"JAMES E. COXIN" HAAKSIRIKKO.
Puosu tämän kertoi. Istui hajareisin kapselin päällä ja kertoi meille, jotka loioimme kuin opetuslapset keulakannen maattavissa sopissa. Oli ihana pasaadi-ilma, tasainen tuuli, sininen meri ja kirkkaasti kumottava aurinko suoraan taivaan navassa.
Minun oli hyvä olla ja ehkä juuri sen vuoksi puosun järkyttävä kertomus, räikeänä vastakohtana, syöpyi mieleeni.
— Oli talvi 1893, aloitti puosu. New Yorkissa oli kova aika meillä merimiesparoilla — koskapa meillä nyt hyvä aika onkaan ollut — ja minä hain nenä kylmästä punaisena hyyryä. Ei mitään.
Meitä oli monta pummilla olevaa. Friskossa oli huono aika, Riossa oli vielä huonompi ja sanottiin, että Euroopan slumit olivat aivan täynnä meikäläisiä.
No, mitäs siitä. Käytiin Battery-puiston kalamuseossa lämmittelemässä ja kapakoiden pöydiltä ahmittiin kylmiä välipaloja viiden sentin olutlasin ohessa.
Eräänä yönä sain kadunnurkasta kiinni humalaisen vantteran äijän, joka sittemmin, häntä asianmukaisesti tuettuani, osoittautui perämieheksi. Saatoin hänet laivaan ja tapasin yhtä humalassa olevan kapteenin. Sain ryypyn, kaksi ja ennenkuin aamu pilkisti kattoakkunasta, olin "James E. Coxin" täysinmönsträtty matruusi.
Meillä oli lastina maanviljelyskoneita Friskoon, siis toiselle puolelle mannerta. Panaman kanavan paikalla oli silloin vielä biljoona moskiittoa ja kuumetta yhtä paljon kuin teetä Kiinassa. Matka kävi Kap Hornin kautta ja pitkä purjehdus oli siis edessä.
Niinkuin tiedätte, jaetaan tämä matka kolmeen osaan. Ensimmäiseksi ihanaa alaslaskettelua aina Falklandin saarille asti. Rauhallisia päiviä, kirkkaita öitä ja pikkuisen purjeitten hoitelua. Sitten on edessä sarvipäinen Horn. Jos siitä hengissä ja jäätymättä pääsette, voitte taas iloisena laskea täysin purjein ylämäkeä aina Kultaiselle Portille asti, San Franciscon rypälepelloille.
"James A. Cox" ei nähnyt tätä kolmatta matkavaihetta milloinkaan. Horn oli sille kaikkine sihisevine hornankattiloineen ja paholaisineen liian kova pähkinä purtavaksi.
Kolme viikkoa tappelimme urheasti. Laiva oli uljas nelimastoinen parkki, siro riki ja muut kommervenkit, mutta minkä kohtalolleen voi. Yhtenä sunnuntaiaamuna halkesi isomärssy. Joutsenkaula petti ja raskas teräksinen raaka tuli kannelle kärki edellä, meni vielä samaa vauhtia lastinkin lävitse ja teki vesirajaan valasveneen kokoisen aukon.
Me liikuimme liukkaasti, sen saatte uskoa. Olin niin peloissani, että heräsin vasta veneessä. Puosu hakkasi juuri kirveellä venetaljaa poikki ja toiselta puolen laivaa kuului hätähuutoja, jotka sekoittuivat sydäntäsärkeviin rukouksiin. Toinen veneistä oli kaatunut ja ensimmäisen perämiehen joukko ui jäänsirpaleiden seassa. Ne nimittäin, jotka osasivat uida. Toiset painuivat pohjaan kuin vasarat, ja totta puhuakseni, parempi se heille olikin.
"James E. Cox" upposi kymmenessä minuutissa, mutta me olimme silloin jo kaukana.
Tällävälin oli kuitenkin sattunut tapauksia, jotka useissa perhetaruissa vielä nytkin kulkevat esillä. (Tästä näkyy, että puosu oli huono kertoja: ei jaksanut jutella asiaa kerrallaan ja järjestyksessä.) Ensimmäinen perämies oli tavoittanut meidät ja rukoili ylösottoa. Hän oli aivan sininen ja kylmän pöhöttämä. Meitä oli jo kaksitoista — ja kaikki tiesivät mitä yksi suu lisää merkitsisi. Niinpä puosu naksauttikin häntä kirveellä päähän. Kuulimme vain surkean korinan, jonka senkin tuuli pian vei jonnekin etelänapaa kohti.
Vene sisälsi kaksitoista täysikasvuista miestä, kaksi pientä vesinassakkaa ja yhden laatikon laivakorppuja, nekin jo homehtuneita.
Kapteeni otti ne huostaansa. Hän istui kuin kuningas perätuhdolla, nassakka kummankin kainalonsa alla ja korppulaatikko polviensa välissä. Alussa se vähän nauratti, mutta lopussa jo itketti.
Ensimmäisenä päivänä soudettiin, toisena ja vielä kolmantenakin, mutta silloin olivat jo korput lopussa.
Nyt alkoi kauhun aika, aika sellainen, joka on tehnyt minusta tämänkaltaisen kuivettuneen harmaapäisen äijänkäppyrän. — Neljäs päivä meni vielä mukiin. Olimme kylmästä pöhötyksissä ja yhdeltä paleltuivat jalat. Minulta meni siinä toinen korva. Meri vaan myllersi välinpitämättömänä mustia vesivuoriaan eteenpäin. Pyry-yöt olivat kamalia. Hengitys salpautui ja lentävät jäähiutaleet tekivät silmistä verisiä aukkoja turvonneen lihan keskellä.
Onko mitään kauheampaa kuin nälkä? On! Jano.
Se tuli mieleen viidentenä päivänä. Koetimme kerätä lunta, nuolimme sitä toistemme takeilta ja jotkut nousivat pystyyn pirullisesti tanssivia lumihiutaleita kiinniottamaan. Lunta tuli, jäätä tuli, mutta meistä tuntui siltä kuin olisi se ollut kiusantekoa. Tuuli sen kuitenkin käsistämme riisti. Muistan vielä inhoittavat, vaahtoiset kielet, jotka turvonneista kasvoista esiin tunkeutuivat. Ne liukuivat nopeasti kuin käärmeet jäistä reunalautaa pitkin ja vetäytyivät sitten hitaasti ikäänkuin pettyneinä takaisin tahmeaan nieluun. Liikkeet rupesivat käymään lohduttoman hitaiksi ja tylsiksi. Odotimme kuolemaa, sillä se tulisi kuitenkin. Näillä leveysasteilla liikkuivat vain valaat ja kalat.
Seitsemäs ja kahdeksas päivä menivät houreessa. En muista mitään. Kolme miestä oli hypännyt yli laidan näinä päivinä.
Vesi on houkuttelevaa. Katselkaa, pojat, nyt merta. Se on niin turvallisen näköinen, ettette siihen edes huomiota kiinnitä. Meille se oli silloin hirttonuorana. Se oli viettelevä kuin Skippers-strassen nainen, se kutsui ja lupasi paljon. Suuonkalossa oli halkeamia, jotka kirvelivät kuin tuli silmän vain sattuessa veteen. Meri kävi lopulta punaiseksi massaksi, josta aaltojen harjat erottuivat keltaisina pisteinä. Näin omituisia väri-ilmiöitä. Joskus oli yötaivasta vasten kuumottava kapteenin pyöreä ruho vihreä, joskus hehkui se fosforilta ja muistan, että siltä tuontuostakin hävisi pää. Näin unta taivaasta, helvetistä ja suurista oluttynnyreistä. On ihme, etten tullut hulluksi…
Kymmenentenä päivänä pureskelin tylsänä purjekankaan kappaletta. Meitä oli nyt yhdeksän jäljellä ja kokki teki jo loppuaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei herättänyt vähääkään huomiota. Yhdentenätoista päivänä oli hän päässyt paremmille maille. Kapteeni sen uutisen ensin käheänä kuiskasi, mutta kenessäkään ei enää ollut miestä heittämään ruumista yli laidan.
Kolmantenatoista päivänä söimme raadon. Muistan kuinka revimme kuivettuneet jäsenet erilleen. Luitten naksahtelu kaikuu vieläkin korvissani. Iso-Jim uitti koko seuraavan yön suolenpätkää meressä. Makasi keulatuhdolla ja leikki kuin lapsi purjelaivansa kanssa.
Kapteeni ulvoi houreissaan kuin susi. Se oli kammottavaa. Teki mieli nousta ja lyödä kirveellä päähän. Uskallusta kyllä oli, ärtynyt ja paha sisu tuntuu säilyvän viimeiseen asti, mutta voimia ei enää ollut; ei ainakaan minulla.
Neljäntenätoista päivänä — tai yhtähyvin se voi olla kuudentenatoista — poimi eräs saksalainen tramppihöyry meidät ylös. Koko vene nostettiin taljoilla kannelle ja yksitellen meidät autettiin skanssiin. Kertoivat sitten myöhemmin, että olimme nyyhkyttäneet kummallista, kuivaa röhinää muistuttavaa itkua.
Saksalainen kippari oli viisas mies. Hän tiesi, että pari voimakasta suupalaa olisi tehnyt meistä lopun kuin viikatteella niittäen. Senvuoksi asetettiin skanssin ovelle lukko ja kokki kävi keittämään lientä perunoista ja silleistä. Me astuimme takaisin elämään kuin lapset, varovaisesti ja hapuillen. Kuitenkin kuoli kolme, en tiedä mihin — ehkä iloon?
Kapteeni oli yksi näistä. Hänet oli herrana viety peräsalonkiin ja ensimmäisen perämiehen hyttiin. Luulivat kai, että kyllä sivistynyt mies osaa itseään hoitaa.
Seuraavana aamuna löydettiin hänet isonluukun päältä kuolleena. Makasi luukulla puolikas leipää sylissään ja tiukkaan yhteenpuristettujen hampaitten välistä taitettiin iso leivänpala kaloille. — Kasvoilla oli onnellinen irvistys. Oli raukka tietysti halennut.
Minä makasin eräässä Sidneyn sairaalassa kaksi vuotta. Ei ole minusta enää pramille menijäksi. Päätä huimaa ja meri rupeaa taas näyttämään punaiselta keltaisin lakkapäin.