"KUOLEMA TAI RÄHÄNAURU."
Kohtalon tiet ovat ihmeelliset. Pete Andersen, joka viisitoista vuotta oli kyntänyt syviä meriä, pelannut, juonut, kiroillut ja taasen välillä juonut, meni manalaan pienen mitättömän tuulenpuuskan lähettämänä. Hän kääri ylhäällä huippupurjetta kokoon. Tuuli lennätti sen vasten kasvoja ja ennenkuin alhaallaolijoista kukaan oli ymmärtänyt, katosi hän surkeasti ulisten yli laidan mereen. Ja hän, joka vielä eilen oli kehunut, ettei pirukaan hänestä huolisi.
Kansivahdin vaihdon jälkeen jäivät miehet kannelle öljyvaatteitaan kuivattelemaan ja suolanpärskettä silmistään huuhtomaan. Viimeiset päivät olivat olleet levottomia. Kolme miestä yli laidan kahtena päivänä. Mitähän sanoisivat miehet Cherry Streetin täysihoitolassa? Heidät varmaan leimattaisiin Joonaiksi, pahanonnen linnuiksi. Ja mikä vielä pahempi — kuka huolisi heitä asuntotoverikseen, heitä, joille kuolema oli nauranut vasten silmiä ja merkinnyt omiksi miehikseen.
Perttiin oli tämä kaikki tehnyt masentavan vaikutuksen. Hän oli vielä nuori, nyt nuorin laivalla Juliuksen ja Tomin hautauksen jälkeen. Apeus pyrki hänen mieleensä.
Ei hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään auringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema harmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun, millä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin meren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta. Hän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman yksinäisyyden tunteen.
Nyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain omaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka hän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään poikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille miettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä tunne tuotti suloista viihdytystä.
Toinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen mieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis Elvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä kirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket punoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä hellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja — miksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!
Pertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete Andersenillakin oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei ollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin tässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä parraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä märät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului huutavan ruoriin.
Tuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan? Alituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen karkoitusta?
Julius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia kuin lokit taivaan sinessä. Julius — Tom — Pertti oli kahden vuoden ystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten vaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin veljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja tällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli vetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom. Kuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa? Pertti.
He olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla. Kryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat alleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo ennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen ja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi silloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan ja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän rangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.
Pertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli monena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän kolmion sisällä.
Tuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä pieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille, kynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli kirousta ja tuskaa täynnä.
Elvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan oli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? — Pertti ei ajatellut enempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut sellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen.
Mutta jos Elvi kuolisi. Silloin — ja se laskeutui järkähtämättömänä totuutena Pertin mieleen — silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut huippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan elämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.
Pertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje lepäsi puomilla.
Ryömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta kokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan kurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli juteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.
Pertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden ote tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.
Verkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen tervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja epäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi kauhukseen putoavansa.
Kylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui kuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi, mutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella näkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty aaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän aallon harjalla, vaipui pimeyteen.
Tässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus herätti kuolonkauhua Pertissä.
Ja ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä yhdistyi siihen vitsi:
"Nyt tulee kuolema tai rähänauru."
Tämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.
"Kuolema tai rähänauru." Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli vaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi Elvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh — Jumala pelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?
Kylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli katkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi mustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.
Musta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja niljaisia, kammottavia kaloja.
Pimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen huomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon valoja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.
Kädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa, häikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli kuulevansa Tomin naurun.
Tämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti hymyili.
Vahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet riisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja lämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän tunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan. Uinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:
— Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.
Pertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku istui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli kuolla hämmästyksestä!
— Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten…
Julius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen. Mutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä terveitä molemmat.
Pertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?
Tämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä haamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli kuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin todellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.
Juliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.
— Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo auringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle kapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai heitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.
Pertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut ruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja kuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.
Veri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja oviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.
Joku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.
— Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme hamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!
Pertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.
Eilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki lievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle, sirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi lämpimältä tervalta tuoksuva.
Kaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää kauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä saattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.
Peräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär — Elvi!
— Bertel, kutsui hän.
Pertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä voinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas, merimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli luullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä albatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi raskaasta työstä ihanan palkan — ikuisessa auringonpaisteessa, sinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja viimeistä tuomiota kohti.
Pertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa tulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia muistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus ja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi jo tahtovansa pois.
— Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano vain sana, niin laskemme sinut sinne.
Elvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut katsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän hihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa mielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta kummallisesta elämästä.
— Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään kirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi ja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.
Päivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti huomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse olisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät hänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin ennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.
Tuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan kapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja kaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä vapaavahdilta.
Jumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti löytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy kasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi otsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime näkemän.
Ehkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla viimeiselle tuomiolle?
Pertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi sisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.
Toiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella "näkemiin" toivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.
He menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko oli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin sammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia kohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät ääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle. Kaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.
— Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten sieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin lokki.
Meri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden varjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä vesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.
— Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?
He nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja
Pertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.
Elvi hymyili odottavasti ja salaperäisesti.
Yhdessä he hyppäsivät. Yhdessä otti heidät tuulenpuuska hoiviinsa, kuljetti heidät avaruuteen, loistavaan kirkkauteen. Kaikki oli kevyttä. Sielu ja ruumis muuttuivat linnuiksi ja koko avaruus muuttui pehmeäksi höyhenpatjaksi, missä väsynyt mieli saisi levätä.
* * * * *
Vihainen, pistävän kylmä hyrsky haroi ruumiin tukkaa. Kädet levisivät kuin viimeiseen syleilyyn — tai lieneekö aalto tehnyt sen? Syvyys veti puoleensa. Ruumis taivalsi alaspäin loppumattoman pitkän ajan, pysähtyi sitten ja jäi virran vietäväksi.