MABEL
George istui sammuneen nuotion ääressä pää käsien välissä. Pää tuntui raskaalta, ja kylmä vuoristoilma karmi selkää. Hän nousi huoaten ja heitti lisää risuja sammuvaan tuleen. Risut leimahtivat pian iloiseen räiskyvään liekkiin, joka valaisi luolan suulle pingoitetun peitteen alaosaa. Yläosa kalliosta jäi pimeyteen, ja ulkonevien kielekkeiden varjot työnsivät pitkät sormensa pensaikkoon, joka piiritti leirivalkean tummaan kehäänsä. Aivan lähellä solisi vuoristopuro, ja luola vastasi tähän kirkkaaseen ääneen kumeasti kaikuen. Puro tuli pimeydestä, syöksyi sitten kiiltävänä käärmeenä leirivalkean valaiseman aukeaman lävitse ja katosi lopuksi tummaan pensaikkokehään.
Luolasta kuului heikkoa valitusta, jonka aika ajoittain katkaisi kova kolina ja tukahtunut huuto. George nousi ja työnsi peitteen syrjään.
Leirivalkean lähettämä valokeila näytti häikäisevän sairaan silmiä. Bill, Georgen ainoa toveri täällä vuoriston yksinäisyydessä, makasi ruohovuoteella hourien. Hän oli ollut jo kaksi päivää kovassa kuumeessa, joka tuntui nousevan hetki hetkeltä ja saattoi Georgen epätoivoiseksi.
Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, olisi George rientänyt kiireesti alhaalla olevaan kylään apua hakemaan. Siellä oli kiniiniä, oli lihaa ja maitoa. Täällä kylmillä vuorilla odotti kuolema ja nälkä. Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että George mieluummin oli täällä ylhäällä. Vapaus oli parempi kuin kuolema, ja George tiesi, ettei Bill olisi koskaan antanut anteeksi hänen tekoansa.
He olivat karanneet Ahukinissa lepäävästä laivasta. Karkaaminen ei täällä ollut niin suuri synti, mutta matkalla oli kapinoitu ja toveruksia odotti pakkotyö. Lain koura haroi tyhjää ilmaa niin kauan kuin he jaksoivat pysytellä täällä korkeuksissa, mutta jo pieninkin vihjaus alhaalla olevaan kylään olisi lähettänyt sheriffin miesjoukon kanssa ylös.
Laavavirtojen muodostamat kukkulat ja kolot tarjosivat mainion piilopaikan. Kaikki näytti menevän hyvin aina siihen asti, kunnes Bill sai kirotun kuumeensa. Ellei sitä olisi tullut väliin, olisivat he rauhassa voineet täällä odottaa laivan poistumista saarelta. Silloin olisivat he vapaita astumaan kylään ja alhaalla siintäviin palmulehtoihin. Nyt näytti kuitenkin siltä kuin Bill kuolisi ja hän jäisi yksinään odottamaan. Vuoristokuume tappaa nopeasti — George ajatteli sitä kauhistuneena.
Aamun koittaessa oli hänellä uusi päätös tehtynä. Hän menisi kylään.
Hänen täytyi mennä kylään.
Vuoret olivat vielä sinisen usvan peitossa hänen saapuessaan ensimmäisille ruokovainioille. Korkean sokeriruo'on keskellä oli helppoa ja vaaratonta liikkua. Aamukaste oli vielä kylmää, mutta nopea kävely tuntui lämmittävän. George sivuutti ensimmäisen talon, mutta se näytti liian suurelta. Hän hakisi jonkun kanakan majan ja heittäytyisi sitten talonväen armoille.
Ruokovainio päättyi soreaan palmumetsikköön, ja sen loppuessa avautui silmälle raikas näky.
Korkeat vuoret sulkivat syliinsä kapean kirkkaan lahden. Valkean hietikkorannan vihreillä liepeillä seisoi useita bambumajoja, ja majojen kattolehvät ulottuivat aina riisivainioille asti, jotka olivat puoleksi veden peittäminä. Vuorilta laskeutui sininen usva raskaana pilvenä tähän rauhalliseen, nukkuvaan laaksoon; ainoastaan äärimmäinen ranta, johon auringon säteet jo ulottuivat, näytti selvänä sinistä kuulasta taivasta vasten piirtyvät rajaviivansa. Laakson tumma vihreys rauhoitti silmää. Georgen silmien edessä lepäsi paratiisi sellaisena kuin sen ainoastaan näiltä saarilta voi tavata.
George laskeutui polvilleen ja antoi silmänsä kiertää majalta majalle. Kaikki oli vielä hiljaista, aikaiset japanilaisetkaan eivät olleet vielä ennättäneet riisivainioilleen. George istahti sananjalkamättäälle ja odotti.
Aurinko valaisi jo koko lahtea, kun oven narahdus herätti hänet mietteistään. Nuori tyttö oli lähdössä lähteelle vesisanko kädessä. George tiesi polun käyvän aivan hänen vierestään, sillä hän oli itse juuri sammuttanut janonsa kylän lähteestä. Tyttö tulisi tätä tietä.
Heikko lehvikon rusahdus ja tyttö kirkaisi kauhusta. Nähtyään, ettei vaara ollut sen suurempi, istui hän kaatuneen palmun rungolle ja tirkisteli miettiväisenä edessään seisovaa nuorukaista. Tämä taasen puolestaan ihaili tyttöä avoimesti, niin rohkeasti, että tyttökin hymyili.
George selitti asiansa nopeasti katkonaisin lausein ja viittoi käsillään. Hänellä oli sairas toveri ylhäällä vuorilla. Voisiko nuori miss hankkia vähän vihanneksia, vähän maitoa, suolaa ja ennenkaikkea pienen rasiallisen kiniiniä. Hän olisi äärettömän kiitollinen. Itse ei hän uskaltanut tulla kylään, sillä hän oli kuullut, että siellä asui pahoja miehiä, kai-kai lurjuksia, jotka murhasivat valkoisia noin vain mielityökseen. Tyttö kuunteli hymyillen, mutta vaikeni kuin hiiri. George pelkäsi jo, että koko hänen sanatulvansa oli mennyt hukkaan. Ehkei tyttö ymmärtänytkään englantia?
Tyttö katkaisi lopulta hiljaisuuden. Ei hänellä ollut kiniiniä, mutta hänen sedällään oli. Setä asui vuoren toisella puolen, Niwiliwilissä, mutta hän voisi illalla kyllä tuoda kiniinin tänne, jos mister tulisi tähän samaan paikkaan auringon alkaessa painua vuorten taa. Hän voisi samalla antaa vähän maitoakin ja ehkä muutamia ananaksia.
George kiitti sydämellisesti. Matkalla lähteelle puhelivat he aamun kauneudesta ja George tunnusti suoraan hätänsä. Tytölle oli niin helppo puhua, sillä hän kuunteli vain, ei ahdistellut kysymyksillä. Tytön nimi oli Mabel ja hänen isänsä oli sokeriruokovainioilla töissä. Äiti oli kuollut ja hän oli yksin taloutta hoitamassa.
Tyttö puhui pehmeästi murteellista englantia, jossa sanat olivat sormin luettavissa. George tunsi välittävänsä viisi kielen puutteellisuuksista. Hän kuunteli lumottuna tytön solisevaa puhetta ja ahmi silmillään tytön piirteitä.
Näin kaunista tyttöä hän ei ollut ennen nähnyt ja kuitenkin oli hän ennättänyt vaeltaa vähän joka paikassa. Mabelin iho oli häikäisevän valkea, paljon valkoisempi kuin hänen omansa. Tukka oli niin musta, että se näytti metsän varjoissa melkein siniseltä. Se riippui vapaana olkapäillä ja ulottui lantiolle asti. Tytöllä oli siro suu, kalpeat, melkeinpä aavemaisen hennot kasvojen piirteet — ja silmät! Ne olivat pohjattomat, sametinpehmeät ja tuntuivat sisältävän koko maailman hellyyden. George tunsi olevansa kuin lumottu. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan sekarotuisista tytöistä, kanakoiden ja portugalilaisten jälkeläisistä, mutta näin taivaallisen ihanaa tyttöä ei hän sentään ollut uskonut täällä löytävänsä. Mabel oli hento kuin vuoristoheinä, vartalo keinui somassa tahdissa ja yksinkertaisen japanilaismallisen hameen alta näkyivät sirot nilkat.
George olisi saattanut tytön takaisin kylän liepeille, mutta tämä kielsi päätään pudistaen. — Siellä on paljon kai-kaita ja tyttö puisti veitikkamaisen näköisenä päätään. Ne syövät teidät, mister. Hän nauroi pahanilkisesti.
George palasi vuorille. Saapuessaan luolalle näki hän Billin makaavan puron reunalla. Hän sai sairaan väkivalloin kannetuksi sisään, pesi kasvot ja hautoi polttavaa päätä kylmällä, raikkaalla vedellä.
Hän istui koko iltapäivän luolan suulla auringonpaisteessa. Ajatukset pyörivät aamuisessa matkassa, johtuivat siitä kuumeessa makaavaan mieheen, siitä kiniiniin ja siitä taas takaisin ajatuksien lähtökohtaan, tummatukkaiseen Mabeliin, tämän Jumalan koristaman ja pahansuovien ihmisten asuman saaren helmeen. Hän tunsi laskevansa kärsimättömänä tunteja ja ajatus herätti hänessä naurua. Oliko nyt aika rakastua, nyt kun Bill tarvitsi kipeästi hänen hoivaansa? Hän häpesi omaa heikkouttaan.
Mutta kuitenkin! Tyttö seuraisi häntä nyt aina suloisena kuvana. Hän oli herkkä ihastumaan, sen hän tiesi entisistä kokemuksista, mutta nyt oli tunne syventymässä häneen hurjana ja intohimoisena. Hän oli nyt Hawaiilla ikuisen auringon ja lemmen saarilla — antaa siis kohtalon tarjota hänellekin jotain saarten antimista. Tässä olisi kuitenkin jotain muistelemisen arvoista kotimaahan palattua.
Mabel kiipesi hengästyneenä kohtauspaikalle. Hänellä oli suuri kantamus bambuvasussaan. Miten mister saisi ne kaikki ylös vuorille? Hän puhui kiihkeänä ikäänkuin pelokkaasti ja samettisilmien syvyydessä oli nyt arka, kaihtava ilme.
George tunsi pelon tytön olemuksessa ja vaati lempeästi selitystä. Tyttö ei puhunut mitään, katseli vain raukeasti alas laaksoon. George vaati nyt tiukasti selitystä. Hän tunsi itsensä kurjaksi raukaksi, joka asetti suloisen hennon tytön vaaroille alttiiksi. Tyttö oli varmaan kokenut jotain ikävää.
— Isä kielsi minua enää menemästä lähteelle, selitti tyttö viimein. Isä näki teidät aamulla ja arvasi minne olin matkalla. Oh, isä on hyvä, mutta minulta menee pian maine. Ei kukaan huoli enää minusta, pian pojat tuovat kauniit korallit toisille tytöille ja Mabel saa olla aina yksin. Ei kukaan koske valkoisen miehen tyttöön.
George kuunteli hämmästyen. Tyttöhän puhui niinkuin hän olisi jo ennättänyt tehdä jotain pahaa, niinkuin hän omistaisi jo tytön! Hullunkurista! Hawaiin tytöt näyttävät olevan nopeita sepittämään tulevaisuudenkuvia.
— Oh, miss Mabel, hän lausui äänen värähdellessä, älkää pelätkö. Minä en tule enää. Tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme. Hän osoitti vuorien siniseen usvaan.
— Minä — mister menee nyt pois, katoaa iäksi ja siniset pilvet tuovat vain aamuisin tervehdyksen kiltille miss Mabelille. Minä kiitän vain pikku missiä vaivasta ja pyydän sairasta toveriani rukoilemaan riisivainioille paljon vettä, kalastajille paljon kaloja ja paljon pähkinöitä sadekauden varaksi.
Hän oli tarttunut tytön käteen. Ihmeellinen lämpö tuntui virtaavan siitä ja suloinen ailahdus kävi läpi mielen. Hänestä oli nyt katkeraa sanoa hyvästit. Mutta tyttö tuntui tahtovan sitä.
— Eikö niin? Tehän tahdotte, että minä menen pois?
Tyttö leikki sananjalalla. Surumielisyys oli jo kadonnut ja veitikka pisti esiin kyynelten lomasta. George näki kuin suloisessa unessa, miten kalpeaan poskeen tuli hymykuoppa ja lopuksi kuului tytön heleä nauru, joka kuului vallattomana ja raikkaana kuin pasaadituulen soitto ruokovainioilla.
— Ei, minä pidän teistä, kertoi tyttö avomielisenä. Te olette niin suuri ja kaunis. Te osaatte varmaan hyvin kalastaa, löydätte varmaan kauneimmat korallit Mabelille. Te saatte varmaan kauneita vahvoja lapsia. Oh, te olette vahva, niin suuri ja ruskea.
Tyttö siveli Georgen punaiseksi karahtaneita poskia.
George oli ällistynyt. Laskiko tyttö leikkiä hänen kanssaan? Tai oliko tämä vain luonnonlapsen kosintaa? Häntä rupesi naurattamaan. Oh, hiisi vieköön nyt kaiken kohteliaisuuden! Hän tarttui tyttöön lujalla otteella ja nosti hänet kuin höyhenen keveästi polvelle. Hän kohotti tytön päätä ja katsahti varovaisesti tytön tummiin salaperäisiin silmiin.
Ne tuntuivat vieläkin kisailevan. Tummat hiukset valahtivat silmille ja työntäessään niitä pois kalpeilta kasvoilta, valtasi hetkellinen huumaus mielen ja hän suuteli tyttöä kevyesti.
Mabel ei liikkunut, ei pelästynyt. Pää vain vaipui raukeasti hänen olkapäälleen ja tytön kaunis ruumis tuntui kietoutuvan yhä kiinteämmin häneen.
George unohti kaiken, unohti sairaan toverinsa, metsän salaperäisen kahinan ja mahdollisesti uhkaavan vaaran. Hän tunsi kohoavansa jonnekin korkealle, avonaisiin taivaisiin, missä ei ollut tilaa muille kuin hänelle ja hänen sylissään lepäävälle hennolle kukalle. Mabelin tukan tuoksu huumasi, silmät lupasivat paljon, paljon ja George upotti sanansa suuteloihin.
Tropiikin rakkaus syttyy nopeasti kuin tähdet sen taivaalle. Se on tulista, sydämeen koskevaa ja se ei vaadi odottamista — se ei tunne sitä. Se raivaa tiensä näihin auringon lapsiin silmänräpäyksessä, se vaistoaa oikean hetken ja oikean henkilön silmänräpäyksessä — mutta se voi myöskin yhtä nopeasti sammua.
George palasi iloisena leiriin ja tuhlaili hellää sydänhyvyyttään niin suuressa määrässä Billillekin, että tämä ensimmäisenä selvänä hetkenä rupesi epäilemään toverinsa terveyttä. Mistä olivat tulleet nämä herkut? Mistä kiniini? Jotain merkillistä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana.
George läksi joka ilta "muonaa hakemaan", niinkuin hän selitti. George palasi illalla, kun aurinko jo oli laskenut ja tuntui aina olevan räiskyvän iloinen. Hän kuljeskeli ympäri vuorenkukkuloita, lauloi kuin juopunut uusia kummallisia lauluja, joilla ei tuntunut olevan alkua eikä loppua ja tirkisteli kuuta niin makea ilme kasvoillaan, että Billin täytyi heittää häntä kalikalla selkään. Kiusallisinta oli, että George vaikeni kuin kala eikä välittänyt hituistakaan Billin innokkaista kysymyksistä. Sen verran hän kuitenkin selitti, että "muona" tuli erään vanhan kanakan lahjana, jolle hän oli jo ennättänyt syöttää pajunköyttä kokonaisen kopallisen.
Pyh! — ajatteli Bill, mutta oli vielä liian heikko vakoiluun. — Kanaka ei antaisi tuollaiselle makeanaamaiselle haaveilijalle palaakaan. Tunnusta pois vaan, että sinulla on alhaalla joku vinosilmä tyttölapsi odottamassa.
Mabel tuli säännöllisesti. Hän oli aina lapsellisen salaperäinen ja antoi Georgen kolmeen kertaan arvata, ennenkun avasi korinsa sisällön. Sillä oli kuitenkin varsin vähän merkitystä, sillä heillä oli paljon muuta puheltavaa. George suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän aikoi jo vakavasti viedä tytön kotimaahansa. Olisi siinä puheenaihetta kotikaupungille! Hän suunnitteli rikastuvansa sokeriruokovainioilla, ostaisi sitten pienen jahdin ja alottaisi postinkuljetuksen Marquesas-saarille. Saatuaan tarpeeksi rahaa kokoon, menisivät he naimisiin ja sitten kotiin…
Mabel kuunteli hänen suunnitelmiaan hymyillen. Hänestä tuntui omituiselta, että hänen oma miehensä lähtisi saarelta pois. Mabel ei ymmärtänyt näitä asioita, kyllähän George tiesi paremmin. Hän solmeili maan tavan mukaan kukista seppeleitä ja koristi niillä Georgen kukkaisruhtinaaksi. Hänellä oli omat haaveelliset laulunsa, joissa sävel oli yhtä tenhoisan surumielinen kuin se Georgen vallattomissa rallatuksissa oli hilpeän huoleton. Mabel huokasi onnellisena Georgen puhuessa. Ruskeakasvoinen poika oli opettanut hänelle paljon, muun muassa suutelemisen taidon ja se tuntui Mabelista oppituntien hauskimmalta osalta.
He nauttivat onnestaan kuin lapset. Mabel oli luotu lapseksi — kenpä ei olisi lapsi näillä iki-ihanilla saarilla, missä leikki on pääasia ja työ vain välttämätön paha — ja George tunsi muuttuvansa uudelleen lapseksi Mabelin pehmeää kuhertelua kuullessaan.
Näin vieri kuukausi ja toverukset uskalsivat lopulta laaksoon. He tulivat sinne reilusti, lakki kallellaan ja kädet syvällä housuntaskuissa. Heidän ryhtinsä oli uljas ja synnit poispyyhityt. Elämä saattoi alkaa nyt uudelleen. He tekivät aluksi töitä ruokovainioilla, pääsivät molemmat pian työnjohtajiksi ja ennen harkitun suunnitelman mukaan ostivat pienen jahdin, jolla aloittivat postinkuljetuksen Marquesas-saaristoon. Matkat olivat pitkiä ja kuolettavan ikäviä, mutta Georgella oli kotiintullessa joku laiturilla, joka sai matkan vaivat unohtumaan jo ensi suutelossa.
Mabel ihmetteli naimisiinmenon viipymistä, mutta George halusi aloittaa kunnollisesti. Hän tarjoaisi kodin, kun taas Mabel olisi ollut jo valmis menemään naimisiin ensi hetkestä alkaen. Mabelin käsitykset laillisesta vihkimisestä olivat hämärät ja George ajatteli usein huolissaan sitä työn paljoutta, mikä hänellä tulisi olemaan Mabelin saattamiseksi länsimaiseen ajatustapaan elämän suurissa ja pienissä seikoissa…
Aurinkoinen sunnuntaiaamu vei heidät kerran kaikki huvipurjehdukselle merelle. George seisoi ruorissa ylpeänä. Hän oli nyt kuningas omassa valtakunnassaan. Mabel makasi hänen jalkojensa juuressa uskollisen koiran tavoin, katseli ja ihmetteli.
Kotiin käännyttäessä jätti George ruorin kanakapojalle ja saattoi Mabelin keulaan. Veden loiske solisi Mabelin nimeä, tuuli vinkui sitä parraspuiden laudoilla, koko maailma hymyili ja George tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.
Mabel kiipesi halkaisijapuomille ja huusi ääneen ihastuksesta. Vesi oli smaragdinvihreää ja alhaalla hopeaisessa pärskyssä kisailivat lentokalat välkkyvin siivin. Mabel kumartui tarttuakseen kaloihin kiinni, kurottautui liiaksi ja pusero repesi, haaksirikkoutui tyyten. George naurahti ja käänsi päänsä pois, mutta Mabel ei välittänyt sellaisesta pikkuseikasta. Yritti vielä heikosti vastustaakin, kun George ryntäsi hytistään neuloja hakemaan.
Kuroessa kokoon tätä näin surkean lopun saanutta vaatekappaletta putosivat neulat äkkiä hänen käsistään ja hän jäi kuin kiveksi muuttuneena paikalleen. Mabelin maidonvalkeat olkapäät olivat nyt paljaina ja hän näki kauhean näyn. Oikean hartian alapuolella oli keltaisen harmaa läikkä, joka oli jo aivan homehtuneen näköinen ja pehmeä, hänen siihen kätensä työntäessään. Oh, Jumalani! Hän peitti kädellä silmänsä ja juoksi kauhistuneena pois.
Rannassa suuteli hän Mabelia lyhyesti ja kiiruhti sitten omaan suojaansa. — Hän vaipui sohvalle ja nyyhkytti kuin pieni lapsi. Tähänkö tämän ihanuuden tuli nyt loppua? Jumala oli julma. Hän valvoi ja mietti, mutta pääsi vain yhteen lopputulokseen. Hänen oli päästävä pois, pois jonnekin kauaksi ennenkuin Mabel tulisi häntä jälleen tapaamaan. Hänen oli mahdoton kohdata enää tytön lapsellisen viatonta katsetta. Sielua raatelivat tuhannet terävät kynnet ja hän tunsi tukehtuvansa.
Mabelilla oli spitaali! Keltaisenharmaa läikkä hartiassa oli tämän kauhean taudin alku. Hän oli nähnyt vaelluksillaan useita spitaalisia ja tunsi sisäistä kauhistusta ajatellessa Mabelia taudin runtelemana. Mabel, joka oli kaunis kuin Jumalan lähettämä enkeli, muuttuisi pian muodottomaksi lihakasaksi. Jäsenet putoaisivat pois ja liljanvalkea iho homehtuisi harmaankeltaiseksi inhottavaksi massaksi, jonka voisi sormilla kuoria pois!
Bill oli ihmeissään, kun ei Georgea kuulunut aamiaispöytään. Hän meni unikekoa herättämään ja löysi sanomattomaksi hämmästyksekseen vuoteen tyhjänä ja lapun hytin pöydältä.
George ilmoitti siinä lyhyesti, että hän lähti pois. Bill saisi laivan ilman mitään ehtoja vanhan ystävyyden palkaksi. Georgen kirjeet voisi osoittaa Honolulun merimiesunioniin; ne toimitettaisiin sieltä edelleen.
George Warren, Esq.
Hotel Cosmopolite.
Portland, Oregon.
Rakas ystävä:
Sinä olet aina kaltaisesi. Tulit elämääni äkkipyräyksenä ja katosit taas yhtä nopeasti. Kiitän sinua ruhtinaallisesta lahjasta, joka on auttanut minua niin paljon eteenpäin, että pian saatan mennä naimisiin. Ja tiedätkö, kenen kanssa? Mabelin, joka suri sinun katoamistasi täsmälleen kaksi viikkoa. Hän suri todellakin sinua, vanha veikko ja mieltäni pahoittaa, että näin ryöstän sinulta rakkaan muiston. Mabel sanoo kuitenkin, ettet enää tule takaisin. Mabel on kaunis kuin uni ja ihmettelen, miksi jätit hänet noin yht'äkkiä. En viitsi enää puhua tästä, mutta Mabelia voit pitää elävänä todistuksena naisen rakkauden häilyväisyydestä. Hän odottaa jo lapsellisella jännityksellä hääpäiväämme. Hän tuntuu rakastavan minua lapsellisella kiintymyksellä, joka on sydäntä liikuttavaa.
Muuta erikoista en tiedä. Ilmoita joskus vaelluksistasi ja pistäydy kaiken hyvän nimessä täälläpäin maailmaa. — Vanha veikkosi
Bill.
Mr. William Stanley,
Nawiliwili Post Office.
Kauai, Hawaiian Islands.
Rakas ystävä:
Sain tänään kirjeesi ja velvollisuus vaatii minua heti vastaamaan.
Bill, sinä olet tekemässä kamalan erehdyksen. Mabel on spitaalin saastuttama. Katsele hänen oikeata hartiataan. Löydät sieltä todisteen väitteelleni.
Pyörrä takaisin, ystäväni, ennenkuin on jo liian myöhäistä. Pakene pois raittiimpaan ilmanalaan. Saaret voivat olla Jumalan mereen siroittamia pieniä paratiiseja, mutta niissä asuu käärme. Käärme on kauhea rutto, joka syö pian sinutkin pala palalta, ellet ajoissa pakene.
Kaikki on siellä petollista, niin rakkauskin. Sanon tämän ilman katkeruutta, sillä luulen jo tuntevani tropiikin rakkauden. Se vaatii alituista läsnäoloa viihtyäkseen, muuten se sammuu äkillisesti kuin tähdenlento taivaalla.
Voi hyvin.
George.
George Warren, Esq.
Hotel Cosmopolite.
Portland, Ore.
Rakas ystävä:
Sinä hourit, ystäväni. Kävimme Mabelin kanssa lääkärillä ja sinun pelästyksesi tuntuu nyt naurettavalta. Läikkä oli todellakin siinä, mutta lääkäri selitti, että se on syntymämerkki! Täälläpäin ne ovat sen näköisiä…
Me olemme olleet naimisissa jo viikon ajan. Mabel laulaa vielä omituisia laulujaan, mutta muuten uskon hänestä vielä kehittyvän hyvän perheenemännän. Sinut on hän jo unohtanut aikoja sitten.
Jää terveeksi.
Bill.