V.
Ranskanmaan kärsimykset ja Pariisin surkeus.
Kansakuntien historiassa tapahtuu toisinaan, että kansallis-henki näyttää ikäänkuin paenneeksi ja ruumiin osat alkavat hajota katoovaisuuden omaksi. Kaikki kansalliset vitsaukset, tapain turmio ja varain menetys, ulkonainen sota ja sisällinen eripuraisuus, karttuvat tämmöisinä aikoina karttumistansa, Jumalan vihan kaikki maljat ovat silloin ikäänkuin vuodatetut maan yli, ja sen kansan viimeinen tuomio näyttää lähestyvän. Mutta silloin tapahtuu myöskin toisinaan, että kansallisuuden syvimmistä kätköistä kuohuu ylös joku ennen salattu elämän-lähde, joka vuodattaa uutta jäntevyyttä raukeneviin jäseniin. Semmoista esimerkkiä osoitti Ranskan maa ja kansa alkupuolella 15:ttä vuosisataa.
Minun ei tulo tässä kertoa tämän surkeuden synty ja moninaiset vaiheet, kuinka kuninkaallisen huoneen jäsenet olivat väijyneet toisiansa verisellä kostonhimolla, kuinka maan ylimykset ja itse kansakin näissä riidoissa olivat hävittäneet toisiansa ryöstöllä ja murhalla, ja kuinka vihdoin valtakunta oli heitetty muukalaisten saaliiksi, jotka muukalaiset sittenkin osasivat paremmin ja järjellisemmin hallita kuin maan oikeat isännät. Mutta muukalainen hallitus on aina kansallisen vapauden surma, ja tällä onnettomalla aialla, jolloin Olavi Maununpoika Ranskaan tuli, tuskin enää löytyikään Ranskanvaltaa. Pariisissa ja koko Pohjois-Ranskassa vallitsivat Englantilaiset, aseiden oikeudella ja kuninkaallisen lapsen Henrikki VI:nnen nimellä, jonka nerokas setä, Bedford'in herttua, taitavalla kädellä ohjasi Englannin asiat mannermaalla. Tämän Englannin herruuden liittolaisena seisoi Ranskan mahtavin vasalli, Burgund'in herttua, joka isänsä murhan tähden oli yltynyt leppymättömään vihaan valtakunnan oikeata perillistä vastaan. Tämä valtaperillinen taas, Kaarlo VII, oli tosin vielä herrana etelä-puolella Loire'a, mutta häntä itseänsä hallitsi kehno, keskenään kapinoitseva, mielittelijä-joukko ja hänen sydämmessään näkyy asuneen tylstyttäväinen epä-luulo omaa la'illista syntyänsä vastaan. Näin rikki-raadellussa maassa kesti sota yhä vuosikaudet, ei tarkka ja järjestetty sota, jonka perästä rauhaa jos jommoistakin olisi ollut odotettavana, vaan hajallinen ja näännyttävä sissi-sota, joka riudutti maan voimat niinkuin auttamaton hivutus-tauti. Vihdoinpa Bedfordin herttua loppu-vuodelta 1428 näytti aikovan viimeisellä iskulla lopettaa Ranskalta hengen ja kärsimiset. Hänen sota-joukkonsa marssivat Loire'a vastaan ja pian oli Orleansin kaupunki suljettu ankaralla piirityksellä.
Silloin tuli pelastus arvaamattomalla, ihmeenkaltaisella tavalla. Koko kansakunnassa tapahtui paraikaa joku mahtava hengellinen pöyristys. Jokainen tunsi ja tiesi, että isänmaan viimeistä onnea ratkaistiin, mutta inhimillistä apua ei kukaan enää toivonut, ainoastaan ylen-luonnollisesta avusta odotettiin pelastusta. Yli koko maan, myös Englantilaisten valitsemassa osassa oli alkanut syntyä hengellisiä heräyksiä, ja itse Pariisissa pidettiin taivas-alla katumus-saarnoja. Sen ohessa ihmisten sielut riehuivat ennustuksista ja aaveista. Kansallis-henki ikäänkuin kokosi kaiken kimmonsa, näyttääkseen että vielä elon-voimaa oli jälillä.
Tämä kansallis-henki oli vihdoinkin löytänyt väli-kappaleensa. Eräässä maa-kylässä Champagnen maakunnassa, Ranskan valtakunnan äärimmäisellä rajalla, eli tätä nykyä 17 vuotias talonpoikainen tyttö, Johanna Darc, jota henget ja näyt jo aikoja olivat kehoitelleet lähtemään isänmaata pelastamaan. Vihdoin ei enää oma ujous eikä ominaisten rukoukset voineet estää häntä tottelemasta ääniänsä. Hän tiesi muka olevansa Jumalan valitsema neitsyt, Ranskan pelastaja, ja hän lähti. Maaliskuussa 1429 hän tapasi kuninkaan Chinon'issa, ja kaksi kuukautta myöhemmin hän oli vapauttanut Orleans'in. Tämän perästä oli Englantilaisten onni Ranskassa kukistunut. Orleansin neitsyt (la Pucelle d'Orleans) oli luvannut karkoittaa muukalaiset pois koko Ranskanmaasta, ja häntä vastaan eivät taitavimmat sotapäälliköt mitään voineet. Sortuneen kansan luottamus oli uudesta herännyt, ja urhollisuus sen ohessa. Koko Ranska ajatteli samoin kuin sen pelastaja-neiti: "soturien tulee tapella ja Jumala antaa voiton".
Vuoden päivät johdatti Orleans'in neitsyt Ranskan vapauttamista. Kuningas ja kuninkaan kehnot neuvon-antajat jo alkoivat kyllästyä tähän avun-tekijään, jota sotaväki ja kansa seurasi innostuneella kunnioituksella. Silloin tapahtui, että Johanna Darc v. 1430 Toukokuussa joutui Compiegnen edustalla vihollisten valtaan ja vietiin jonkun aian perästä Rouen'iin tutkittavaksi. Se hengellinen oikeus, joka tämän tutkinnon toimitti, kantaa hyvin tunnetun nimen. Se oli Pyhä Inqvisitioni, tuo kaikista ihmisellisistä laitoksista hirmuisin, joka jumalisuuden varjolla niin epälukuisia julmuuksia on harjoittanut. Tuomareina istui tällä kertaa Ranskan etevimpiä hengellisiä miehiä, ja itse Pariisin Yliopisto suostui ja kehoitti tuomioon. Mutta "La Pucelle", Ranskan pelastaja, tuomittiin uskon-hylkynä. kapinoitsijana ja noitana hyljättäväksi kirkon helmoista, ja poltettiin elävänä Toukok. 30 p. 1431.
Vaan se henki, minkä sankari-neitsyt oli herättänyt kansassa, ei ollut sillä kuoletettu. Tosin ei vapauttamisen työ enää edistynyt semmoisella nopeudella kuin Neitsyen johdattaessa, mutta askel askeleelta täytyi Englantilaisten peräytyä. Kuitenkin pysyi Pariisi ja sen Yliopisto vielä viisi vuotta Englannin vallassa. Tämä väli näyttää olleen Yliopistolle kääntymyksen ja katumuksen aika, ja ilomme on nähdä maamiehemmekin osallisena tässä uudistuksen toimessa. Että hän sitä vastoin olisi jotakin osaa ottanut Neitsyen kuolemaan, en ole saattannt keksiä. Arvattavasti hän silloin vielä oli liian vähäpätöinen jäsen tässä korkea-oppisessa seuruudessa, ja oikeastansa ainoastaan Jumaluus-opin ja Lain-opin tiede-kunnat olivat mainitussa asiassa antaneet lausetta, vaikka koko "armas Yliopisto" (alma Universitas) oli tavallisuutta myöten tehnyt Rehtorin kautta muka yksimielisen päätöksen.
Ja samatekkuin Yliopistossa ennätti itse Pariisin kaupungissakin mielet näinä viitenä vuotena puhdistua. Tällä Ranskan sydämmellä ei suinkaan ollut vähin osallisuus Ranskan hairahduksissa, mutta nyt se myöskin oli kantanut osansa kärsimyksistä. Toista kymmentä vuotta oli Pariisi nyt ollut Englantilaisten vallassa. Tosin oli sisällisten lahkokuntain vihat sill'aikaa ennättäneet unohtua, mutta kaupunki ei saannt takasin iloista muotoansa ja voimiansa muukalaisten hallituksen alla. Huoneet monessa paikoin seisoivat tyhjinä ja kukistumaisillaan, ruoho kasvoi katuloilla, nälkä tuon-tuostakin raivosi jääneessä väestössä ja sudet söivät ihmisiä itse muurien sisä-puolelta. Surkeuden esimerkkiä oli sekin yksi, että eräs asetus v. 1429 vähensi kapakkojen lukumäärän 60:sta 34:ksi. Ilot ja hullutukset saivat jäädä unohduksiin, ja "Aasi-juhlan" tai "Hulluin-laivan" siassa nyt näyteltiin "Kuoleman-tanssia" (Danse Macabre), joka näytti kuvailevan aian onnettomuutta:
"Morto nihil melius; vita nil pejus iniqua".
Ei parempaa kuin kuolema, eik' elämää poloisempaa.
Ihmekö siis, että Pariisi hartaalla halulla alkoi kääntyä takasin omaan kansalliseen hallitukseensa, ja kaupunki niinkuin Yliopistokin syyttivät ainoastaan erästä Englantilaista lahkokuntaa entisistä teoistaan. Taidetten tiedekunnan Englantilaisessa kansakunnassa, johon Suomalaiset kuuluivat, tapaamme selvän todistuksen aian muuttumisesta.
Jo v. 1376 oli tämä kansakunta päättänyt pyytää kuninkaalta saadaksensa muuttaa nimensä, koska ainoastaan vähin osa sen jäsenistä enää olivat Englantilaisia. Tästä päätöksestä ei silloin näy syntyneen mitään (Ks. Crevier IV, siv. 74.). Mutta Toukokuusta lähtien v. 1431, siis samalla aikaa kuin Orleans'in Neitsyt surmattiin, alkaa kansakunnan pöytä- ja tilikirjoissa näkyä nimi: Saksalainen kansakunta (natio Almaniae, la nacion dalemaigne). Molemmat nimet käytettiin vielä jonkun aikaa vaihetellen; mutta kun kerran Ranskan valta vihdoin oli perinyt takasin vanhan pää-kaupunkinsa, hävisi nimi: Englantilainen kansakunta (natio Anglicana), ennen pitkää. Tulen vielä kertomaan, kuinka Englantilaiset vihdoin ajettiin Pariisista ja kuinka kaupunki ja yliopisto tekivät sovintonsa oikean kuninkaansa kanssa. Tässä toimessa tapaamme Olavi Maununpoian Yliopiston lähettiläiden joukossa. Mutta ensin tulee minun mainita, mitä tointa hän sitä ennen oli oppineessa seuruudessaan pitänyt. Sillä enin osa hänen vaikutustaan sattuu siihen surkeaan aikakauteen, jonka yleistä luonnetta tässä olen kokenut kertoa.