssimme Venezuelassa ja näin ne hyppivät sammakot Osakan riisipelloilla. Hih! Silmät pyörivät, korvat heiluvat ja jalat lyövät kuin rumpupalikat tahtia ankkurikettingin natinalle. He puhuvat yhdessä illassa koko kuukauden sanavarastonsa. Näin putoaa suloisuus ja ihmisrakkaus heidän päälleen, ja silloin vasta heidän kanssaan jaksaa illan olla.
Puosu ohjasi meidät satamalaiturille ja siitä hänelle tuttuja polkuja pitkin Café Montmarteen, joka sijaitsi kaupungin ulkolaidalla, synkän viidakon rajamailla. Kahvila oli tuollainen savihökkeli, joista olette nähneet kuvia maantieteen oppikirjoissa ja joissa alla seisoo: "Meksikkolainen maja auringonpaisteessa", mutta tällä oli laaja veranta erikoisena vetonumerona ja täsmälleen kuusi ja puoli ikkunaa vetoreikinä, joilla oli monta tarkoitusta. Isoimmista pääsivät omistajat karkuun "vapaa kaikille"-tappelun alkaessa, niistä ja pienestä räppänästä haihtuivat höyryt lauhkeaan yöilmaan ja yhdestä isoimmista ikkunoista lensi Elias inkivääripeltoon, mutta se ei vielä kuulu tähän.
Puosu esitti meidät emännälle, talonväelle ja piparkakunvärisille vieraille sekä lopuksi vielä isännällekin, jolla oli luihunnäköisin naama tällä puolen päiväntasaajaa. Mme Morineau lensi kaulaamme, samoin olisi M. Morineaukin tehnyt, mutta silloin olimme jo liian lujasti talon tavaroissa kiinni, joten aikomus jäi vain innostuneeksi käsien taputteluksi. Kokki vilkutti silmää Yvonnelle, Suzanne lensi nuolena hänen kaulaansa, ja yksi alkuasukkaista rupesi minulle vannomaan ystävyyttään, joka hänen puheistaan päättäen tulisi olemaan yhtä sitkeä kuin kookospähkinän kuori, ellen pian tarjoaisi hänelle puolta kapakan varastosta. "Amy Turnerin" miehistö oli saapunut ja ilo kuului poliisiprefektuuriin asti.
Messipoika toi pian toisen lastillisen, ja tuskin tuntiakaan ennätti kulua, kun jo räiskyvä tanssi vapisutti ikkunoita. Yvonnet, Suzannet, Murielit, Ah-poot ja Ah-moot hyppivät katon ja lattian väliä soittokunnan, jonka muodosti yksi banjo, yksi omituinen vehje sekä kaksi pakanaa, heläytellessä jotakin, mikä saattoi olla kaikkea Porilaisten marssin ja apachen kuolinlaulun väliltä. Ei se ainakaan tanssimusiikkia ollut, sillä semmoista tanssia ei ole vielä keksittykään. Pullot tanssivat hyllyillä, isäntä tanssi pöydällä, yksi piparkakku pöydän alla ja messipoika tanssi jo ulkona, minne täysi huone hänet oli heittänyt. Palmut ulkona huojuivat musiikin tahdissa, sisiliskot tulivat juurien alta esiin iltakonserttia kuulemaan, ja poliisit leikkivät kuuromykkiä Papeteen kuutamoisilla kaduilla. Heidän asianaan oli nyt valvoa kuuta, sillä — "Amy Turnerin" miehistö oli kaupungissa! Heleijaa! Maa vapisi, savi putosi katosta ja paksu huumaava höyry katosi pikku-räppänästä kuutamoiseen yöhön.
Kokki, Elias, oli mielityössään. Hän oli jo pyörittänyt vähän jokaista ja lopuksi tarttui Mlle Yvonne Cherrierin kaulaan kiinni. Lampaannahka oli pudonnut jo aikoja sitten hänen hartioiltaan, ja uljaampaa merenkulkijaa ei ole koskaan seisonut Morineaun valtakunnassa. Paita oli halennut, hattu mennyt kaiken maailman tietä, ja maailma pyöri leiskuvana pallona hänen silmissään. Hän oli jo liiankin reipas, niin reipas, että Yvonnen huumaava korvapuusti sai hänet tarttumaan talon ainoaan tuoliin, sen kolmanteen ja viimeiseen jalkaan kiinni. Yksi huitaisu, kaksi huitaisua, ja piparkakut tunsivat olevansa hyvin pieniä tässä matoisessa maailmassa.
Tämä oli harmillinen keskeytys. Me muut olimme vasta innostumassa. Seurattiin vuosisataisia traditsioneja ja lähetettiin Elias tulisilla potkuilla ikkunan kautta suoraan kuuta kohden. Rauha palasi ja sen mukana piparkakut tarjoilupöydän alta. Ei se oikein säädyllistä menoa taitanut olla, mutta näillä leveysasteilla joutuu veri hyrisevään liikkeeseen, johon verrattuna pohjoismaalainen tunteenpurkaus on kuin etanan kävelyä tervatynnyrissä.
Puoliyö koitti ja innostus sammui vähitellen. Puosu ehdotti liikutettuna lähtöä uljaaseen kotiimme, ja me poistuimme arvokkaina, ensin kuitenkin hurrattuamme loppumattomia kertoja "Amy Turnerin" kunniaksi. Me olimme poikia, me!
Vene oli jo lähdössä, kun puosu saapui laiturille. Matkaa oli noin viisi metriä, mutta puosu otti sen kolmiloikalla. Ensimmäinen askel oli jo tarpeeksi, ojensimme airon hänelle, ja niin tuli puosukin säädyllisessä järjestyksessä "Amyn" kannelle. Uni maistui mainiosti kaikille muille paitsi messipojalle, joka maitoparta luuli Suzannen lempeän katseen olleen yksinomaan hänelle tarkoitetun.
Kokilla oli ollut oma seikkailunsa, mutta siitä me kuulimme vasta seuraavana päivänä poliisipäällikön univormun ilmestyessä parraspuulle. Oh, tuo sacre merimies oli tehnyt raivotekoja! Oli tapellut jokaisen vastaantulijan kanssa, oli lyönyt hänen arvoaan santarmi Guiraudia tuolilla päähän ja sitten takonut M. Le Bellionin arvoisaa päätä poliisilaitoksen saviseinää vasten. Tämä peto ihmishahmossa oli sitten yrittänyt tunkeutua erään kunniallisen kansalaisen asuntoon, mutta ovi oli ollut lukittu. Oli sitten lyönyt kaikki ikkunat säpäleiksi ja tyyntynyt vasta saatuaan pari hyvinheitettyä kookospähkinää päähänsä. Ja, valitti lihava esivallan edustaja, sitten oli kehdannut karata, vaikka koko Papeteen yhdistetty ja liittoutunut poliisivoima oli hänet vanginnut laillisesti. Je suis très contente, jos tuo onneton hirtettäisiin jo tänään. M. Guiraud makasi sairaalassa ja koko kaupunki huusi kostoa. Oh, tuo peto on heti vangittava!
Ukko Landen kuunteli hymyillen tätä sanatulvaa. Hän oli ennenkin hoitanut poikiensa asioita. Eikö voitaisi sopia siitä, että tämä hirviö suljettaisiin laivan ruumaan rottien nakerreltavaksi, mikä varmasti ottaisi hänestä kaiken pahan sisun pois? Eikö sovittaisi siitä, että tämä peto saisi olla vielä hengissä, kun samalla luvattaisiin, ettei hän koskaan enää jalallaan astuisi M. Prefektin ihanaan ja rauhalliseen kaupunkiin, jonka kaunistuksena sen uljas poliisivoima oli. — Au reservoir, arvoisa herra, minulla olisi vähän kiirettä laivatöiden kanssa. Ryhdyn heti tarmokkaasti rankaisemaan roistoa.
Esivalta poistui tyytyväisenä. Esivalta poistui myöskin pelosta, sillä tilanne oli jo alkanut muodostua uhkaavaksi. Puosu oli tavantakaa vahingossa pudottanut ylhäältä mastosta kaikenlaisia päätä kovempia esineitä esivallan jalkojen juureen. Jack usutti laivasian esivallan kimppuun ja yksi miehistä sormeili hermostuttavan hajamielisenä ylikypsää meloonia. Mieliala oli Ranskan siirtomaahallintoa vastaan ja se aiheutti senkin, että laivan kylkeä maalaavan Charlesin maalipurkki kaatui vahingossa esivallan livreepukuisten soutajien päälle.
Kertomuksen sankaria tämä vähän liikutti. Hän oli töintuskin saanut aamiaisen valmiiksi ja istui nyt etuluukulla onnellisen tyhmä ilme kasvoillaan. Hänellä oli ollut runsaasti evästä mukana laivaan tullessaan. Eikö kapteeni halunnut?
Ei. Kapteeni halusi vain sitä, että kokki säilyttäisi ruhonsa "Amy Turnerin" parraspuiden välissä, muuten voisi sattua niin, että kokista tehtäisiin sianruokaa sopivassa tilaisuudessa. Ja se ei olisi helmien heittämistä sikojen eteen, vakuutti ukko Landen, joka harvoin oli vihoissaan, mutta jonka sanalle osattiin myöskin antaa tarpeellinen kunnioitus. Kokki tyytyi kohtaloonsa surumielisesti hymyillen. Nyt oli ihanuus jo lopussa, ennenkuin hän oli vielä ennättänyt alkaakaan. Oh, viina, mitä kepposia teetkään siivolle miehelle!
Tuli seuraava lauantai, tuli ihana sunnuntaiaamu, joka ainoastaan kokille oli ihana. Meille muille se muistutti elämän ihanuuksien katoavaisuutta, Montmartren höyryjen petollisuutta ja piparkakkujen päätäpyörryttävää musiikkia.
Aamu oli tosiaan ihana!
Tropiikin vihreät värit kuvastuivat laguunin tyyneen pintaan. Kaupunki ei ollut vielä herännyt, ja viidakon äänet kuuluivat selvästi kirkkaassa aamuilmassa. Vesi oli kristallia, joka sulki itseensä ihmeellisen väririkkauden. Alhaalla syvyydessä pidettiin varmaan markkinoita, sillä suureen leväkimppuun ui tuontuostakin kaloja ja toisesta päästä virtasi sama määrä ulos, aivan kuin kauppahallista, lihavat möhkäkala-mammat tekivät ostoksiaan, ja pienet solakat, salakkaa muistuttavat kalat pettivät heitä minkä ennättivät pilaantuneilla levillä ja itsestään kuolleilla äyriäisillä. Alhaalla oli eloa ja toimintaa, mutta sittenpä eivät kalat tunnekaan kupariseppiä muuten kuin kuparikoukuista. Sekin mahtaa sentään olla epämiellyttävä tuttavuus.
Niin, kokki oli nyt laivan hyvänä henkenä. Hän sovitti ärtyneet mielet ja valmisti tilanteeseen sopivan aamiaisen. Hänellä oli taas lampaannahka tiukasti hartioillaan.
Kohtalo järjestää kerrottavia tapauksia noin vain kädenkäänteessä. Se lähetti ukko Landenin maihin ja tarjosi kokille Jackin käden kautta puolen pulloa konjakkia. Tarjous otettiin kiitollisena vastaan, ja puolen tunnin kuluttua oli susi tullut esiin lampaannahan sisältä.
Iltapäivällä kuului komea molskahdus ja kokki katosi yli laidan. Teko oli harkittu, sillä vaatteet olivat kauniissa kasassa etuluukulla ja yksi keulakannen pelastusrenkaista oli poissa.
Kurkistimme laidan yli. Kokki pulikoi iloisena vedessä pelastusrengas kauniina kuin hyvän sikaarin vatsavyö hänen kainaloittensa alla. Kokki oli lähdössä maihin M. Prefektin sunnuntaipäivällisille.
Huusimme turhaan häntä takaisin. Hän viuhtoi käsillään ja jaloillaan vain kahta kauheammin ja lähestyi epäilyttävän nopeasti rantaa. Näyttämö täytyy siis siirtää sinne.
* * * * *
M. Guiraudilla oli ollut onnistunut aamupäivä. Hänellä oli koko päivä vapaata, ja univormukin oli tavallista kiiltävämpi. Hänen mielensä oli yhtä kiiltävän kirkas kuin taivaanlaella tirkistelevä aurinko. Ajatukset lensivät — niin, mistäpä tuollainen viiksiniekka husaari voisi muusta haaveilla kuin uusista kaluunoista ja lempeistä tyttölapsien silmistä. Hänen ajatuksensa olivat, sanokaamme ylevät, aina laguunin rantakäytävälle asti.
Siinä hän pysähtyi ja valitteli sitä, että miekka oli unohtunut kotiin. Sillä totisesti — tuolla kellui sinisessä vedessä valkea hahmo, mikä ei voinut kuulua muuta kuin sille koiralle, joka oli häntä viikkoa aikaisemmin lempinyt tuolilla päähän! Oh, ollapa nyt hyvä haulikko! Hän upottaisi tuollaisen aluksen viidessä minuutissa ja jakaisi lihat Papeteen koirille. Ah, ah, ja hän juoksenteli neuvottomana pitkin rantaa.
Kokki sieltä tuli vettä purskuttaen kuin valas. Vesi oli suloista, levät kutittivat niin ihanasti alaruumista ja alhaalla olevat kalatkin näkyivät mielenkiinnolla tutustuvan hänen uimataitoonsa, koskapa heiluttivat pyrstöjään nopeassa kalatahdissa. Hän rupesi kellumaan ja tirkistelemään siroja varpaitaan. Ne liikkuivat niin somasti nivelissään.
Vasta kääntyessään huomasi hän rannalla kasvot, jotka tuntuivat niin tutuilta, ruiskautti sitten pitkän purskauksen ja näytti, miten sorsa sukeltaa. Hän viipyi kauan veden alla, mietti varmaan sopivaa tervehdystä, koska sitten kuulimme seuraavan vuoropuhelun:
— Kuka olet sinä, joka kävelet kuin vanha lehmä väärillä koivillasi?
Mene puuhun istumaan, niin luulevat sinua apinaksi.
— Ahaa, sielläkö sinä roisto oletkin! Sinä olet alasti vielä rumempi kuin kuutamossa. Tule vähän lähemmäksi, että saan heittää sinua kivellä. Tai mieluummin ripustaisin sen sinun kaulaasi. Tui, tui, kultaseni, meillä on eläintarhassa yksi virtahevosen paikka avoinna.
— Astu veteen, lehmä. Tule uimaan, että saan puraista punaisesta nenästäsi pienen palasen muistoksi. Meillä on laivassa neljäs jalka siihen tuoliin, jonka kolme jalkaa taidat vielä hyvin muistaa.
Keskustelu jatkui yhä nopeammassa tempossa, kunnes paratiisilintu rannalla oli vähältä tukehtua. Kokki pyöriskeli onnellisena veden kirkkaassa kalvossa. Hänellä ei ollut hätää, hätä ja raivo olivat rannalla. Niinpä hän jatkoikin rauhallisena varpaittensa tarkastelua, kuitenkin väliin letkauttaen sopivia huomautuksia Tahitin poliisikunnasta.
Rannalle kerääntyi pian sankka katselijajoukko. Pakanoilla oli hauskaa. Tämä oli melkein jo kukkotappeluakin hauskempi. Ainakin se oli halvempaa. Ah, ollapa tämänkaltaista joka päivä! Piparkakut rupesivat avoimeen vedonlyöntiin siitä, kuka kauemmin kestäisi tai kuka ennemmin halkeaisi kiukkuun.
Tuli siihen lopulta koko Papeteen poliisivoima. Tuli M. Le Bellionekin, joka kiihkeästi vaati tämän uskalikon vangitsemista.
Poliisiprefekti oli pulassa. Kapteeni oli saanut lupauksen, ettei mieheen koskettaisi niin kauan kuin tämä ei astuisi jalallaan maihin ja nyt — mies ei todellakaan vielä ollut maissa. Mikään ei olisi ollut M. Päällikölle suloisempaa kuin vetää tuo roisto korvista maalle. Hylkiön senjälkeiselle elämänuralle viittaisi hän kyllä sitten suunnan. Mitä tehdä? Poliisipäällikkö tunsi korviensa kuumenevan, sillä ympäristön huomautukset kävivät sangen karkeasti poliisilaitoksen kunnialle.
Hänen omatuntonsa venyi kuin kuminauha. Se ulottui jo kokkiin asti, viuhaisi sitten takaisin ja löi kipeästi mieleen muistuttaen annetusta sanasta. Omatunto muuttui lopulta hyppiväksi palloksi, joka nousi kurkkuun ja sieltä lotkahti kiireesti alas ympäristön ystävällisiä neuvoja kuullessaan.
M. Le Bellione oli hävinnyt joukosta, samoin muutamat muut asianharrastajat. Pian nähtiin veneen lähtevän laiturista, ja kokin kohtalo oli ratkaistu. Poliisipäällikön omantunnon korvat lupsahtivat; se torkahti jälleen. Hän ei ainakaan ollut tähän syyllinen.
Kokin kunniaksi on sanottava, että hän puolusti laivan mainetta urhoollisesti. Taistelussa kaatui vene ja metsästäjät saivat hinata saaliinsa rantaan. Kaunis saalis se olikin — alaston miehenroikale, jonka suusta valui sadatuksia kuohuvana koskena. Naiset perääntyivät hyvässä järjestyksessä, sillä säädyllisyys on levinnyt tänne asti. Miehet kerääntyivät piiriin sätkyttelevän olennon ympärille, ja M. Le Bellione esitti kokoontuneelle kansalle viisi sataa eri keinoa, millä tästä hurjimuksesta päästäisiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin vuolas, että poliisipäällikön täytyi lopulta kateellisena pyytää suunvuoroa.
Oikeuskäsitteet täälläpäin maailmaa ovat vielä suorat ja mutkattomat. Kaksi minuuttia meni syytetyn tutkimiseen ja puoli minuuttia tuomion lukemiseen. Papeteen kaupunki tekisi hänestä esimerkin muille tappelunhaluisille lurjuksille.
Ah, sydämeni täyttää sääli, kun muistelen tämän miehen kärsimyksiä. Hänet raahattiin kuin villipeto kauaksi metsään. Kaupungin humina ei sinne enää kuulunut, raivostunut pakanajoukko siellä vain meteliä piti. Kokin ympäriltä otettiin viimeinenkin koristus — pelastusrengas — pois. Hänet sidottiin palmuun, sellaiseen kutittavaan runkoon, joka ruumiin jokaisella käännähdyksellä tuo mieleen koiran kokoisen kirpun. Sitten noudatettiin ikivanhaa seremoniaa, kukin sai vuoronsa jälkeen sylkäistä avutonta uhria päin kasvoja. M. Le Bellione sai kunnian ryhtyä tähän miellyttävään tehtävään ensimmäisenä ja hän teki sen niin perinpohjaisesti ja harkitusti, että Guiraud-raukalta ennätti sylki kahdesti kuivua suusta.
Tämän yksinkertaisen mutta vaikuttavan juhlamenon jälkeen poistuivat tuomarit ja kuokkavieraat arkisiin iltapuuhiinsa. M. Guiraud palasi kuitenkin vielä takaisin, muka siteitä tarkastamaan — ja häpeä sanoa — otti tilaisuudesta vaarin ja jatkoi juhlamenoja omaan laskuunsa.
Elias raukka! Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Ilta meni vielä, mutta yöllä tuli viidakko in corpore häntä tervehtimään. Tulivat sammakot, tulivat moskiitot, tulivat kaikenlaiset hännälliset ja hännättömät olennot tätä ihmettä tarkastelemaan, ja Elias toivoi olevansa maan mato, 300 metriä maanpinnan alapuolella. Sammakot nuolivat kasteen pois hänen varpailtaan, hyttyset tekivät häneen uusia henkireikiä ja pari karvaista olentoa laskeutui pimeyden turvissa häntä hännällään huiskimaan. Mahtoivat olla koiria, mutta yhtähyvin ne saattoivat olla gorilloja.
En rasita kuvausta kauhunkuvilla. Sen vain kerron, että yö teki Eliaasta uuden miehen. Se istutti lampaannahan hänen ympärilleen lähtemättömän tiukaksi. Susi ei enää päässyt esille tunkeutumaan, leppoisa mies oli Elias, kokki, mutta ennenkun aamuauringon säteet aloittivat kisailunsa palmulehvikössä, oli hänestä tullut totisesti leppoisa mies, joka ei sinä ilmoisna ikänä tehnyt pahaa kenellekään.
Tropiikin yö voi olla ihana, se saattaa mielen niin kummasti ailahtelemaan ja työntää mielen tulvilleen helliä, makeita ajatuksia, mutta Kohtalo voi käyttää sitä toisiinkin tarkoituksiin, kuten tästä näkyy.
Laivaan tullessa oli hänellä mielessä tuhat suunnitelmaa tapojen parannukseksi. Me koetimme kolmen viikon ajan liottaa niitä hänestä pois, mutta väsyimme lopuksi.
Ei Kohtalo laivaa noin vain summamutikassa upota. Se asettaa laivan pahat miehet puntarin toiseen nokkaan kiikkumaan ja toiseen vaakakuppiin istuttaa laivan hyvät miehet sekä katsoo sitten, onko laiva upottamisen arvoinen. "Amy Turner" sai huoletta purjehtia niin kauan kun sillä oli kokki mukana. Hänestä tuli lopuksi niin hyvä mies, että piti yksinään huolta puntarin hyvästä puolesta. Kovissa paikoissa, kun Luoja nakkeli laivaa kuin kerjäläistä vihasta sihisevällä merellä, sai kokki puntarinpitäjältä ystävällisen taputuksen hartioille. Meitä muita onnettomia varten, jotka kiikuimme täyteen ahdetussa toisessa vaakakupissa, oli hänellä tarjottavana vain surumielinen silmäys.