SINISEN JÄRVEN TALO
Nojasin hiilikonttorin seinää vasten ja katselin iloista näkyä edessäni. "Maui" oli juuri saapunut Honolulusta ja koko saari oli tullut vastaan laiturille. Useimmilla ei ollut mitään asiaa laivalle, tulivatpahan vain kuin salaista haavettaan katsomaan. "Maui" oli meidän ainoa yhteytemme ulkomaailman kanssa, maailman, josta me alituiseen uneksimme, ja siksi oli se niin rakas kaikille.
Värien sekamelska viehätti silmää. Koko Etelämeren rotusekoitus oli silmäisi edessä pienoiskoossa. Siinä oli malaijeja, samoalaisia, kanakoita, filippiiniläisiä, japanilaisia, kiinalaisia ja ties mitä. Miehet olivat jo puvuissaan länsimaistuneet, mutta naisten hehkuvat kimonot kilpailivat väriloistossa.
Ikuinen vihreys, sininen meri ja huumaava puheensorina tuudittivat minut tropiikissa tavalliseen puolihorrokseen.
Huomasin varjon edessäni ja nostin päätäni. Edessäni seisoi nuori mies, ilmeisesti amerikkalainen.
— Neuvoisitteko tien Lanaihin, kysyi vieras. Tulin juuri laivalla, eikä tässä viidakosta saa selvää.
Neuvoin tien ja palasin konttoriin hiilenpölyn ja kirottujen numeroiden pariin.
Illalla kävelin tapani mukaan sokeriruokokenttien lävitse Lanain kylään. Lanai oli saaren "pääkaupunki" ja ihastuttavampaa paikkaa ei ole missään. Vihreät vuoret, tuuheat palmut ja vuorelta valuvat hopeapurot sulkivat syliinsä kymmenkunta valkeaksirapattua bungaloa. Kadotettu Paratiisi, maailman unohtamalla saarella.
"Lanai Tea House" oli kylän ja koko saaren keskus. Siellä oli postikonttori, oli ravintola, ja kerrottiin, että joku yritteliäs seikkailija oli kerran tuottanut elävienkuvien koneenkin sinne. Muistona tästä oli erään huoneen seinällä valkea vaate, jonka edessä joskus saivat kanakatytöt tanssia hula-hulaansa rappeutuneitten valkoisten herrojen juomingeissa.
Olin niin monesti käynyt talossa, että tiesin ohjata askeleeni määrättyyn huoneeseen. Sinne kokoontuivat kaikki valkoiset, sokeritehtaan pomot, työnjohtajat ja konttoristit yksinäisyyttään lievittämään ja kaikkien unelmoimasta ulkomaailmasta puhumaan. Tämä oli "Kauai Club", jolla oli vanhat traditsionit ja johon ei kenenkään mustan ja keltaisen jalka ollut pätevä astumaan.
Nyökkäsin ohimennessäni päätä Nipponin ihastukselle, mantelisilmäiselle Rose-Marylle, tilasin häneltä jäätelöä ja korkkikypärääni komeasti napsahuttaen astuin sisään.
Tuttuja kasvoja vilahti silmieni edessä. Olin jo istuutua, kun huoneen perältä tuli aamuinen nuori, ruskea mies eteeni, kumarsi ja esitti itsensä:
— Koski.
Tuijotin ällistyneenä mieheen. Mistä ihmeestä oli suomalainen eksynyt näille Jumalan hylkäämille saarille!
Hän hymyili ällistykselleni ja kertoi kuulleensa minunkin olevan suomalaisen. Saatuaan minun innokkaan vakuutukseni kuulemalleen tarttui hän olkapäähäni ja talutti ulos kuistille. Kysymykset satelivat nopeaan. Minä olin isäntänä oikeutettu kysyjä, ja hän kertoi juttuaan värittämättä.
Oli seikkaillut kymmenisen vuotta ympäri maailmaa. Ei ollut enää sitä maailman kolkkaa, minnekä hänen jalkansa eivät olleet eksyneet. Oli viimeksi koettanut onneaan Marquesas-saarilla; saanut siirtomaahallinnolta kaksi korallisaarta, toiseen oli istuttanut kokospalmuja ja toisessa kasvatti vaniljaa. Taifuuni oli sitten yhtenä yönä vienyt maan ja meren tasalle koko vuoden vaivat. Oli vienyt kaikki niin tyystin, että oli saanut uida lähisaareen onnellisemmalta lähetyssaarnaajalta ruokaa pyytämään. Oli nyt täällä työnhaussa.
Tämän kaiken kertoi hän hymysuin. Hän oli tyypillinen 20:nnen vuosisadan seikkailija, ruskeakasvoinen ja vapaakäytöksinen, Pohjan viikinkien uljas jälkeläinen.
Sain helposti hänelle työnjohtajan paikan, ja jo seuraavana päivänä kuuntelimme hänen heleitä noitumisiaan ruokovainiolla. Hän käsitteli mustia mainiosti, korvista vetäen ja ruo'onpätkällä vauhtia antaen.
Meistä tuli erottamattomat ystävykset. Hän oli parhain toveri auringon alla, hänen kertomusvarastonsa oli ehtymätön ja monet illat vietimme kuistilla tarinoiden.
Istuimme, näin eräänä iltana haaveillen. Tulikärpäset piirtelivät valojuovia pimeyteen, etäältä kantautui korviimme kuin kosken kohu ruokovainion lainehtiminen pasaadituulessa, ja ilma oli täynnä pyhien kukkien tuoksua. Wailelen huippu kohosi kuin musta sokeritoppa kuun eteen.
Ystäväni huokasi, huokasi kuin rakkaiden muistojen valtaamana ja sitten ratkesi kiihkeänä puhumaan.
— Kuuletko tuota kosken kohua. Se tuo mieleen Suomen — ja sinisen järven talon. Nyt saat kuulla omituisen haaveen:
— Tiedätkö, olen jo monta vuotta sielun sisimmässä säilyttänyt haavetta, omituista pyhää päähänpistoa, joka sinusta voi tuntua naurettavalta. Viisi ensimmäistä vuottani maailmalla olivat pakahduttavaa ikävää täynnä. Ei ollut koskaan oikeata pohjaa jalkojeni alla. Koditon, yksinäinen piru vieraassa helvetissä — siinä alituinen ajatukseni. Kaipasin niin suunnattomasti jotakin kiinnekohtaa, jotakin kädensijaa, mihin tarttua kiinni ja jonka puolesta olisi voinut täällä maailmalla työtä tehdä.
Silloin tuli ajatus mieleeni. Säästän rahaa ja ostan itselleni oman mökin kotimaassa.
Tein työtä ja annoin muiden juoda. Purjehdin kolme vuotta pitkämatkaisilla syvänveden purjelaivoilla ja säästöni kasvoivat. Neljä vuotta sitten lähdin kotimaahan ja sieltä, Hämeen sisämailta, löysin elämäni haaveen. Punainen mökki sinisen järven rannalla. Riippakoivut peittävät sen vihreyteensä ja tervakukat ulottuvat portaille asti. Se on rauhan ja kauneuden kotisija, ja aina on käki kotipuussa kukkumassa! Sinun pitäisi nähdä se! Kaislikko huojuu, järven lystikkään pienet laineet liplattelevat rantakiviin, ja kuikka uskaltaa melkein maalle asti. Olen viettänyt siellä ihanat hetket, joiden muistoissa nyt vaellukseni jaksan kestää. Siinä on elämäni kiinnekohta.
Säästän yhä vieläkin. Yhä uudelleen mietin ja suunnittelen kaunistuksia kotimökkiini. Pihlajan ympärille laitan kukkapenkin. Laitan aidan, perunamaan, saunan ja rantaan pienen veneen. Tahdon päivänkakkarapolun venerantaan. Tahdon verkkomajan ja huiskeat pihlajaiset ongenvavat sen seinälle.
Katso, tässä on avain. Muuta ei ole kuin yksi ja taas joskus kotiin mennessäni tiedän sen entisellään löytäväni.
Tiedän sen, että vielä joskus jään sinne. Rupean asumaan omassa kodissani. Kierittelen omalla pihanurmikollani, vedän saunakukkien huumaavaa tuoksua sieraimiini ja annan muun maailman kulkea veräjäni ohitse.
Minä kuuntelin heltyneenä. Kotimaa, sininen järvi ja rantakaislikon huojunta oli silmieni edessä. Ymmärsin niin hyvin tämän ikävän; oman sydämeni pohjalta tunkeutuivat tämänkaltaiset haaveet esiin.
Puhelimme usein tästä. Hän ei koskaan väsynyt kuvaamaan minulle oman kodin suloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Siellä ei maailma varpaille astu eikä levoton meri valveilla pidä, selitti hän. Minä haudoin omaa ikävääni.
Ryhdyimme liikeyrityksiin. Ostimme oman laivan ja sadekauden loppuessa nostimme purjeet matkan määränä ensin Tahiti ja sitten Pitcairn.
Meistä oli tuleva koprakauppiaita.
Monta aurinkoista kuukautta purjehdimme yhdessä. Tasainen pasaadituuli kuljetti meitä korallisaarelta toiselle, hyödyimme mustien lapsekkaasta koristeluhalusta ja uusi kuu näki meidät säännöllisesti Papeteessa saalistamme myymässä.
Kuka olisi uskonut kaiken tämän ihanuuden päättyvän niin kauheaan loppuun? Luna saaren seutuvilla repi pyörremyrskyn lieve meiltä halkaisijapurjeen pimeänä ja tuulisena yönä. Ystäväni putosi halkaisijapuomilta mereen. Seisoin ruorissa ja vasta ajan kuluttua huomasin onnettomuuden. Koko yön risteilin onnettomuuspaikalla fosforinhohtoisessa vedessä häntä hakien, huutaen ja kutsuen, mutta turhaan. Meri oli ottanut palvelijansa.
Käänsin suunnan heti Papeteehen. Tarkkaillessani hänen tavaroitaan löysin kirstun pohjalta pienen avaimen. Siinä oli ystäväni haave, vuosien unelma.
Otin sen kannelle mukaani. Nojasin parraspuuhun ja annoin sen luiskahtaa sormistani. Ystäväni sai omansa ja mieleni oli rauhallinen.
Nyt saa Etelänristi silmissä aina avaimen muodon, ja sinisen järven talo kaukana haaveitten ja unelmien päätekohdassa tuntuu saavuttamattomalta onnelta.