UUSI AIKA.
Porrassalmen ja Parkunmäen uroot olivat tuskin ennättäneet vielä vanhentua, kun jo uudistettiin tuo verinen leikki Savonmaalla. Ankara oli talvi v. 1808. Pakkanen paukkui kilpaa kanuunan kanssa. Miehet ko'ottiin hätäisesti ruoduittansa; mutta ei marsittu rajaa kohden, vaan taakse päin pohjan kaukaisille perille. Millä mielellä rakkaat kotiseudut heitettiin vihollisen valtaan, ei tarvitse kertoa. Sydämmet olivat jäätymäisillään, niinkuin Savon vesistöjen avarat selät jää-peitossa lepäsivät.
Tulipa vihdoin keväinen aurinko. Ensimäinen onnen säde paistoi Siikajoella, ja pian niinkuin keväinen tulva Savon sotavoima virtasi takaisin etelään. Neljän viikon kuluessa oli suurin osa Savonmaata jälleen voitettu, talonpojatkin olivat aseisin tarttuneet, koko maa näytti nousseen tehokkaasen taisteluun.
Mutta kesä ei täyttänyt kevään lupauksia. Savon armeijan täytyi peräytyä Toivalan salmen taaksi, ja Savon maakunta Kuopioon asti oli jätettävä vihollisten haltuun. Koko kesän kuitenkin kesti ankaraa ottelua Kallaveden omistamisesta. Koko kesän Savon tykit Toivalan rannasta lauloivat uhkeata virttänsä Venäläisten törmiin. Syksyllä vihdoin Sandels'in täytyi siirtää asemansa Iisalmelle. Vielä yksi kunnian päivä Koljonvirran tykönä! Sitten ei muuta jälillä, kuin lähtö perimmäiseen pohjaan, surulliset talvimajat Torniossa ja viimeiset taistelut Pohjanlahden toisella puolen.
Se oli mainion Savon brigadin viimeinen kohtalo.
Itse Savon maakunta, niinkuin koko muukin Suomi, oli nyt uusiin oloihin joutunut. Ensimmältä tosin monen mielestä synkältä näytti. Vähitellen kuitenkin ruvettiin huomaamaan, että oli laskettu uusi perustus, jonka nojaan tulevaisuus sopi rakentaa. Merkillinen, ikuisesti muistettava oli se vaihe, jolla vuosiluku 1812 alkoi. Kerrassaan, ikäänkuin lumouksella, koko Venäläinen Suomi oli emämaahan jälleen yhdistetty. Tuo kummallinen raja, joka oli Savonmaan halkaissut ja verisiä taisteluja synnyttänyt, oli nyt ilman verenvuodatuksetta poistettu. Savonmaa oli jälleen eheäksi tullut. Seitsemän-kymmentä ajastaikaa oli maakunta kiikkunut kahtaalle tuon sopimattoman rajaharjan jakamana. Nyt se oli päässyt tasapainoon ja lepoon. Se ei enää ollut Ruotsin Savoa ja Venäjän Savoa; se oli kaikki tyyni Suomen Savo salminensa saarinensa.
Tämä oli Aleksanteri I:n kumminlahja vasta-syntyneelle Suomen valtiolle. Elokuussa 1819 Suomen suuriruhtinas kulki Savonkin läpitse matkallansa Kajaaniin päin ja Pohjanmaalle. Hän ei ollut vähempi sydänten lumoja, tämä mahtava Venäjän valtias, kuin Kolmas Kustaa aikoinansa, ja Savonmaan onneksi hänkin jo oli ennättänyt tehdä iki-muistettavan työn.
Sillä nyt oli Savo jälleen päässyt luonnolliseen asemaansa. Raja oli kaukana, eikä enää ollutkaan mikään vihollinen raja. Viipuri oli jälleen Suomenmaahan liittynyt ja Savo oli siinä saanut luonnollisen satamansa takaisin. Tuo vanha ajatus, yhdistää Saimaan vedet mereen, — ajatus, jota jo pari vuosikymmentä Savonlinnan perustamisen jälkeen oli herännyt ja sitten aina tuon-tuostakin tullut esiin —, se nyt virkosi uudella voimalla. Savonmaalle koitti uusi edistyksen aikakausi. Se aikakausi on nykyinen aikamme, — "meidän aika".
* * * * *
Muinaisuuden utuiset kuvat ovat nyt kulkeneet silmäimme editse. Nykyisyys, joka aina on silmäin edessä, ei kaipaa kuvausta. Mutta senkin olot vasta silloin oikein käsitetään, kun niiden syntysanoja etsitään entisyyden hämärästä kaukaisuudesta. Nykyinen Savo muinaisen Savon rinnalla, mikä hämmästyttävä näky! — Saimaan kanava avattiin v. 1856, ja tämä suuri tapaus on näiden seutujen muodon tykkönään muuttanut. Savon avarat vesistöt ovat tulleet valtamerten haaraksi. Entisten erämaiden tienoille on Lappalais-kotain sijaan syntynyt merenkulkua harjoittavia tapuli-kaupungeita. Sadottain höyryaluksia jo kulkee kyntämässä niitä ulapoita, missä Olaus Magnus aikoinaan ei nähnyt kuin ryöstöretkien köykäiset, olkapäillä kannettavat veneet. Uusi aika, sivistyneen maailman suuri liike on tunkeunut Savon syrjäisiin salomaihin.
Ja Savonlinna — se ei enää ole rajalinna erämaiden liepeessä, se on vain muinais-merkki menneistä aioista ja onnenvaiheista. Nikolain hallituksen viimeisinä vuosina varustusväki ja tykit siitä pois otettiin; muutamia vuosia myöhemmin se lakkasi olemasta kruunun vankihuoneena. Autioksi jätettynä Olavin linna torneinensa oudostellen katseli uutta aikakautta, joka höyryn voimalla riensi sen sivutse.
Elokuussa v. 1868 muutama Kyrönsalmesta kulkeva höyryalus heitti tulen-säkenen, joka sytytti linnan. Vuotta myöhemmin toinen osa linnasta paloi yhtäläisestä syystä. Uusi aika raivasi tiensä vanhan aian raunioin ylitse.
Vaan uuden aian tulee muutakin tehdä kuin hävittää vanhan ajan jäljet. Sen tulee holhoa muinaisuuden muistoja, itsellensä vahvistukseksi, tulevaisuudelle turvaksi. Tätäkin velvollisuuttansa on uusi aika muistanut, ja Olavin linna seisoo taas uudistettuna, ei enää tosin sotaista tarkoitusta varten, vaan ihanana muistomerkkinä Savon ja Suomenmaan muinaisista taisteluista.
End of Project Gutenberg's Savo ja Savonlinna, by Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen