V.
ALEKSANTERI II:N ENSIMÄISET HALLITUSVUODET.
Kun Aleksanteri II astui hallitus-istuimelle, heräsi niin Puolassa kuin Venäjällä ja Suomessakin toivo paremmista, vapaamielisemmistä aioista. Kysymys oli vain, millä maltilla osattaisiin odottaa toivottujen parannusten kehitystä. Käydessään Varsovassa keväällä 1856, keisari lausui varoittavat sanat: "hyvät herrat, ei mitään unelmia!" Suotiin laaja anteeksi-antamus, josta kuitenkin puolalaiset siirtokunnat ulkomailla, etupäässä Czartoryski't ja heidän seuralaisensa, olivat ulos-suljetut. Varma onkin, että Aleksanteri aikoi täyttää Puolalaisten kohtuullisia vaatimuksia, ja se vapaampi tuulahdus, joka Venäjällä alkoi päästä valtaan, oli ylipäänsä Puolalaisille suosiollinen. Mutta juuri tuo ulkomailla vaikuttava pakolaiskunta, jonka ohjelmana oli: "kaikki taikka ei mitään", oli heti alusta sovinnollisille tarkoituksille suureksi haitaksi. Pahaksi onneksi pakolaiskunta ylläpiti salaista yhteyttä kotimaan kanssa ja johti laveissa piireissä, varsinkin Varsovassa, salahankkeiden toimeenpanoa. Tarkoituksena ei suinkaan ollut heti nostaa ilmikapinaa; tahdottiin vain mielen-osoituksilla herättää muun maailman huomiota ja passiivisella vastarinnalla vaikeuttaa venäläisen hallituksen toimenpiteitä. Oli näet ulkomaisessa pakolaiskunnassa muodostunut jonkinlainen uskonnollis-runollinen ohjelma, joka levisi emämaahan ja painoi leimansa seuraaviin tapauksiin. Puolan kansa oli muka "kansakuntain Kristus", jonka piti kärsimyksillänsä lunastaa ja vapauttaa koko ihmiskunta; niin lauloi Geneve-järven rannalla runoilija Krasinski, ja tämä sairaaloinen huumaus, joka koetti peittää nuo syvyydessä riehuvat kostontunteet, tunkeutui lumoavana myrkkynä läpi koko kansakunnan. Näin alkoivat jo kesällä 1860 Varsovassa isänmaallis-uskonnolliset mielen-osoitukset, jotka yhä kiihtyneinä lopulta veivät surkuteltaviin seurauksiin.
Syystä on väitetty, että keisari Aleksanteri II:n hallitus teki valtiollisen erehdyksen, kun ei ulotuttanut myönnettyä anteeksi-antamusta kaikkiin pakolaisiin, vieläpä itse Czartoryskeihin ja heidän ystäviinsä. Kotimaahansa palanneina niiden olisi täytynyt alistua oleviin oloihin. Jos taas eivät olisi kutsumusta noudattaneet, mikä useimpien suhteen kyllä on luultavaa, he nähtävästi kumminkin olisivat suuressa määrin kadottaneet vaikutusvaltaansa kotona-oleviin maanmiehiinsä ja sillä tavoin tulleet vaarattomiksi. Nyt sitä vastoin he saattoivat esiintyä marttiiroina ja Puolan tulevaisuuden oikeina edusmiehinä. Mutta oikeastaan näiden pakolaisten varsinaiseksi isänmaaksi tuli yleis-eurooppalainen vallankumouspuuha, jonka pyörteesen koettivat vetää rikkirevityn Puolan kansan.
Oli kuitenkin vireillä eräs käytännöllisempi suunta, joka tarkoitti maan taloudellisten olojen, varsinkin maanviljelyksen, parantamista ja talonpoikaisen maalaiskansan kohottamista Puolanmaalla. V. 1857 oli saatu lupa perustaa yleinen Maanviljelysseura. Yrityksen johdossa seisoi kreivi Andreas Zamoiski, Pariisissa oleskelevan Wladislav'in veli ja siis hänkin Adam Czartoryski’n sisarenpoika. Maanviljelysseura sai pian 3000 jäsentä ympäri maan, mutta johto oli tietysti Varsovassa, jossa yleinen vuosikokous pidettiin Helmikuussa. V. 1859 seura sai tärkeän yhteiskunnallisen kysymyksen pohtiaksensa. Venäjällä par'aikaa valmistettiin tuota suurta talonpoikais-kysymystä, minkä tuloksena vihdoin oli keisarillinen julistus Maalisk. 3 p. (Helmik. 19 p.) 1861, joka antoi kaikille maaorjille keisarikunnassa vapauden sekä soveliaan alan maata lunastettavaksi omaisuudeksi. Puolan kuningaskunnassa oli tämä kysymys sen vuoksi helpompi ratkaista, että jo Napoleon I, perustaessaan Varsovan herttuakunnan, oli julistanut talonpojat persoonallisesti vapaiksi; nyt oli vain säädettävä, millä tavoin saisivat viljelemänsä maan omaksensa. Siinä kohden hallitus oli määrännyt, että päivätyöt olivat muutettavat ikuiseksi vuokramaksuksi; tarkemmat määräykset jätettiin Maanviljelysseuran harkittaviksi. Asia oli luonnoltaan mitä vaikeinta ja hämmentyikin ennen pitkää valtiollisen kiihoituksen kuohuun.
Ruhtinas Paskewitsh oli kuollut Helmikuussa 1856, ja hänen seuraajakseen tuli Sevastopolin puolustaja, ruhtinas Mikael Gortshakov, luonteeltaan lempeämpi mies kuin edellinen, mutta varsin vähän luottavainen Puolalaisten suhteen, joiden kanssa hän edellisen kapinan kukistamisessa oli tehnyt ensimäisen tuttavuutensa. Pahimpana esteenä vapaamielisemmin suunnan voimistumiselle oli kumminkin Paavali Muchanov, opetus-asiain johtaja ja koko siviilihallinnon päällikkö, venäläinen sekä kansallisuudelta että uskonnolta ja muutoin mielipiteiltään aivan Nikolain aikuinen mies. Niinpä hän osasi tyhjäksi tehdä Puolalaisten hartaimman toivomuksen saada Varsovan yliopisto jälleen kuntoon. Samoin keisarin suullisesti antama lupaus, että Nikolain v. 1832 "Organisissa säännöissä" säädetyt maakunta-kokoukset nyt vihdoin tulisivat toteutumaan, jäi kuin jäikin täyttämättä. Muutoin hallinnon räikeimmät väärinkäytökset kyllä poistettiin ja järkevät ihmiset kyllä huomasivat, että tällä tiellä vähitellen saatettaisiin päästä kansallisten olojen uudistukseen.
Mutta tätä rauhallista kehitystä vastusti ja häiritsi eräs yltiöpäinen joukkio, joka, ottaen ohjeensa ulkomailla oleskelevalta pakolaiskunnalta, muodostui salaiseksi kumous-johtokunnaksi ja vähitellen levitti vaikutuksensa kaikkiin maakuntiin. Kun sensuuri esti kaiken vakaisen keskustelun maan valtiollisesta asemasta, oli salaisten julkaisujen vaikutus, varsinkin kokemattomaan nuorisoon, erinomaisen suuri, ja kypsyneempiäkin miehiä peloitti syytös maanpetturiudesta, mikä leima painettiin jokaiseen, joka uskalsi olla missään tekemisissä venäläisen hallituksen kanssa. Tarkoituksena oli tehdä Venäläisille muka mahdottomaksi enää maata hallita ja tahdottiin sen ohessa kääntää ulkomaiden huomiota Puolan kärsimyksiin. Viimemainittua tarkoitusta varten pidettiin julkiset mielen-osoitukset tärkeänä keinona. Jo kesällä 1860 pantiin toimeen kansallinen mielen osoitus, kun erään v. 1831 kaatuneen kenraalin leski haudattiin. Marrask. 29 p. koottiin Varsovan väestö Karmeliitta-luostarin edustalla kirkolliseen juhlakulkueesen entisen kapinan kolmenkymmenen-vuotiseksi muistoksi; veisattiin litaniioja ja jaettiin Kosciusco'n muotokuvia, vaan ei mitään sen pahempaa tapahtunut. Mutta seuraavana vuonna Helmik. 25 p. 1861 oli Grochov'in tappelun vuosipäivä; kaatuneiden kunniaksi järjestettiin suurenmoinen juhlakulkue litaniioineen. Silläkään kertaa, vaikka poliisi vihdoin hajoitti väkijoukon, ei suurempaa onnettomuutta tapahtunut, kuin että joitakuita henkilöitä otettiin kiini. Kaksi päivää sen jälkeen pantiin toimeen uusi, vielä suurempi mielen-osoitus, jonka näkyväisenä tarkoituksena oli vaatia, että toissa-päivänä vangitut päästettäisiin vapaiksi, mutta varsinaisena silmämääränä oli pakoittaa Maanviljelysseuran silloin vuosikokousta pitävät jäsenet yhtymään kansalliseen liikkeesen. Joku yhteentörmäys näytti välttämättömältä. Sotaväkeä oli asetettu suojelemaan sekä Maanviljelysseuran kokous-salia että ruhtinas Gortshakov'in asuntoa (entisessä kuninkaallisessa palatsissa). Erästä jalkaväen joukkoa, joka kohtasi kulkuetta, tervehdittiin vihellyksillä ja viskatuilla kivillä; se vastasi yhdellä kiväärinlaukauksella keskelle tiheätä ihmisjoukkoa, josta viisi miestä ammuttiin kuoliaaksi. Näin oli ensimäinen verenpisara vuodatettu. Maanviljelysseura heti lopetti kokouksensa ja sen etevimmät jäsenet, kreivi Zamoiski etupäässä, lähtivät ruhtinaan luo vaatimaan hyvitystä sotaväen väkivallasta aseetonta väkijoukkoa vastaan. Samaa asiaa ajoi myöhemmin illalla eräs porvariston lähetyskunta. Gortshakov oli varsin hämmästynyt ja jätti järjestyksen hoidon eräälle porvariston valitsemalle valiokunnalle. Maalisk. 1 p. koko kaupunki vietti suurimmalla hartaudella ja mallikelpoisessa järjestyksessä kaatuneiden hautajaiset. Samaan aikaan valmistettiin Maanviljelysseurassa keisarille lähetettävä adressi, joka karkeassa muodossa, mutta aivan ylimalkaisesti, esitti maan ja kansan kärsimyksiä. Se oli protesti, eikä mikään anomus.
Tällä hetkellä astui näyttämölle eräs Puolan ylimyskuntaan kuuluva mies, joka pitkät aiat oli mielessään kypsyttänyt täydellisen ohjelman isänmaansa uudistamista varten laillisten ja rauhallisten keinojen kautta. Se oli markiisi Aleksanteri Wielopolski, syntynyt v. 1803 ja niinmuodoin tähän aikaan 58 vuoden vanha. Valtiollista kokemusta häneltä ei kokonaan puuttunut. Loppuvuodella 1830 hän oli silloisen väliaikaisen hallituksen asiamiehenä lähetetty Lontoosen ja siellä saanut muutamien kuukausien kuluessa tarpeeksi kokea, kuinka vähän läntiset suurvallat olivat taipuvaisia tekemään minkäänlaisia uhrauksia Puolan tähden. Saatuaan sitten kapinan kukistumisen jälkeen palata maatiloilleen läntisessä Puolassa, hän oli käyttänyt aikaansa alustalaistensa hoitoon ja tieteellisiin harrastuksiin. Valtiollisiin toimiin ei ollut siihen aikaan mitään tilaisuutta. Mutta nuo v. 1846 Itävallan hallituksen myötävaikutuksella tapahtuneet hirmuteot puolalaisia herroja vastaan itäisessä Galitsiassa antoivat aihetta ankaraan kirjeesen ruhtinas Metternich'ille, joka julkaisu painettiin Pariisissa samana vuonna. Tässä lausuttiin suoraan, että Puolan kansan tulevaisuus oli etsittävä sovinnollisessa yhteis-elämässä Venäjän samansukuisen kansan kanssa. Ajatus ei ollut ihka uusi; jo Adam Czartoryski nuoruudessaan oli Aleksanteri I:n ystävänä tätä ohjelmaa, ainakin käytännössä, tunnustanut. Mutta se suunta, joka par'aikaa pyrki yleistä mielipidettä vallitsemaan, ajoi ihan toisia tarkoituksia: ei mitään alistumista, vaan Puolan entinen itsenäisyys ja sen entiset rajat Dnieperiin asti. Se adressi keisarille, minkä Wielopolski oli Maanviljelysseuran vuosikokoukselle ehdottanut, oli hylätty juuri siitä syystä, että se muka oli liian alamainen, liian vähän vaativainen.
Kaksi eri ohjelmaa oli niinmuodoin olemassa Puolan olojen uudistusta varten Aleksanteri II:n vapaamielisten taipumusten perusteella: toinen, joka ei luullut voivansa tyytyä vähempään kuin Puolan entiseen riippumattomuuteen ja suuruuteen; toinen, joka ei vaatinut muuta kuin hallinnollista itsenäisyyttä ja olojen vähittäistä kehitystä. Näiden suuntien välillä alkoi taistelu, josta maan ja kansan koko tulevaisuus tuli riippumaan.