PASAADITUULESSA
Nojaan skanssin ovea vasten ja koetan unisilla silmilläni laskea, kuinka monta pyöriäistä on laivan vasemmalla laidalla. Niitä on kymmenen, ei, kaksikymmentä. Turhaa työtä tämä laskeminen, sillä koko pyöriäisparvi näyttää pitkältä merikäärmeeltä, joka aamuhämärän fantastisessa valossa muodostuu peloittavaksi, kiiltäväksi ja kuohuvaksi juovaksi. Mahdotonta on niiden lukumäärää edes arvata, sillä kuka tietää, mille kuuluu mikin pyrstö ja pää. Pyöriäisparvi kuohuttaa veden vaahdoksi, josta eroittuu mustankiiltävä pää, siitä noin viiden metrin päässä iloisesti sätkyttelevä pyrstö — mutta eihän pyöriäinen niin pitkä ole? Haukottelen ja ummistan silmäni.
Ei minua oikeastaan nukutakaan, sillä unta on tarjolla kylliksi, muuten vain tämä suloinen lämmin tuo onnellisen haukotuksen huulille.
Toinen haukotus saa silmät jälleen auki. Ne harhailevat laiskana merellä, kimpoavat sen harmaasta pinnasta takaisin parraspuuhun ja lopuksi kipuavat askel askelelta ylös purjeisiin. Purjeet ovat harmaata massaa, joka omituisesti värisee ikäänkuin innoissaan hyvästä tuulesta ja suopeasta säästä. Lopuksi päätyy katse etumaston huippupurjeeseen ja laiska ruumis saa epämiellyttävän sysäyksen. Siellä ylhäällä on jotakin vinossa. Huippupurjeen mastorenkaista on kaksi lupsahtanut kuin väsyneinä toistensa päälle ja vetävät nyt purjetta ryppyyn. Paras on mennä sinne ylös, ennenkuin perämies lähettää, matka sinne kuitenkin tulee.
Kiipeäminen virkistyttää tylsistynyttä mieltä, jalat kapsuttavat iloisina märssykoriin ja sieltä edelleen pikkusormen paksuisia ylävantteja pitkin huippupurjeen asumasijoille. Äkäinen potku renkaisiin ja purje saa taas kauniin pyöreän muotonsa. Se pullistuu ylpeänä ja minä laskeudun tyytyväisenä alas märssykoriin. Jään sinne haukottelemaan, sillä pasaadeissa ei kiireellä ole sijaa. Sellaista toimintamuotoa ei tunneta siellä, missä tuuli kuljettaa laivaa tasaisesti ja varmasti eteenpäin kuin hiili höyrylaivaa. Suljen silmäni, puristan jalkani lujasti vanttien ympärille ja taidan torkahtaa. Täällä ylhäällä on suloista olla. Keinuminen, merimiehen ainainen kehdonkeinutus, tuntuu täällä ylhäällä paljon voimakkaammin, näköala avartuu aukeaksi, rannattomaksi ulapaksi, jonka tasaisesti taivaanrantaa leikkaava rajaviiva rauhoittaa silmää. Hämärä haihtuu nopeasti, taivas tulee ensin vaaleansiniseksi, sitten tummenee sen väri ja…
Aurinko nousee meren sylistä valtavana näkynä. Se on ensin kummallisen litistyneen näköinen, pyöristyy kultaiseksi palloksi ja juuri ennen merenpinnasta kimmahtamistaan kasvattaa itselleen kultaisen jalan, joka riippuu hetken itsepintaisesti kiinni meren pinnassa todistaen sitä, että aurinko rakastaa meren syvyyttä, jonka vilpoisesta syleilystä se vain vaivoin voi riistäytyä, ja tämän ihanan näyn katsojasta näyttää aurinko nyt suurelta kultaiselta kastemaljalta.
Kultainen jalka katkeaa ja pyöreä hehkuva pallo lähettää minua kohti valojuovan meren tasaisesti lainehtivaa pintaa pitkin — ehkä se ei ollut juuri minulle yksinomaan tarkoitettu, mutta otan kuitenkin sen kiitollisena vastaan nostaen hattuani. Suloinen tyytyväisyyden ja kiitollisuuden tunne valtaa mielen. Maailman ihanuus lienee vain varattu täysin nuhteettomille ihmisille, mutta jostakin syystä on hyvä Luoja säästänyt kauniin rippeen siitä rauhattomille merimiehille, levottomille sieluille, jotka totisesti tätä virkistystä kaipaavat. Se panee ajatukset kiertämään uusilla aloilla, kauneuskäsite avartuu, ihana näky puhdistaa sielua ja sydämestä nousee aivoihin ajatussarja, joka lopullisessa muodossaan on puhtaasti materialistinen, niin kauneusjanoa ja herkkää ihastumishumalaa täynnä kuin se alussa olikin. — Jos sittenkin lähettäisin rahaa kotiin, jos jättäisin puolet palkastani kapteenin talletettavaksi? Jos en kävisi maissa kuin sunnuntaipäivisin? Jos en löisikään puosua? Yksinkertainen sielu voi päihtyä kauneudesta, mutta päihtyminen ei ole vaarallista laatua. Se vain tuo hyvät ajatukset ja hellät tunteet pinnalle. Olen kerran nähnyt karvaisen meriäijän, joka väitti joka aamu kipuavansa märssykoriin näkyä ihailemaan. Auringonnousu eteläisillä merillä on suloinen heijastuskuva maailman kauneudesta. Se ei ole erikoisen väririkas, mutta valtavuudessaan saa se merimiehen tuntemaan oman pienuutensa tässä suuressa kaikkeudessa. Hän vaistoaa sen silloin paljoa paremmin kuin myrsky-yönä ylhäällä mastossa kiikkuessaan, jolloin pikkuisinkin Luojan lähettämä tuulenpuuska lähettää miehen vinkuvaa vauhtia mustaan pimeyteen — — sillä kauneus herkistää sielun, vaara sen vain terästää merellä.
Mietin ylhäällä maailman pahuutta ja hyvyyttä niin innokkaasti, että jo kuulen kahdeksan lasia. Se on merkki vahdinvaihtoon ja yhdellä hyppäyksellä olen vantteja myöten liukunut kannelle.
Siellä tapaan miehet alastomina pesupuuhissa. Yksi kiskoo purjekankaisella sangolla suolaista, vilpoisaa vettä merestä ja kaatelee sitä vuoron jälkeen jokaisen niskaan. Alastomat, ruskeat ruumiit pyristelevät kuin kalat koukussa, ähkäisevät lisää vaatien ja ennenkuin minä olen saanut varusteeni yökylmää vastaan, paidan, lakin ja housut päältäni, ovat kylpijät mielihyvin raajojaan oikomassa auringon lämmittämällä keulakannella. Kansivahti ottaa sunnuntaipäivän työt sillä tavoin vastaan, me, vapaavahti, lähdemme auringonpaistetta tulvillaan olevaan skanssiin aamiaiselle ja sitten nukkumaan kannelle. Ensin kuitenkin mittaamme tarkoin mahdollisen varjon, laskemme, kuinka kauan varjokeila siinä paikassa viipyy, kuinka korkealle aurinko kiipeää ja sitten heitämme patjamme mahtavasti luukulle.
Puolenpäivän aikaan ei varjoisaa paikkaa enää löydy hakemallakaan ja surullisesti huokaisten käymme kokilta kysymässä välipalaa. Toiset saavat, toiset eivät, sillä pitkäviiksinen kokki on armollinen herra, jota vastaan ei vahingossakaan saa pahaa sanaa sanoa. Minä saan kulhollisen papuja ja kiipeän keulakannelle niitä mutustelemaan. Siellä on nyt tyhjää, sillä kansa tuntuu hävinneen skanssiin juttuja kertomaan.
Kapteeni tassuttelee päiväkierroksellaan. Tulee aivan minun papukulhoni eteen, mutta minä vain rauhallisena jatkan syömistäni. Pieni se on herraksi kapteenikin näin kauniina sunnuntaipäivänä. Ei silti, hauska herra hän on, nyt varsinkin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä, sen kuin hytissään tai peräkannella aurinkopurjeen varjossa aikakausilehtipinkkaansa tutkii. Mielihyvä loistaa hänen kasvoiltaan ja hän kysäsee armollisesti:
— Miksi et ongi, poikaseni? Saat minulta koukun.
Tämä pyyntö ei ole niin herttaisen epäitsekäs kuin ehkä saattaisi luulla. Ukko saa miehistölleen taas ilmaisen päivällisen, mutta koska pyynnön täyttäminen ei aiheuta minkäänlaista mielentasapainon häiriintymistä, haen koukun. Sanotaan, ettei koskaan voi olla kaikille mieliksi, mutta tässä tapauksessa väite kellahtaa selälleen. Yhtiö on tyytyväinen — rahaa säästyy — kapteeni on tyytyväinen koska yhtiö on tyytyväinen ja minä olen tyytyväinen, sillä kalastus on mielityötäni ja olisin tänään kuitenkin kalastanut. Kalat eivät mahda olla tyytyväisiä, mutta se on taas jo toinen juttu.
Ryömin halkaisijapuomille tilapäisesti konstruoitu onkivehe varovasti käteeni puristettuna. Onkeen kuuluu pitkä siima, sen päässä koukku, jonka ympärille kapteeni on sitonut lakanastaan repäisemänsä valkoisen palttinakappaleen. Sanoin lakanastaan repäisemänsä, sillä muuta liinavaatetta ei laivalla ole, ellei oteta lukuun muutamien harvojen onnellisten maihinnousupaitoja, jotka taas ovat liian kallisarvoisia tähän tarkoitukseen käytettäviksi.
Puomin alla oleva verkko on lämmin ja tuoksahtaa tervalle. Siinä lepää kuin parhaimmalla vuoteella. Vilpoinen tuuli puhaltaa pitkin ruskeata selkää viheltäen viihdyttävästi tropiikkihatun sokkeloihin päästyään. Avaan siiman ja annan viekoittelevan räsykappaleen, jonka tarkoituksena on kuvata lentokalaa, pudota verkon laidan yli.
Alhaalla keulan muodostamassa kuohussa on elämää. Delfiinit, bonitot ja lentokalaparvet ottavat kilpaa kylpyjä keulavaahdon pärskeessä. Ensi silmäyksellä ei tajua näyn väririkkautta, mutta hetken jälkeen pääsee huulilta ihastuksen huudahdus.
Keulassa särkyvä vesi leviää hienonhienona pitsinä aaltojen pinnalle. Siinä on aluksi suuret silmukat ja paljon kiiltäväpintaisia vaahtopisaroita, mutta laivan kyljillä on se jo hienona utuna imeytynyt laineitten pintaan. Vesi on sinistä, vihreätä ja niin edelleen kerroksittain kunnes aaltojen pinnalle muodostuu pehmeänvihreä smaragdikerros, josta pyöreänenäiset delfiinit ottavat vauhtia syvemmälle sukeltaakseen. Delfiinit ovat litteitä kuin laudankappaleet ja vauhti on niillä hirvittävän nopea. Bonitot ovat pyöreämpiä, mutta vedessä sinisiltä kuultavat pyrstöt saavat ne sukkulana kiitämään. Lentokalat, pahaa aavistamattomat, iloiset lapsukaiset ovat kerääntyneet parveen aivan isompien veljiensä eteen, ja siitä heitä yksi toisensa jälkeen joutuu isonveljen vatsaan. Lentokalat hyppäävät riemuissaan korkeammalle, tuuli tarttuu niiden harittaviin eviin ja lentokoneen tavoin ne kiitävät välkkyvin siivin meren yllä, kunnes aurinko pahanilkisesti kuivattaa niiden siivet ja ne putoavat takaisin aaltojen syliin.
Isotveljet uida porhaltavat tyytyväisinä, vatsaan joutuneet eivät valita, ja minulla ei ole aikaa surra lentokalojen kohtaloa, sillä vedän räsykappaletta kiivaasti nykimällä pitkin aaltojen pintaa. Joko ovat delfiinien ja bonitojen silmät vanhuuttaan hämärät tai sitten vaahto tekee kaikki samannäköisiksi vedenpinnan yläpuolella, mutta innokkaasti koukkuani ahdistellaan. Yksi onnellinen sen saa ja tämän onnellisen, neljän kilon delfiinivenkaleen, vedän vaahdosta puomille. Saalis ei oikein pidä nostotavasta ja meillä on paljon erimielisyyttä selvitettävänä, ennenkuin saan siltä niskat nujerretuksi. Sitten se on hiljaa, vähän vain juutalaisnenän vieressä olevat herkät sieraimet pärskyttävät, ja komeassa kaaressa sinkoan saaliin kannelle. Siinä on kylliksi ja voin huoletta jäädä verkkoon loikomaan.
Puomille sinkoutuvat vesipisarat muodostuvat auringonvalossa häikäiseväksi sateenkaareksi, joka alkaa alhaalta vihreästä merenpinnasta ja ulottuu niin pitkälle kuin ilmaan sinkoutuvia vesipisaroita riittää. Toisinaan lentää niitä korkealle, toisinaan kyntää keula rauhallisesti tasaisempaa vettä ja silloin laskeutuu sateenkaari silmän alapuolelle. Tarkastelen tätä kaunista näkyä pää nuokkuen sateenkaaren keinumisen tahdissa ja herään mietteistäni vasta Billin tullessa seuraa pitämään.
— Näetkö Tahitia tuolla? hän kysyy. Keulan puolelle on tosiaan ilmestynyt maata.
Etäisyydessä siintää kartionmuotoinen vuori, joka tuntuu hyppivän autereisessa ilmassa. Sininen usva peittää saaren huipun ja joskus luisuu koko näky silmästä pois ikäänkuin ei maata olisikaan.
— Täällä on kaunista, sanon huoaten.
— Kaunista on, myöntää Bill. Minä olen syntynyt Apiassa, Samoan saarilla ja pienen ikäni purjehtinut näitä vesiä. Koko tämä maailma on minun — ja Bill levittää mahtavasti käsiään. Poikani, tänne sitä pitäisi jäädä. Vuokraat yhden korallisaaren ja kasvatat siinä kookospähkinöitä. Ostat pienen kutterin ja sillä purjehdit saaliinesi Papeteehen. Ei ole silloin huolta huomisesta; saarelta saat kaikki, hedelmät, lintupaistin, villit porsaat, villit vuohet, kilpikonnanmunat, mitä ikinä tarvitset. Rakennat majan laguunin reunalle, otat eukon ja asut kuin herra. Tänne minä vielä kerran tulen takaisin.
Bill puhuu viisaita sanoja ja minussa herää palava halu asettua tänne asumaan. Antaisi maailman mennä omaa kulkuaan, unohtuisi tänne loppuiäkseen ja nauttisi paratiisista, joka jo kerran otettiin meiltä pois, mutta jonka rippeet siroiteltiin näille vesille. Kun kerran on näinkin lähellä, niin miksei jäädä kokonaan?
Ajatus pysähtyy tähän, töksähtää paikoilleen, ja keinuvasta liikkeestä johtuva raukaiseminen ei salli enää ajattelua. Täällä ikuisen auringon ja sinisen taivaan alla on ainakin se hyvä puoli tarjona, että ajatukset väsyvät kesken. Ei tarvitse vaivata päätään, ei muuta kuin haukottelee ja tirkistää taivaalle. Hyvä on olla, miksi siis ajattelisi turhia, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kyllä ne kuitenkin vielä joskus tulevat esille. Nyt vain pää typötyhjäksi ja suloinen haukotuksen virnistys suupieleen, täällä, missä koko elämä alkaa ja päättyy pitkällä haukotuksella.
Kuuntelen puomien hiljaista, surunvoittoista natinaa. Siihen sekoittuu alhaalta laivakyökistä kuuluva kattiloiden kalina. Ruuanhaju leviää puomille asti ja mieleeni nousevat rakkaat muistot. Näin makasin ennen kotipientarella ja yhtä hyvä oli ollakseni. Kyökistä kuului silloinkin kattiloiden kalinaa, ja nälkäistä vatsaa kiihoitti samea höyry, joka äidin nostaessa kattilan kantta levisi ulos pihanurmikolle saakka, missä minä loioin ja kuuntelin sirkan soittoa ja heinän huminaa. Yhtä pehmeä oli makuusijani, yhtä leppoisat tunteet valtasivat silloinkin mieleni ja tunsin olevani valmis syleilemään vaikka koko maailmaa. Näin nytkin — olisin tahtonut koko maailman vierelleni puomille, olisin näyttänyt tropiikin meren kauneuden ja puhunut muutamia sanoja pasaadituulesta, joka merimiehelle antaa esimaun odotettavasta taivaasta; silloin kun jalkapertti pettää ja ruumislautaa hiljaa kallistellaan laivan reunan yli.
Peräkannella oleva kello kilahtaa pehmeästi. Lähden ruoriin. Tartun rattaaseen ja laskettelen komeasti aaltoa ylös, toista alas. Mielen täyttää mahtavuuden tunne. Minä juuri ohjaan tätä laivaa eikä kukaan muu. Käännän keulan tahallani pois kurssilta vain näyttääkseni, että voin parilla sormeni liikkeellä kääntää koko suuren aluksen haluamaani suuntaan. Keulan kohotessa aallon harjalle kyyristyn vaistomaisesti, ikäänkuin laivan koko etuosa, mikä nousee jyrkkänä seinänä eteeni, olisi putoamassa päälleni. Keulan painuessa aaltoon nousen perän mukana ylpeänä korkealle. Niskani suoristuu ja katson ylpeänä alhaalla olevaa maailmaa, joka kulkee sinne, minne minä sen haluan ohjata. Purjeet ovat pullollaan ja niiden pintaa pitkin käy tasainen hento väristys, auringonsäteet kisailevat taklauksen mustassa yksitoikkoisuudessa, ja kuuma kansi lähettää väreilevän lämpöaallon ylös avaruuksiin. Mastot heiluvat ja taipuvat ilman väreilyssä ja saavat kummallisia muotoja. Kaikki kannella olevat esineet kadottavat kiinteät ääriviivansa ja joutuvat omituiseen väräjävään liikkeeseen. Kompassineulan heilahduksia on turha seurata, sillä jo purjeiden pulleudesta tietää suunnilleen, onko laiva kurssilla vai ei.
Tulee yö, Aurinko on jo kadonnut ja tähdet syttyvät. Haen Etelän ristin taivaalta ja tuijotan siihen herkeämättä. Se tuntuu olevan vähän vinossa, ehkä ovat monet sen ihailijat ajatuksillaan kiskoneet sitä liian usein maata kohti? Tähdet ovat ihmeellisen kirkkaita, paljon kirkkaampia kuin siellä kotona.
Yön tenho saa ajatukset harhailemaan ylimaailmallisissa asioissa. Kukahan ja keitä mahtaa asua tuossa tähdessä? Ehkä on sielläkin meriä ja laiva juuri ulkona ulapalla, niin pitkällä muusta maailmasta, että ajatuksetkin tarvitsevat seitsemän penikulman saappaat kotiin ennättääkseen ja sieltä palatakseen. Ehkä nojaa sielläkin tämänkaltainen uneksija parraspuuhun?
Perämies kipuaa pyjamissaan ruorirattaan ääreen ja halkaisee ruorikellon äänellä yön suhinan ja laivan rungon hiljaisen valittelun.
Kaukaa, kuin toiselta puolen maailmaa, kantautuu tähystäjän surunvoittoinen huuto:
— All is well, sir!
Minä haen patjani ja heittäydyn luukulle.