VI.
MARKIISI WIELOPOLSKI'N UUDISTUSPUUHAT.
Maalisk. 6 p. oli Wielopolski kutsuttu ruhtinas Gortshakov'in puheille, antamaan neuvoja, mitenkä maan oloja pitäisi parantaa. Hänen ensimäinen ehdotuksensa oli, että 1815 vuoden hallitusmuoto edustuslaitoksineen olisi jälleen pantava voimaan: mutta siitä täytyi toistaiseksi luopua, koska huomautettiin mahdottomaksi, että keisari nykyhetkellä myöntäisi Puolalaisille, mitä ei keisarikunnalla vielä ollut. Markiisi tämän johdosta laski pääpainon kuningaskunnan hallinnolliseen itsenäisyyteen ja lupasi astua hallituskuntaan, jos muutamat pääehdot täytettäisiin. Ehdotus, vähän supistettuna, lähetettiin Pietariin ja kärsi siellä vielä melkoisia supistuksia. Päätettiin asettaa eräs valtioneuvosto, kokoonkutsuttava kerta vuodessa ja kokoonpantuna hallituksen nimittämistä etevistä kotimaisista miehistä. Opetus- ja kirkollisten asiain järjestämistä varten oli asetettava erinäinen toimituskunta, jonka päälliköksi määrättiin Wielopolski; koululaitos oli täydellisesti uudistettava ja yliopiston verosta, minkä Wielopolski oli ehdottanut, piti järjestettämän eri tiedekunnat "korkeakouluiksi". Vihdoin piti lääneissä ja piirikunnissa järjestettämän neuvostoja paikallisten asiain hoitoa varten. Tämä oli tosin ainoastaan pientä alkua suotaviin uudistuksiin. Mutta Wielopolski, joka toivoi, että tätä tietä vähitellen päästäisiin tarkoittamillensa perille, otti vastaan tarjotun luottamustoimen Maalisk. 27 p.
Sillä välin oli mielten tila sekä pääkaupungissa että maaseuduilla melkoisesti pahentunut. Uskonnollisvaltiolliset mielen-osoitukset kirkoissa ja kaduilla, surupukuineen litaniioineen, yhä jatkuivat. Kymmentä päivää aikaisemmin Muchanov sisä-asiain päällikkönä oli uudistanut erään vanhan salaisen kiertokirjeen, joka käski kruununpalvelijain kehoittaa talonpoikia pitämään silmällä maalla liikkuvia yllyttäjiä. Asia tuli pian yleisesti tunnetuksi ja synnytti paljon mielipahaa; syytettiin hallitusta tarkoituksesta yllyttää alustalaiset aatelisia isäntiä vastaan. Ruhtinas Gortshakov teki parastaan korjatakseen tämän erehdyksen, ja Muchanov sai eron virastansa. Mutta asia vielä paheni, kun Maanviljelysseuran valiokunta Maalisk. 20 p. antoi vastajulistuksen, joka seuran asiamiesten kautta levitettiin kirkoissa luettavaksi. Siinä opetettiin, että Maanviljelysseura jo oli aateliston yhteisellä suostumuksella päättänyt, että alustalaisten päivätyöt olivat suorastaan lakkautettavat ja maiden lunastus tapahtuva jollakin finansi-operatsioonilla, jonka laatua ei ilmoitettu, eikä voitukaan ilmoittaa, kosk'ei sitä vielä keksitty. Itse teossa oli Maanviljelysseura tällä tavoin anastanut päätösvallan, johon välttämättömästi tarvittiin valtion välitystä.
Markiisi katsoi asianmukaiseksi, että talonpoikaiskysymyksen ratkaisu pysyisi hallituksen käsissä ja kutsui seuran jäsenistä erinäisen komissionin asiata pohtimaan. Mutta samassa hän sai ruhtinas Gortshakov'in suostumuksen siihen, että itse Maanviljelysseura Huhtik. 5 p. lakkautettiin. Tämä toimenpide, vaikka itsessään aivan oikeutettu, koska Seuralta puuttui sekä kyky että valta säätämään lakia, oli, mielissä vallitsevaan kiihtymykseen nähden, sillä hetkellä kovin varomaton. Tätä tilaisuutta oli kumouspuolue kärkäs käyttämään hyväksensä. Jo Huhtik. 7 p. pantiin toimeen suuret mielenosoitukset Maanviljelysseuran valiokunnan ja kreivi Zamoiski'n kunniaksi. Kuninkaallisen linnan edustalla oli sotaväkeä. Ruhtinas Gortshakov meni itse väkijoukon sekaan, kehoittaen ihmisiä lähtemään hajalle, ett'ei täytyisi ryhtyä ankarimpiin keinoihin. Hänelle vastattiin karkeasti: me olemme täällä kotosalla, teidän on asia lähteä tiehenne. Kuitenkin väkijoukko hajosi sillä kertaa. Mutta seuraavana päivänä, sunnuntaina Huhtik. 8 p., saatiin vielä suuremmat joukot liikkeelle. Komppaniia jalkaväkeä, santarmien ja kasakkain avustamana, pantiin katua puhdistamaan. Hajoomiskehoitukseen vastattiin viskatuilla kivillä ja haloilla; vihdoin sotaväki sai käskyn ampua: kymmenen henkeä saivat surmansa ja noin satakunta tuli haavoitetuksi. Joukko lankesi polvilleen, veisaten litaniioja, ja saatiin ainoastaan vaivalla hajoomaan, sitten kun 70 pahimmista yllyttäjistä oli vangittu.
Tämmöisten surullisten tapausten estämiseksi julkaistiin heti asetus, joka kielsi väenkokoontumisia kaduilla ja toreilla; se oli sen puolesta erittäin kiitettävä sääntö, että rikokset sitä vastaan siirrettiin sotilasoikeuksien piiristä tavallisten tuomio-istuinten tuomittaviksi. Mutta vastustus alkoi levitä itse virkamies-piireihin; sisäasiain päällikkö luopui virastansa ja Wielopolski'n täytyi ottaa tämäkin ala hoitoonsa. Mielenosoitukset kaduilla kyllä lakkasivat; mutta kirkoissa jatkettiin papiston myötävaikutuksella entistä kiihoittavaa menoa. Kouluissakin kurittomuus nousi korkeimmilleen ja maaseuduilla salaisen johdon valta järjestyi säännölliseksi pakkovallaksi, joka peloituksilla ja häväistyksillä ajoi maltilliset ainekset joko vaikenemaan tai liikkeesen yhtymään. Tuo salainen valta oli järjestetty suurella taidolla; pitkin maakuntia asiamiehet ryhmitettiin satakuntiin ja kymmenkuntiin, joiden kunkin jäsenet eivät tunteneet kuin lähimmän päällikkönsä.
Hallituksen lainlaatimus-toimet edistyivät jotenkin nopeasti myönnettyjen parannuksien perusteella. Jo Toukok. 16 p. 1861 ilmestyi laki päivätöiden muuttamisesta vastaavaksi rahaveroksi, tulevasta Lokakuusta alkaen. Maanviljelysseura oli, kuten näimme, tahtonut lakkauttaa päivätyöt ilman korvauksetta, jonka tähden tämä nyt säädetty kohtuullinen menettelytapa ei saavuttanut "yleisen mielipiteen" hyväksymistä. Kesäk. 5 p. julkaistiin asetus perustettavasta valtioneuvostosta; sekään ei voinut tyydyttää, koska se ei ollut kansan valitsemaa eduskuntaa eikä sen valta ollut muu kuin neuvoa-antavainen. Mutta unohdettiin taikka ei tahdottu tietää, että tämä oli vain alkua parempaan. Myöskin opetus-olojen ja kirkollisten parannusten järjestämisessä Wielopolski kohtasi alituista vastahankaa.
Näillä aioin tapahtui sekä hänelle että koko maalle se korvaamaton onnettomuus, että Puolan ylimmäinen hallitusmies, tuo sävyisä ja oloihin jo perehtynyt ruhtinas Mikael Gortshakov Toukokuun lopussa kuoli. Pietarissa oltiin Puolan oloista kovin epäilevällä kannalla. Ensi aluksi lähetettiin Gortshakov'in seuraajaksi eräs kenraali Sukhozanet, entinen sotaministeri, joka tahdottiin kunniallisella tavalla siitä virasta poistaa. Tämän miehen mielivaltainen luonne uhkasi koko aseman pilata; sotaoikeudet ryhtyivät taas täyteen toimeen ja ihmisiä vietiin muitta mutkitta Siperiaan. Wielopolski, joka ei voinut tähän hallitustapaan suostua, vaati eronsa. Mutta koska eräs kreivi Lambert jo oli määrätty maan ylimmäiseksi käskynhaltiaksi, käskettiin markiisin pysyä asemillaan, kunnes tämä olisi saapunut.
Kreivi Charles Lambert, sukuperältään ranskalainen, oli kyllä kunnon mies, varsin hyvänsävyinen, mutta jotenkin heikko sekä luonteeltaan että terveydeltänsä. Kuunneltuaan ensin vastustus-puolueen kuiskauksia, hän lopulta, kun epäjärjestykset joka haaralta karttuivat, julisti koko maan piiritystilaan.
Salaisen hallituksen ohjelmana oli nyt toimeenpanna muistojuhlia, joilla kiihko Warsovassa ja maaseuduilla pidettiin vireillä ja Venäläisiä pyydettiin ärsyttää. Elokuun keskipalkoilla oli juhlaa vietetty Puolan ja Litvan yhdistymisestä v. 1569. Litvassa olevat Puolalaiset tietysti yhtyivät tähän liikkeesen ja sekä Vilnassa että Kovnossa tapahtui yhteentörmäyksiä, joissa verta vuoti. Vähäistä myöhemmin juhlittiin Dubienkan v. 1792 tapahtuneen tappelun muistoksi. Lokak. 10 p. taas järjestettiin Horodlossa Bug'in varrella lähellä Lublin'iä suuri valtiollis-kirkollinen juhlallisuus muka Volhynian ja Podolian yhdistymisen muistoksi v. 1413; ainoastaan venäläisen sotapäällikön maltti esti verenvuodatusta. Pahempia seurauksia aiheutui surujuhlasta Kosiuscon kunniaksi Varsovassa Lokak. 16 p. Itse tuomiokirkossa veisattiin kapinallisia lauluja ja kun tätä jatkettiin läpi yön aamuun asti, ajettiin viimein väkijoukko poliisivoimalla ulos. Mutta papisto otti tästä aiheen sulkeakseen kaikki kaupungin kirkot, koska muka pyhiä paikkoja oli häväisty. Silloin kreivi Lambert, jonka ruumiillisetkin voimat olivat lopussa, sai pyynnöstään eron, ja kenraali Sukhozanet sai taas väliaikaisesti hallitus-ohjat.
Näissä sekavissa oloissa Wielopolski'n valmistamat uudistukset eivät voineet edistyä niin nopeasti kuin suotavaa olisi ollut. Valtioneuvosto oli kuitenkin kokoontunut. Laki-ehdotukset opetuslaitoksista ja alustalaisten oikeudesta lunastaa tilojaan olivat valmiina. Samoin oli saatu suoritetuksi uusi lain-ehdotus Juutalaisten yhteiskunnallisista oikeuksista, asia joka Puolassa oli erittäin tärkeä, koska melkein koko kauppasääty oli Mooseksen uskolaisia. Mutta Sukhozanet'in ja Wielopolski'n välillä virisi erimielisyys korkeimmilleen. Markiisi tahtoi erota, mutta kutsuttiin Marraskuun alussa Pietariin ja viivytettiin siellä kahdeksatta kuukautta, sill'aikaa kuin hänen laki-ehdotuksiansa keisarin lähisyydessä monipuolisesti tarkasteltiin.
Viikko sen jälkeen kuin Wielopolski oli lähtenyt, Sukhozanet eroitettiin virasta, ja sijaan lähetettiin kenraali Aleksanteri Lüders, eräs 71 vuoden vanha virkeä ukko, joka oli sota-asioissa kyllä kokenut, mutta hallintotoimista kovin vähän huvitettu. Tästä oli seurauksena, että Lüders'in venäläinen kanslia anasti haltuunsa tärkeimmät asiat ja koko siviilihallinto joutui rappiolle. Toiselta puolen piiritystila antoi tilaisuutta pahimpaan mielivaltaan ja väärinkäytökseen. Tätä kaikkea kumouspuolue käytti eduksensa, eikä kauan viipynyt, ennen kuin tuo salainen hallitus, kuleksivain kiihottajainsa ja kiertokirjeidensä kautta harjoitti todellisempaa valtaa kuin virallinen hallitus. "Passiivinen vastarinta", kuten sitä nimitettiin, alkoi jo kehittyä väkivaltaiseen muotoon. Kun Tammikuussa 1862 uusi arkkipiispa Felinski jälleen oli avannut Varsovan kirkot, alkoivat niissä mielen-osoitukset uudestaan.
Näin tuo kuumeentapainen tila, joka piti mielet levottomassa jännityksessä, jatkui talven läpitse ja pitkin kevättä 1862. Syy ei ollut yksistään noissa kapinaa tarkoittavissa yllytyksissä, vaan yhtä paljon Venäjän hallituksen epäröivissä toimenpiteissä, jotka järkähyttivät luottamuksen luvattuihin parannuksiin. Alituiset vaihdot korkeimmassa käskynhaltiudessa ja kahnaukset siviilihallinnon ja sotilaskomennon kesken vaikuttivat, ett'ei mitään vakaantunutta ohjelmaa voitu noudattaa. Itse Pietarissa, keisarin läheisyydessä, oltiin kauan aikaa erimielisiä siitä, mikä määrä itsehallintoa sopisi Puolan kuningaskunnalle myöntää. Ylipäänsä yleinen mielipide Venäjällä oli Puolalaisille varsin suopea, mutta vanhan järjestelmän miehet, joilla vielä oli paljon vaikutusvaltaa, pyrkivät miten mahdollista supistamaan tai ainakin hidastuttamaan luvattuja uudistustoimia ja saattoivat vastahankansa perusteeksi esiintuoda sekä Puolalaisten vanhastaan tunnettua epäluotettavuutta että maassa yhä yltyvää kiihkotilaa. Samalla kertaa sekä Preussi että Itävalta, joilla kumpaisellakin oli kappaleita Puolan kansallisuutta hallussaan, eivät suinkaan suopein silmin katsoneet uusien olojen syntymistä kuningaskunnassa.
Vihdoin viimeinkin oli kumminkin markiisi Wielopolskin onnistunut maltillisella ja luottamusta herättävällä käytöksellään päästä Pietarissa tarkoitustensa perille. Päätettiin korkeimmassa paikassa, että Puolan sisällinen hallinto oli kokonaan eroitettava keisarikunnan viranomaisista, että keisarin edusmieheksi Varsovassa oli asetettava Aleksanteri II:n veli, Suuriruhtinas Konstantino Nikolajevitsh, että piiritystila oli vähitellen lakkautettava ja siviili-oikeuslaitos siis pantava voimaansa, ja että siviilihallinnon päälliköksi oli asetettava näiden uudistusten alkuunpanija markiisi Wielopolski. Tämä uusi hallitusmuoto oli epäilemättä vähemmin loistava kuin se, minkä Aleksanteri I v. 1815 oli Puolan kuningaskunnalle lahjoittanut; muun muassa puuttui varsinaista kansan-edustusta, koska hallituksen asettama Valtioneuvosto harjoitti ainoastaan neuvon-antamisen ja anomisen valtaa. Mutta tällä hetkellä ei sopinutkaan laveampaa itsehallintoa pyytää. Koko hallintokoneisto oli kumminkin uskottava puolalaisten kansalaisten omiin käsiin, ja erinäiseksi suosion-osoitukseksi oli katsottava jalon ja hyväntahtoisen Konstantinon nimitys hallitsijan paikalliseksi edusmieheksi.
Kesäk. 14 p. 1862 Wielopolski saapui Varsovaan, ryhtyäkseen uuden virkansa toimiin. Hän heti kääntyi maan etevimpien miesten puoleen, saadakseen heidän isänmaallista myötävaikutustaan. Mutta häntä vastaanotettiin ylipäänsä varsin kylmästi. Aateliston johtomiehet, etupäässä Andreas Zamoiski, eivät voineet sulattaa, että Maanviljelysseura oli lakkautettu, ja pysyivät itsepintaisesti uudistustointen ulkopuolella. Kumouspuolue vielä jyrkemmin vastusti kaikkia parannuksia jo senkin vuoksi, että ne olivat Venäläisten myöntämiä. Paitsi sitä asetettiin ehtoja, joista hyvin tiedettiin, ett'ei keisari paraimmallakaan tahdolla olisi voinut, Venäläisten kansallistuntoa loukkaamatta, niihin myöntyä. Wielopolskille luettiin viaksi, ett'ei hän saanut toimeen Litvan ja Länsi-Venäjän yhdistämistä Puolaan. Tämä järjetön vaatimus rikkoi kaikki sovinnon mahdollisuudet. Kun salainen valta kumminkin pelkäsi, että Wielopolski'n järjestelmä pääsisi mielissä voitolle, ryhdyttiin taas väkivaltaisiin toimiin ja uusi hämmingin aika alkoi.