KATKERIA MUISTOJA
Puosu kiehuu pahaa sisua, joka on jo niin ylitsevuotavaa, että siitä saan osani minäkin syytön, joka kuolemanväsyneenä, märkänä ja viluisena olen vetäytynyt parraspuun suojaan. Kryssipurjeen keskustaan on syntynyt suuri repeytymä, tuuli repii korviahuumaavalla räiskeellä reikää suuremmaksi, kahveli ylhäällä pimeydessä lentää raivoissaan edestakaisin ja kaiken kurjuuden lisäksi, nyt kun hyvät neuvot olisivat kalliit ja taitoa kysytään, päästää Iso-Jim vallin kädestään irti. Koko rumilus, raskas kahveli, putoaa rusahtaen kannelle repien alastullessaan purjeen ukkosenkaltaisella jyrinällä kahtia. Mustissa, sateesta kiiltävissä öljyvaatteissa olevat miehet hyppäävät nopeasti syrjään. Puosun taskulamppu sammuu, ja hänen huuliltaan kuuluu tukahdutettua murinaa, jonka melkein voisi käsittää nyyhkytykseksi.
Miehet haukkuvat perämiestä sen kuin väsymykseltään jaksavat. Miksi jätti alaskiskomisen viimeiseen hetkeen? Nyt työntyvät mustat aallot kannelle kuohuvana, vaarallisena massana, ja ehtimiseen täytyy tarrautua mastoon, puomeihin ja köysiin kiinni, ellei halua tulla pestyksi yli laidan ulkopuolella kiehuvaan hornankattilaan. Mahtavat vesivuoret heittävät laivaa kuin lastua laineilla, ja kallistumishetkinä, jolloin purjeet aaltojen välissä eivät saa tuulta, vapisee laivan runko kuin horkassa. Keulan sukeltaessa aaltojen välistä ylhäältä riehuvan rajuilman piiriin, tarttuu tuuli hirvittävällä voimalla velttoihin purjeisiin ja kuuluu kuin kanuunan jysähdys, kun purjeet ja puomit silmänräpäyksessä heittäytyvät toiselle laidalle. Mesaani saatiin viimeisessä hetkessä alas, kryssipurje halkesi, ja toisia odottaa sama kohtalo, ellei pidetä kiirettä.
Perämies itse, hurja ja raaka mies, jonka syytä tämä mieletön purjehdus on, on mennyt ruoriin ja nyrkiniskulla lähettänyt ruorimiehen alas kannelle. Hänen hermostumisensa kiihtyy samassa mitassa kuin tuulen voima kasvaa. Nyt on tuulta! Sen voima on jo kymmenen beaufortia, nyt jo kaksitoista ja kaikki hornanhenget tanssivat laivan ympärillä. Ne repivät purjeet, ne murskaavat vihaisesti syöksyvillä vesimassoilla kaikki kannen vesiryöpyissä uivat irtonaiset esineet, ja lopuksi ne raivokkaina tarttuvat laivan runkoon ja vapisuttavat sitä niin, että me hampaat suussa kalisten odotamme mastojen katkeavan.
Tuulen vingunnan ja koskenkaltaisen kuohun lävitse kuuluu kiivas yhtämittainen soitto. Perämies takoo ruorikelloa hurjana raivosta. Hän tahtoo itse tulla huutamaan ja raivoamaan; hullu puosu pudottaa vielä mastot niskaan. Yksi keulassa kyyröttävästä joukosta lähtee ruoriin loikkien luukulta luukulle ja väliin epätoivoisesti tarrautuu puomeihin kiinni. Kuohuva vaahto kietoo hänet näkymättömään verhoon, ja tuuli vie häneltä öljyhatun päästä, mutta perille hän tuntuu pääsevän, sillä hetken kuluttua ryntää perämies, väliin vedessä kaulaa myöten kahlaten, keulaan päin. En voi olla ihailematta tämän miehen alkuperäistä voimaa. Hän huitoo käsillään, sukeltaa ryöppyyn kirous huulillaan ja kimpoaa huohottaen kannesta vantteihin kiinni. Hänen rintansa on komeasti kaarella, hän puuskuttaa, ja kuulen miten hän potkii parraspuuta voimattomassa raivossaan, kuin sisuaan purkaakseen.
Hän ilmestyy keskellemme tuulispäänä ja lähettää raivosta vapisevalla äänellä vanhan Joen etu-huippupurjetta kokoon käärimään. Hän on pirullisella tuulella, sillä Joe on jo yli kuudenkymmenen, ja vahva mieskin vapisee ylös tuijottaessaan.
Vanha Joe on kauhusta kalpeana. Tuuli on vienyt lakin ja harmaa tukka on harillaan kuohujen repimänä. Vanhuksen valkoinen parta tutisee, kun hän katsoo ylös etumaston huippuun, joka pitkissä kaarissa kiitää edestakaisin pimeässä yössä laivan heilahduksien mukana.
Perämies potkaisee häntä, ja me muut tunnemme olevamme suuria raukkoja. Meidän tulisi lyödä perämiestä, takoa hänen päätään parraspuuhun ihmistapojen opettamiseksi, mutta me emme uskalla.
Joe lähtee ylös, ja koko ajan seuraavat perämiehen sadatukset hänen jokaista askeltaan.
— Minä tapan hänet, raivoaa perämies. Oh, tuo vanha löntys ei enää jaksa tehdä työtä ruokansa edestä. Kaikkia sitä otetaan mukaan!
Joe on päässyt ylös märssykoriin ja puristaa vantteja kouristuksen tapaisesti. Hän ei tosiaan jaksa ylemmäksi, sillä jokaisella otteella vähenevät voimat. Hän tietää, että vain toisenkin käden irroittamista seuraa loppu; hän sinkoutuisi pimeän yön halki suoraan mustaan, kiehuvaan hornankattilaan alhaalla.
Me kiskomme kannelta huippupurjetta kokoon ja tuijotamme ylös. Joe on päässyt yläristikolle asti, ja perämiehen taskusähkölampun valo valaisee omituista näkyä, jota en milloinkaan unohda. Ylhäällä kiitää valkopartainen patriarkka kaaressa edestakaisin. Tuuli repii tukkaa, pieksee raivoisasti ukon repeytyneitä öljyvaatteita ja heittää sadetta vasten tuskaisia kasvoja. Näky kammottaa, tuntuu kuin olisi itse hiisi noussut merestä ylös hävitystyötään tekemään. Minä puristan huuleni yhteen, vedän köydestä että lihaksia pakottaa ja koetan pyyhkiä silmistäni niihin juoksevaa suolaista vettä. Vapisen kylmästä, koetan riehua kuin mieletön, mutta koko ajan on mielessä ajatus: kunpa tulisi suuri vesivuori ja hukuttaisi kaikki! Tuulisi vain vielä kovemmin, levittäisi purjeenkappaleet kaikkiin ilmansuuntiin, kaataisi mastot ja koko laivan, surmaisi meidät kaikki yhden haukotuksen ajassa.
Joe jää mastoon loppuyöksi. Perämies tekee yksin kymmenen miehen työn, kiskoo halkaisijapurjeet alas, selvittää köysiä, hakkaa keulakannella pahoissatöissä riehuvan puomin irti mastosta ja heittää sen noituen laidan yli. Hän riehuu kuin mieletön, mutta samalla ihailtavalla varmuudella ja voimalla. Minä ryntään luukulta parraspuun viereen ja yritän juuri tarttua vantteihin kiinni, kun suuri hyökyaalto peittää minut täydellisesti. Tartun kaikella jäljelläolevalla voimalla vantteihin kiinni, nielen suolaista vettä ja tunnen kuinka öljy takkini kauluksen kautta sisäänvirtaava kylmänpistävä vesi kastelee alusvaatteeni likomäriksi. Pääsen aallosta, mutta en uskalla heittää irti. Seuraava aalto heittää minut voimalla luukkua vastaan. Enempää en muista.
Herään skanssin pöydän alla, minne luultavasti olen kierähtänyt lattialta. Päätä pakottaa, ja ylenannatuksien mukana tulee vihreätä suolaista vaahtoa lattialle. Öljylamppu katossa heiluu pelottavasti, ja ylhäältä etukannelta kuuluu raskasta jalkojen töminää. Minä ryömin tahmean lattian poikki makuusuojaani ja tällä hetkellä annan palttua koko maailmalle. Vähän minua enää liikuttaa, vaikka lentäisimme suoraan hiiden kattilaan. Kojuni eteen on pingoitettu nuora, jossa on koko maallinen omaisuuteni kuivamassa. Kahmaisen sen siitä päälleni ja kietoudun räsykasaan.
Laiva ei enää keinu, se hyppii merellä kuin mieletön ja ryskii joka liitoksessaan. Minä hypin vuoteessani laivan jokaisen liikkeen mukana ja vaistomaisesti tarraudun kiinni kojuni reunaan. Kojun seinälle olen joskus liimannut rakkaimpieni valokuvat ja muutamia amatöörikuvia. Nyt tirkistelevät he minua hymy huulilla, heidän ympärillään on rauhallinen luonto kaikessa kukkeudessaan, he ovat maalla, minä kiehuvassa hornankattilassa, joka voi minä hetkenä hyvänsä tunkeutua laidan läpi suoraan silmilleni. Minä melkein tunnen vihaavani heitä. He tietysti hymyilevät ja nauravat juuri tällä hetkellä, makaavat tuoksuavalla nurmikolla, ja minä olen yhtä kaukana heidän ajatuksistaan kuin itä on lännestä. Minä tunnen vihaavani kohtaloa, vihaan maailmaa ja tunnen rukoilevani hartaasti, että vielä kerran pääsisin nurmikolle nukkumaan, kuulemaan, kuinka heinä kasvaa ja sirkat sirisevät. Kuinka he saattavat olla noin välinpitämättömiä?
Nämä ovat tietysti mielettömiä ajatuksia ja johtuvat kurjasta tilastani. Pää on halkeamaisillaan, ja minä vaivun horrokseen.
Kuin unen läpi muistan, että puosu tuli skanssiin pää verissä ja silmissä epätoivon ilme. Hän oli ollut jo kerran laidan ulkopuolellakin, mutta toinen aalto heitti takaisin. Otaksun, että kaikki on lopussa ja — nukahdan.
Nyt on puhallellut jo pitkän ajan, ja seuraavana päivänä on elämä taas samanlaista kurjuutta. Näin myrskyää edelleen läpi koko viikon. Muutumme ihmisistä tahdottomiksi olioiksi. Emme ymmärrä mitään, emme tahdo ajatella mitään ja harhailemme mielettöminä kannen suojaisissa sopukoissa. Myrsky on syönyt voimat ja ajattelukyvyn. Nukkuminen on enää vain suloinen haave, jonka täyttymiseen ei kukaan usko. Kaivamme sormillamme lihan esiin lihapurkeista ja mutustelemme raakoja papuja. Skanssin lattialla uiskentelevat sekaisin laivakorput ja suolalihapalat, laivakeittiö on puolillaan vettä ja hellan rei'issä käy omituinen sihinä, kun vesi virtailee sen sokkeloissa.
Kuolema hiipii joka nurkassa, se valitsee kirvesmiehen joukostamme ja lennättää hänet kauaksi meren selälle. Mutta kumma — me näpsäytämme sormiamme kuolemalle. Tulkoon jos huvittaa! Me tietysti tappelemme vastaan, lyömme nyrkillä vasten kasvoja, nauraisimme vain, ja jos lopullinen lähtö sittenkin tulisi, sylkisimme vielä sitä silmille pimeyteen mentäessä.
Myrsky vinkuu köysissä, merihiisi itse istuu märssykorissa ja kiikaroi sieltä meitä, nähdäkseen, joko me viimein olemme polvillamme, mutta me vain nauramme tylsää naurua, jonka kaiun tuuli hypityttää pitkin aaltojen harjaa. Ota jos saat! Nurin sinä tämän kyllä saat, mutta koetappas nostaa se jälleen pystyyn!
Näin pilkkaamme ja irvistelemme. Ehkä olisi ollut parempi nöyrtyä, en tiedä. Sellaiselta se vain silloin näytti.