AURINKOKUNINKAAN KRUUNU.
|
Kohoa, kotka sä, päivään päin, Kun kunnon siipesi kantaa! Kas, myrsky riehuvi rynnistäin, Pilv’ etsii taivahan rantaa. Vahv’ ollos, kuin hän, ja tarmokas, Ja voita maailman matkallas Vastukset, jotk’ elo antaa. Kas köyhä poikanen lehmiä Hän metsän helmassa johtaa, Hän kysyy koivuilta, männyiltä: Miss’ oikein kunnian kohtaa? Ja koivut, männyt ne kuiski vaan: On kruunu aurinkokuninkaan, Mi kirkkahimpana hohtaa. Ja poika näin: kuningasta mä Sit’ olen palvelevainen Kaks vuosikymmentä; sittenpä Hält’ anon kruunua vainen, Jos ei hän suo mitä pyytelen, Mä häntä vastahan taistelen, Saan suuren kunnian maineen. Ja poika tornihin kiipes jo, Näk’ kylät, kaupungit silloin, Tuoll’ liikkui viljava vainio, Kuin tuuli hengitti milloin. Hän pyrki auringon uljaan luo, Mut halki taivahan kulki tuo Ja laski pilvehen illoin. Nous vuoren korkean huipullen, Siell’ lunta, talvea kyllä, Ja kesän pilvi se kultainen Virvoitti maan hymyilyllä. Tult’ iski pauhaten ukkonen, Täristi jalkoja poikasen, Vaan aurinko pysyi yllä. Näin poika: aurinko kultainen, On juoksu ylhäinen sulla, Sä kuljet tietäsi rientäen, En voi mä luoksesi tulla; Sun tiesi käy yli taivahan, Ah kuinka kruunusi saavutan? Ei mitään keinoa mulla. Hohoi! Nyt soi yli kaiken maan! Tuprahti tomu ja sauhu. Vihollisjoukot ne ryntäs vaan Ja kaikkiall’ oli kauhu. Mut poika isänsä miekalla Löi, hakkaa urohon innolla, Ja voittoon päättyiki pauhu. Jo uupui poikanen verihin, Mi äsken taistella tohti; Ja auringon säde loistavin Kimmelsi kuollutta kohti. Ja päässä poikasen tosiaan Jo kruunu aurinkokuninkaan Nyt hellin kirkasna hohti. Se armas kruunu ol’ auringon, Mi välkkyi päässä nyt tuolla. Se maineen seppele verraton, Sen vuoksi täytyvi kuolla. Oi, poika, olkohon intos vaan Taistella parhaaksi Suomen maan, Sen puolest’ elää ja kuolla! |