Lukemisia lapsille 1

by Zacharias Topelius

HOPEARAHAN KERTOMUKSET.

angen myöhäiseksi oli uudenvuoden aatto-ilta jo vierähtänyt Kaarlo Kustaan istuessa yksin kamarissansa rahakokoelmaansa järjestelemässä. Ahne hän ei ollut, päinvastoin oli hän valmis lahjoittamaan nutun päältään, kun joku köyhä, vilusta värisevä poika tuli kyökkiin ja rukoili jotakin ruumiinsa verhoksi. Mutta hän oli monta vuotta kokoellut säästölippaasensa vanhoja rahoja, joita ei nyt enää käytetä, ja joita hän oli saanut milloin mistäkin, välistä makson edestä, välistä ilmaiseksi. Useimmat niistä olivat vaskisia, vieläpä rumia ja ruosteisia kun hän ne sai, mutta Kaarlo Kustaa oli osannut tuli-öljyllä tehdä ne uudennäköisiksi. Joukossa oli monta Kaarlo XII:nen aikaista, kummallisilla merkeillä varustettua, ja monta vieläkin vanhempaa, mitkä lukkari oli valikoinut niistä rahoista, joita talonpojat olivat panneet kirkonkukkaroon, olipa joukossa useita ulkomaankin rahoja outoine reunakirjoituksineen, joita ei kukaan ymmärtänyt. Viisi taikka kuusi kappaletta oli oikeata käypää hopearahaa, jotka Kaarlo oli saanut syntymäpäivinänsä ja muissa juhlallisissa tiloissa; ja nyt hän par’aikaa järjesti niitä erääsen laatikkoon, jonka hän vartavasten oli laittanut rahakokoelma-huoneeksi ja jakanut moneen monituiseen eri ruutuun ja pieneen laatikkoon. Olipa siinä muuan raha, jota hän ei voinut kylliksensä katsella; se oli vanha roomalainen hopearaha, jonka iso-isä oli antanut joululahjaksi, ja joka oli Neron ajoilta asti. Se oli peräti pieni ja pahoin kulunut raha, mutta kuitenkin saattoi toisella puolella vielä eroittaa tuon julman keisarin muotokuvan. Kaarlo Kustaa katseli rahaa puolelta ja toiselta, arvellen sitä oikein eriskummaiseksi rahaksi, kun se niin kauan oli ollut tässä maailmassa. Jospa tuo raha osaisi puhua, ajatteli hän itseksensä, niin olisi sillä paljonkin kertomista. Mutta raha oli aivan ääneti eikä hiiskunut sanaakaan, ja kynttilä pöydällä paloi pitkälle karrelle Kaarlo Kustaan istuessa ja miettimistään miettiessä muinaisia aikoja, joita raha oli nähnyt. Silloin kuului hänestä kuin olisi hopearaha ruvennut kummallisesti kilisemään; syytä siihen hän ei tiennyt, mutta tuon laatikossa soivan äänen hän kuuli, ja taisi aivan selvästi eroittaa hiljaisia sanoja, vienosti helähteleviä kuin hopeakellon ääni. Ja raha rupesi puhumaan. Kaarlo Kustaa kuulteli sitä ihmetellen, mutta vastata hän ei voinut sanaakaan. Hän kuulteli vaan; ja silloin rupesi keisari Neron aikuinen hopearaha kertomaan seuraavalla tavalla:

”Nyt on kello 12, ja ihmiset kirjoittavat vuosiluvun 1858 Vapahtajansa syntymän jälkeen. Me rahat olemme pakanoita, jotka lähdemme maailmaan sekä hyvyydeksi että pahuudeksi. Minun hopeani on muinaisina aikoina tuotu Iberian vuorista, siitä maasta, jota nyt nimitetään Espanjaksi. Nyt on tasan 1800 vuotta siitä ajasta kulunut, jolloin minä Roomassa rahaksi lyötiin, ja joka sadas vuosi minä taidan puhua. Omia elämänvaiheitani en tahdo sinulle kuitenkaan liioin kertoa. Välistä olen maannut pitkät ajat maassa; välistä ollut piilossa saiturin kellarissa Ja rikkaan silkkikukkarossa, välistä köyhänkin tyhjässä taskussa. Se saattaa kaikki olla yhden tekevää; ihmiset häviävät polvi polvelta, vaan hopea ei ruostu, raha elää kaikkina aikoina. Ja kuitenkin minä kadehdin ihmisten onnea, sillä kun oikein asiaa harkitsen, ovat he minua kuolemattomammat. Kun hopea ja kulta sekä koko maailman loisto häviää, elävät vielä ihmisten sielut ijankaikkisesti toisella puolen hautaa.

Koska nyt olen osunut sinun luoksesi, poikaseni, tahdon sinulle kertoa vuosisata vuosisadalta mitä olen nähnyt ihmisten parissa niinä aikoina, jolloin he ovat kirjoittaneet vuosiluvun 58, jolloin minä aina olen tainnut puhua. Kun makaa minun tavallani sata vuotta, niin tahtoo mielellään avata sydämensä, sen vähän aikaa kun siihen onkin tilaisuutta. Siitä syystä aloitan nyt

Vuodella 1758. Preussin suuri sotaherra, kuningas Fredrik II, istui teltassaan Silesiassa. Hän oli hiljakkoin saanut suuren ja verisen voiton Itävaltilaisista Leuthen’issä; oli haudattu monta tuhatta kaatunutta soturia ja toisten haavat vuosivat verta; monta leskeä itki; moni orpolapsi oli kadottanut tukensa. Vaan uljas ja saaliinhimoinen kuningas pesi veren pois käsistänsä ja katsellen pöydälle eteensä levitettyä Silesian karttaa sanoi hän ylpeällä luottamuksella, tämä maa on nyt minun! Hän unhoitti, että hän oli sen voittanut vääryydellä ja ihmisten verellä. Mutta ihminen voi unhoittaa paljon, kun voitonpyynti ja kunnianhimo ovat saaneet hänen valtaansa! Maailma kiitti suuren kuninkaan tekoja, ja imartelijat rohkenivat nimittää häntä ”ainoaksi;” mutta minä makasin maan alla ja kuulin sinne hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1658. Englannin mahtava suojelija Oliver Cromvell makasi kuolinvuoteellansa. Hänen ympärillänsä seisoi vääriä ystäviä, jotka olivat itkevinänsä ja surevinansa, ja hänen vieressään seisoi hänen ainoa poikansa, joka riemuitsevalla sydämellä ajatteli itseksensä: ”nyt minä pääsen valtaan isäni jälkeen!” Tuo suuri mies oli ollut olevinansa hyvin jumalinen ja pidettiinkin aikanansa kovin hurskaana miehenä, mutta kun hänen piti elämästä erota, muistui hänen mieleensä, että hän oli tehnyt monta suurta pahaatekoa ja mestauttanut herransa ja kuninkaansa Kaarlo I:sen. Ja vaikka Cromvell monessa kohden oli ollut viisas hallitsija, havaitsi hän, että hänen tekonsa eivät voineet kestää Jumalan edessä, ja se valta, jota hän maailmassa, halusi, oli ollut ainoastaan särkyvä vesikupla. Minä makasin tosin maan alla, mutta kuulin sinne asti hänen omantuntonsa äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1558. Toinen suuri mies, joka aikanansa oli ollut maan mahtavin ja jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, makasi nyt vanhana, voimatonna ja hyljättynä kuolinvuoteellansa Pyhän Justin luostarissa Estremadurassa Espanjan maalla. Se oli Kaarlo V, entinen Rooman keisari, Espanjan ja molempain Indiain kuningas, hän, joka kaksi vuotta sitten oli kyllästynyt valtaansa ja kunniaansa ja luopunut kaikista kruunuistansa sekä ruvennut munkiksi erääseen luostariin. Siellä seisoi muita munkkeja, mustiin puettuina, palavat vahakynttilät kädessä, veisaten hänen ympärillänsä pyhiä virsiä ja ylistäen häntä autuaaksi katumuksiensa ja hurskaiden töittensä tähden. Mutta kuolemaisillaan olevasta keisarista ei tämä kaikki ollut kylliksi Jumalan edessä, vaan hän seurasi surumielin tuntiviisarin kulkua siinä kellossa, jonka hän itse pitkäin päivinsä kulukkeeksi oli tehnyt. Vallan, kunnian ja maailman aarteet oli hän vapaa-ehtoisesti hyljännyt. Mutta siinä ei ollut kylliksi. Hän muisti, kuinka hän oli vainonnut Lutherusta, ja kuinka hän oli sallinut Espanjalaisten tappaa onnettomia Indiaaneja Mexikossa, ja kaikki munkkien vakuutukset eivät voineet saada hänen omatuntonsa ääntä vaikenemaan. Minä makasin maan alla, mutta minä kuulin sinne asti äänen, joka sanoi hänelle: ”väärin! väärin! väärin Jumalan ja ihmisten edessä!”

Vuonna 1458. Don Henrik, Portugaalin prinssi, istui Terzanabal nimisessä linnassaan ja kuulteli uutisia niistä tapauksista, jotka olivat maailman uudeksi muodostava. Pohjoisesta kuuli hän kerrottavan Mainzin ihmeellisestä Guttenbergistä, joka oli keksinyt kirjainpainamis taidon. Idästä tuli hämmästyttäviä sanomia Turkkilaisten etenemisestä, sitten kun he viisi vuotta takaperin olivat valloittaneet Konstantinoopelin, ja kreikkalaiset oppineet pakenivat levittämään viisauttansa länsimaihin. Etelästä kuuli Don Henrik sen uutisen, että hänen laivansa olivat purjehtineet Guineaan saakka Afrikan länsirannalle, joka oli pisin matka, mitä siihen asti oli kuljettu. Silloin tuo viisas ja jalo ruhtinas loi linnansa ikkunasta silmänsä lännessä lainehtivalle suuren suurelle Atlannin valtamerelle, pudisteli miettiväisesti harmaata päätänsä ja sanoi: ”tuolla valtameren toisella puolella on epäilemättä maata; voi, jospa silloin eläisin, kun se maa löydetään!” – Ja minä hopearaha makasin maan alla, mutta minä kuulin hänen äänensä, ja kaiku vastasi siintäviltä sinilainehilta: on, on, siellä on maata, siellä on Ameriika, ja Kristoffer Columbus käy par’aikaa koulua Genuassa.

Vuonna 1358 makasin minä erään ritarin arkussa. Hän puki kultaisen sota-asun päällensä ja ratsasti turnajaisiin. Kentän ympäri oli rakennettu purppuravaatteella päällystetty aitaus ja ylt’ympärillä oli laitettu parvia katselijoille. Ritari kynnätti tanteren kahdellatoista härkäparilla ja kylvi vakoihin kolme tuhatta hopearahaa, joiden joukossa olin minäkin. Senjälkeen ratsasti monta loistavaa ritaria aitankin sisään ja hyökkäsivät toinen toistansa vastaan täyttä lentoa, niin että heidän peitsensä taittuivat kiiltäviä haarniskoita vastaan, ja moni uljas taistelija kaatui nurinniskoin hevosen selästä maahan. Kuninkaat ja ruhtinaat katselivat parvelta tätä, ja kauniit neitoset viittasivat liehuvilla vöillänsä, liput hulmusivat, sotatorvet soivat, kypärit välkkyivät, hevoset karkasivat pystyyn ratsastajien kannustaessa ja kiilloitetut kypärit välkkyivät auringon paisteessa. Mutta kaikki tämä oli vaan leikkiä, sillä ihmiset ovat isoja lapsia ja joka ajalla on omat leikkitapansa.

Vuonna 1258 makasin minä matkustavaisen kauppiaan kukkarossa. Hän purjehti tavaroinensa pitkin leveätä kaunista Rhein-virtaa, jonka rannoilla heleän-viheriä viiniköynnös verhoilee harmaita vuoria. Koko luonto heloitti rauhallisena, aurinko valaisi ritarilinnan huippuja ja sen juurella lauloi trubaduuri laulujansa nuorelle tytölle, joka kuunteli niitä pienestä avonaisesta linnan ikkunasta. Laivassa oli munkki, yhtä musta kuin nimensäkin, sillä hänen nimensä oli Barthold Schwarts; hän näytti kauppiaalle hyppysellisen mustaa jauhoa, jota ei kukaan tuntenut. Katsokaa, sanoi hän, tämä on tekevä vahvan ja heikon yhdenväkisiksi! Ohoo, sanoi kauppias, mitä se lieneekään? Se on ruutia, sanoi munkki, ja sanoessaan nauroi hän niin kummallisesti, kuin olisi jo edeltäpäin tiennyt, mitä melua hänen keksintönsä oli saava aikaan maailmassa. Heidän puhuessaan lähti rannasta vesille vene, joka oli täynnä julmia rosvoja, sillä melkein kaikki linnat Rheinvirran varsilla olivat siihen aikaan rosvolinnoja. Nuo julmat miehet panivat kauppiaan vankeuteen, ryöstivät hänen tavaransa ja pakoittivat hänen vielä lisäksi lupaamaan heille suuria lunnaita. Sillä väkivalta oli oikeuden sijassa, ja koska jokainen luotti omaan nyrkkiinsä, nimitettiin tätä aikaa nyrkki-oikeuden aikakaudeksi.

Vuonna 1158. Hurskas piispa Henrik, kristinuskon apostoli Suomessa, matkusti talvi-aikana Satakunnan harvaan asutuissa sydänmaissa ja hänen seurassansa oli munkkeja ja palvelijoita. Kun nälkä rupesi heitä vaivaamaan, pyysivät he ruokaa rikkaan Lallin talosta. Lalli itse oli poissa ja kun hänen häijy vaimonsa Kerttu ei tahtonut suoda heille mitään syötävää, niin ottivat he leipää uunista ja heiniä hevosille, maksaen kaikesta täyden hinnan. Minä olin yhtenä niiden hopearahain joukossa, jotka annettiin tuolle häijylle vaimolle. Senjälkeen he taas lähtivät pois. Mutta kun Lalli tuli kotiin, vihastui hän julmasti, ajoi heitä takaa ja löi hurskaan piispan Henrikin kuoliaaksi Köyliönjärven jäällä. Jonkun ajan perästä näin minä Lallin tulevan kotiin; hänen mielensä oli synkkä ja raivokas, ja kun hän otti lakin päästänsä, lähti koko tukka mukana. Silloin minä ymmärsin, että hän oli tehnyt jonkun kovan rikoksen, eikä hänellä sen perästä ollut koskaan enää mitään iloa. Mutta piispa Henrik sai suuren kunnian sentähden, että hän oli vaikuttanut Jumalan valtakunnan hyväksi Suomessa. Nyt on seitsemänsataa vuotta kulunut hänen kuolinvuodestansa, ja Tammikuun 19 päivä on Pyhän Henrikin päivä, sillä silloin Lalli hänet surmasi.

Vuonna 1058. Siihen aikaan olin Roomassa, paavin aarre-aitassa, ja näin munkin, nimeltä Hildebrand, joka toimillansa koetti saattaa paavin maailman herraksi. Kuulinpa usein tosin oman-tunnon äänen, joka kuiskutti tuolle mahtavalle papille, ett’ei Kristuksen valtakunta ole tästä maailmasta; mutta silloin Hildebrand vastasi omalletunnollensa: etkös näe, että maailma on täynnä sotaa ja syntiä, että keisarit ja kuninkaat surmaavat toisiansa, ja että saaliinhimoiset ritarit ryöstävät kirkkoja? Julistakaamme paavi sentähden kaikkien herraksi ja esimieheksi, niin eivät he enää voi turvata kilpeen ja keihääsen, Goliatin tavalla sotiaksensa Israelin Jumalaa vastaan. Tämä onnistuikin Hildebrandille monen taistelun perästä, ja hän tuli itse kaikkein mahtavimmaksi paaviksi. Mutta sitten kun paavinvallan aika oli mennyt, kutsui Jumala Lutheruksen kristittyä kirkkoa puhdistamaan, ja tätä nykyä on paavi ainoastaan entisen mahtavuutensa varjokuva.

Vuonna 958. Keisari Otto suuri oli kolme vuotta sitten voittanut raa’at Unkarilaiset Augsburg’in luona ja matkusti nyt saksalaisessa valtakunnassansa teroittamassa lakia ja oikeutta. Kuninkaat ja ruhtinaat notkistivat polvensa hänen istuimensa edessä, ja hänen valtakuntansa ulottui kauas Euroopan emämaiden rajojen yli ja minä makasin hänen suunnattomassa aarrevarastossaan. Kerran näin hänen alakuloisena astuvan makuukamariinsa ja murheellisena paljastavan päänsä Vapahtajan kuvan edessä, tunnustaen itsensä kaikkein vähäpätöisimmäksi ja halvimmaksi ihmiseksi. Sillä hän oli saanut tietää, että hänen rakas poikansa Ludvik oli kuollut nuoruutensa keväällä, ja hän sanoi itseksensä: ”mitä on minun valtani Jumalan vallan rinnalla?” Nyt elossa olevista ihmisistä olen minä mahtavin, ja kuitenkin olen heikon ruovon kaltainen, jonka kaikkivaltias Jumala minä päivänä ja minä hetkenä hyvänänsä voi surkastuneena painaa maahan.

Vuonna 858 makasin uhri-arkussa eräässä luostarissa Ranskanmaan ihanalla rannikolla, ja munkit lukivat hartaudella uutta litania-rukousta: ”Normannien vihasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!” Mutta heidän rukouksensa eivät tällä kertaa olleet Jumalalle ollenkaan otolliset, sillä varmaankin nämät munkit olivat tehneet syntiä ylenpaltisella herkuttelemisella ja ahneudella. Ennenkuin rukous vielä oli lopetettukaan, juoksivat raa’at pohjois-maiden viikingit laivoistansa rannalle. He olivat hirvittävät muodoltaan, siivelliset kypärit päässä ja suuret iskumiekat kädessä ja hävittivät koko seudun, polttivat luostarin, ryöstivät kaikki sen aarteet ja purjehtivat sitten suuren saaliinsa kanssa pohjoisille maille. Silloin seisoi viimeinen jäljelle-jäänyt munkki yksinänsä rannalla ja nähdessään viikinkien purjeiden katoavan näkyvistä kaukana siintävällä merellä, pani hän kätensä ristiin ja sanoi: ”Jumala, me emme ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta säästä kuitenkin meidän jälkeläisiämme, ja anna Ansgariuksen, kristityn apostolisi, pohjoisilla mailla saarnata rauhaa ja laupeutta!” – Niin tapahtuikin.

Vuonna 758. Kaukana eräässä Skottlanninmaan luostarissa istui kaksi munkkia hämärässä luostarikammiossa, jossa oli pieni puolipyöreä ikkuna kirjoituspöydän yläpuolella. Toinen kirjoitteli siroja kirjaimia sileille nahkalehdille, joita kutsuttiin pergamentiksi, ja toinen maalasi kauniita kullalla ja hopealla kirjailtuja kuvia erääsen kirjaan, jonka hän ihan äskettäin oli valmiiksi kirjoittanut. Minä makasin kätkettynä munkkien arkussa, sillä eräs vieras munkki oli tuonut minun ynnä joukon muita hopearahoja yhden kirjoitetun kirjan hinnaksi. Nyt on minun Ciceroni valmis, sanoi toinen munkki; oikein ihastuttavaa on lukea, mitä vanhat pakanat ovat kirjoittaneet, vaikka he vielä elivät suuressa pimeydessä eivätkä tunteneet Kristusta, maailman valkeutta. Niin kyllä, sanoi toinen munkki; mutta Jumalan sana on voimaltaan ja kirkkaudeltaan kaikkia muita ylevämpi. Katso, nyt minä maalaan kauniita kuvia kirjaani, johon olen jäljentänyt evankeliumit. Kirjain jäljentäminen on tosin hyvin vaivaloista, ja tämä kirja maksaa kaksisataa hopearahaa. Mutta siitä onkin sitten ihmisille ikuista iloa. Oi, milloinka se aika tullee, jolloin ei tarvita rikkauksia voidaksensa ostaa Jumalan sanaa? Kärsivällisyyttä! sanoi taas toinen munkki. Jumala vielä senkin ajan suopi, vaikka me emme silloin enää elä. Sillä raamattu sanoo meille: ”köyhille saarnataan evankeliumia.”

Vuonna 658. Kuuman erämaan halki vaelsi lukuisa joukko päivettyneitä sotamiehiä, valkoiset turbaanit päässä ja valkoiset, pitkäliepeiset vaipat yllä, muutamat kameeleilla ratsastaen, mutta usiammat kulkien jalkaisin. Aurinko paahtoi ja tulikuuma erämaantuuli kulki äärettömän, punaisen hietalakeuden yli. Moni mies kaatui maahan kuumuudesta ja janosta, mutta muut kävivät eteenpäin, ja kun heitä käskettiin lepäämään, vastasivat he: ”Paratiisissa me saamme levätä!” Silloin tuo ylevä Ali kaliifi ratsasti eturivien eteen ja huusi: ”Ainoastaan yksi on Jumala ja Muhammed on hänen profeetansa!” Kohta heittäysi koko joukko maahan ja rukoili, kasvot käännettyinä itään päin, Mekan pyhää kaupunkia kohden. Rukoiltuansa nousivat he seisaalle ja kohtasivat vihollisten sotajoukon, joka tahtoi puolustaa maata. Mutta kaliifi ja hänen väkensä ajoivat viholliset pakoon ja tappoivat kaikki, jotka eivät tahtoneet tunnustaa Muhammedia Jumalan profeetaksi. Sen perästä he ryöstivät koko maakunnan ja hävittivät kaupungit, ja minun he löysivät maakunnan aarrevarastosta. Sitten läksivät he jälleen levähtämättä matkaan kuumalle hietakankaalle, valloittamaan yhä enemmin ja käännyttämään koko maailmaa Muhammedin uskoiseksi. Mutta Jumala salli heille menestystä vaan ajaksi, sitten Jumala antoi heidän valtansa rau’eta ja vanhentua, sillä se oli tästä maailmasta. Mutta kristinusko, joka ei ole tästä maailmasta, ei vanhene milloinkaan eikä myöskään häviä, vaan kestää aina aikojen loppuun asti.

Vuonna 558. Kauas Bosporan sinisen vedenpinnan ylitse loisti suuren Sofiankirkon kullattu kupukatto Konstantinoopelissa. Keisari Justinianus istui valta-istuimellansa ja kantoi veroa monelta hänen allensa kuuluvalta kansakunnalta. Hänen rahavartijansa kokoili suuret maljat täyteen kultarahoja rikkaasta Aasiasta; mutta tuosta onnea niin kopeasta Roomasta tuli hänelle vaan pieni maljallinen hopearahoja. Minä olin siinä maljassa ja kuulin keisarin sanovan: missä on nyt Rooman loisto, koska ei minulle tuoda sieltä suurempia aarteita? Herra keisari, sanoi palvelija, Rooman loisto on mennyt, barbaarit ovat hävittäneet sen aarteet ja repineet maahan kauniit hovilinnat siinä kaupungissa, jota mainittiin maailman pääkaupungiksi. Keisari kääntyi pahoilla mielin pois ja näki kaksi munkkia, jotka tulivat, matkasauvat kädessä, vierailta mailta. He lankesivat polvillensa keisarin eteen ja tarjoten hänelle sauvojansa sanoivat: ”herramme, me pyydämme sinun katsomaan, mitä nämät sauvat sisältävät.” Keisari avautti nuo ontelot sauvat ja löysi niistä aivan pieniä madonmunia. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän sanoi munkeille: ”Te olette tehneet sangen hyvän työn, ja minä tahdon antaa teille suuren palkinnon, sillä näissä sauvoissa olette tuoneet silkkimadon munia Itämailta, joten me nyt voimme kutoa kotona kaikki nuo kauniit ja kalliit silkkikankaat, jotka meidän tähän asti on täytynyt ostaa ahneilta Persialaisilta.” Ja keisari sekä kaikki kansa ylisti munkkeja tästä hyödyllisestä lahjasta. Sillä ihmisten valta on katoavainen, ja suuret sotasankarit jättävät jälkeensä verta ja raunioita; mutta rauhalliset keksinnöt ja hyödylliset toimet, joita ahkerat ihmiset maan päällä saavat aikaan, kantavat pitkiksi ajoiksi hedelmiä, tuottaen varallisuutta ja menestystä.

Vuonna 458. Suuri joukko niitä julmia pakanoita, jotka nimitettiin Hunneiksi, kulki hävitetyn Euroopan halki takaisin itäisille maille, ja minä olin heidän saaliinsa joukossa. He olivat hävittäneet mahdottoman suuret alat Europan kukoistavimpia maita, niin ett’ei siellä enää löytynyt kaupunkia, tuskinpa kylääkään jäljellä; joku aika sitten olivat he haudanneet rajuluontoisen kuninkaansa, Attilan, erään virran pohjaan. Jumalan aurinko paistoi kirkkaana poltetuilla autiomailla, ja nuo julmat litteänaamaiset miehet astuivat maahan hevostensa seljästä, ruvetaksensa aterioitsemaan. He ottivat esiin raakaa lihaa, jonka olivat panneet satulan ja hevosen seljän väliin, jotta se ratsastaessa möyhistyisi, ja istuutuivat syömään; mutta muutoin he hyvin harvoin astuivat maahan, sillä he makasivatkin yöt hevosten seljässä. Heidän näin syödessänsä nurmikolla eräässä paikassa, missä Attilan hevonen ei ollut astunut, – sillä mihin Attilan hevonen kerran astui, siihen ei enää mitään ruohoa kasvanut – syöksi heidän päällensä joukko sitä germaanilaista kansaa, jota nimitettiin Länsigööteiksi, ja tappoi Hunnit viimeiseen mieheen asti ja otti heidän saaliinsa. Mutta tuskin olivat Länsigöötit hengähtäneet taistelun jälkeen, kun jo joukko Burgundeja vuorostansa karkasi heidän päällensä ja löi heidät; ja kun Burgundit pitivät voittonsa taattuna, hyökkäsi kolmas germaanilainen kansa, nimeltä Svevit, heidän päällensä, otti heidän saaliinsa ja vei sen maanmiehellensä, Rikimer’ille, joka siihen aikaan hallitsi Roomassa, asettaen virkaan sekä eroittaen virasta Rooman keisareita. Mutta Rikimer’in hallussa eivät nämät aarteet kauan olleet, ennenkuin ne ryösti neljäs kansa, jota nimitettiin Vandaaleiksi, ja joka kuninkaansa Geiserik’in johdolla kulki rosvolaivoillansa ympäri merta. Minne nyt matkustamme? kysyivät Geiserik’in merimiehet merellä ollessaan. Ajakoon tuuli meidät sille maalle, jota taivas on päättänyt rangaista! vastasi kuningas; ja silloin hänen laivastonsa saapui Itaalian rannikolle ja anasti koko Rikimer’in saaliin. Kaiken tämän näin minä, pieni hopearaha rukka, joka kuljin kädestä käteen näiden Barbaarein kesken. Ja he hävittivät maailmaa ja toisiansa, se oli todellakin hirveä aika, jolloin toinen kansa alinomaa hyökkäsi toisen päälle, asuen milloin siellä, milloin täällä näillä autioilla mailla. Mutta Jumalan aurinko lämmitti niitä ja herätti eloon uusia aikoja ja uusia ajatuksia tällä sekaannuksen aikakaudella. Ja kaikki mikä vanhaa oli, raukesi tomuksi, ja kristinusko työskenteli vuosisadan toisensa perästä, saadaksensa kaikki nämät pakanakansat, nämät sinun esi-isäsi, hyviksi ja valistuneiksi ihmisiksi.

Vuonna 358. Minä näin miehen, nimeltä Juliaanus; minä olin nimittäin silloin hänen aarteittensa joukossa. Hän oli maaherrana Galliassa, jota nyt nimitetään Ranskanmaaksi; ja kolme vuotta senjälkeen tuli hän koko Rooman valtakunnan keisariksi. Hän eli turmeltuneena aikakautena, mutta oli kuitenkin jalo mies, jonka hyviä tapoja ylistettiin aivan avaralta. Mutta hänellä oli yksi vika, suuri vika, hän oli pakana sydämmeltänsä eikä uskonut Kristukseen, vaikka Jumalan sanaa jo silloin saarnattiin kaikkialla hänen valtakunnassansa. Hän uskoi Jupeteriin ja Minervaan ja muihin pakanuuden jumaloihin. Kerran kutsui hän luoksensa juutalaisen ja kristityn ja sanoi heille: ”mitä teidän profeetanne sanovat Jerusalemin kaupungin temppelistä?” Juutalainen sanoi: ”Messias sen on jälleen rakentava.” Kristitty sanoi: ”Jerusalemin temppeli ei pääse koskaan entiseen kunniaansa, sillä Vapahtajamme on sanonut, ett’ei siitä pidä jäämän kiviä kiven päälle.” ”No, sanoi Juliaanus, minä tahdon uudestaan rakentaa temppelin ja todistaa ennustukset vääriksi.” – Kun Juliaanus sitten tuli keisariksi, lähetti hän monta sataa työmiestä, uudesta rakentamaan Jerusalemin temppeliä entiseen loistoonsa. Ja työmiehet aloittivat työnsä, ja keisari nauroi sydämmessänsä, sillä nyt hän luuli varmaan tekevänsä kristittyjen Jumalan valehtelijaksi. Mutta katso, silloin rupesi maa tärisemään työmiesten jalkojen alla, tulta leimahti maasta ja kaikki väki heitti työnsä; ja keisari Juliaanus ihmetteli ja hämmästyi; mutta Vapahtajan ennustus oli käynyt toteen.

Vuonna 258. Siihen aikaan oli suuri sekasorto Rooman valtakunnassa, ja lukuisat barbaarikansat ahdisti sitä joka haaralta, niin että kaikki näytti menevän pirstaksi. Eräs keisari, nimeltä Valeriaanus, rupesi vainomaan kristityitä. Karthagossa, Afrikan länsirannalla, oli siihen aikaan kristitty kirkko. Nuori korkeasukuinen roomalaistyttö, nimeltä Placidia, maaherran tytär, vei minun säästölippaassansa kristittyyn kirkkoon köyhäin almuksi. Kun hän oli polvillansa alttarin edessä ja rukoili maailman Vapahtajaa omalla pyhällä uskollansa valaisemaan häntä, tulivat hänen isänsä lähettiläät julman vihaisina ja polttivat kirkon. Toisia kristityitä he tappoivat, toisia laahasivat piinapenkille, kauheilla kidutuksilla pakoittaaksensa heitä uhraamaan epäjumalille. Mutta kun kristityitä tulisilla raudoilla poltettiin ja heitettiin petojen raadeltaviksi isolle taistelukentälle, huusivat he kaikki rohkeasti, että Kristus, heidän Herransa, oli kärsinyt ja kuollut heidän edestänsä, ja nyt he tahtoivat mielellänsä kärsiä ja kuolla hänen tähtensä. Placidia oli vankien joukossa. Silloin sanoi hänelle maaherra, hänen isänsä: ”etkös ole tyttäreni, jonka pitää totteleman isäänsä? Uhraa siis nyt Jupiterille, ja kiellä Kristus, niin tahdon jälleen sinua kohdella isällisellä rakkaudella, ja sinä saat asua kaunihimmassa linnassani ja käydä kallihimmissa vaatteissa ja valita puolisoksesi sen, jotas kaikkein enimmän rakastat.” Mutta Placidia vastasi: ”isäni, minä olen valmis tottelemaan sinua kaikessa, pyytämättä siitä mitään palkkaa, sillä tiedän kyllä, että lapsen pitää totteleman isäänsä. Mutta Herra Jumala on meidän kaikkien isä ja häntä meidän pitää rakastaman ja totteleman yli kaiken muun maailmassa. En siis voi milloinkaan kieltää Herraani, Kristusta.” Silloin maaherra julmistui ja antoi heittää tyttärensä jalopeurain eteen eläintarhassansa, mutta ne laskeusivat lauhkeina maahan hänen jalkainsa juureen, eivätkä koskeneet häneen. Tämän näki hänen isänsä ja tunsi piston sydämmessänsä, purskahti itkemään ja sanoi: ”en, en voi enää epäillä, minä näen nyt selvästi, että kristittyjen Jumala on ainoa ja totinen Jumala.” Sitten hän tuotti tyttärensä luokseen ja sanoi: ”lapseni, sinun uskosi on pelastanut sekä sinun että minun!” Ja siitä hetkestä tuli hän kristityksi.

Vuonna 158. Keisari Antonius Pius istui kultaisella istuimellansa Roomassa, ja koko tunnetusta maailmasta tuli lähettiläitä, kantaen hänelle aarteita ja lahjoja. Minä makasin hänen isossa kulta-arkussaan ja kuulin kaiken kansan ylt’ympärillä ylistävän häntä jaloimmaksi ja parhaimmaksi ruhtinaaksi, mikä ikinä on hallinnut suurta valtakuntaa. Kaikkialla hänen ympärillänsä kohosi mainion Rooman marmorilinnat ja korkeat voittokaaret; monta tuhatta ritaria seisoi valta-istuimen ympärillä, puettuina kultaan ja hopeaan, ja Kreikanmaan oppineet ja runoilijat pitivät kiitospuheita keisarille, ja sinä päivänä antoi keisari armon kaikille pahantekijöille. Kun sitten koko kansa, ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät, oppineet ja oppimattomat ylistivät keisaria jumalaksi, pimeni hänen otsansa, ja minä kuulin hänen sanovan vävyllensä ja jälkeläisellensä, Markus Aureliukselle: ”Miksikä ihmiset ylistävät minua jumalana? Minä olen vaan heikko kuolevainen ihminen, ja tämä hopearahanen on elävä maan päällä paljon kauemmin kuin minä. Ilmoittakaatte kansalle, ett’ei se minua palvele, vaan totista Jumalaa, joka on meidän kaikkien valtijas. Oi, jospa itse oikein tietäisin, mikä hän on!”

Vuonna 58, Kristuksen syntymän jälkeen. Minä halpa hopearaha olin hiljakkoin lyöty rahaksi rikkaan Rooman keisarillisessa rahapajassa. Toisella puolellani oli keisarin muotokuva kirjoituksella Nero Claudius Cæsar, ja kaikki omistajani katselivat salaisella pelolla hänen kuvaansa. Hän oli ollut hyvä nuorukaisena, sanottiin, ennenkuin hän tuli valta-istuimelle; mutta valta ja onni kiusaavat ihmistä pahaan, ja Nerosta tuli hirmuhallitsija, joka on ollut kaikkien aikakausien kammona. Kerran lahjoitti hän minut lemmityllensä, Poppæalle. Nero, sanoi vaimo hänelle, sinä olet suuri mies, onpa vahinko, että annat äitisi hallita itseäsi. Anna senvuoksi tappaa hänet. – Nero oli vaiti; tämä oli hänestä hirmuista. Mitä, sanoi taas Poppæa; etkös jo ole antanut myrkyttää velipuoltasi? – Silloin Nero rakennutti laivan, joka oli tehty niin, että se halkeaisi merellä, ja sitten hän kutsui äitinsä Agrippinan tekemään huviretken laivalla, ja hän lähtikin. Laiva halkesi, mutta Agrippina ui vahingoittumatta rantaan. Silloin Nero pelkäsi kohdata häntä ja käski tappaa hänet. Mutta siitä hetkestä alkaen hänellä ei enää ollut rauhaa. Historia on täynnä hänen rikoksiansa, ja hänen monien uhriensa joukossa oli myöskin Poppæa. Eräänä päivänä näin koko Rooman kaupungin ilmi tulessa, sillä Nero oli käskenyt sytyttää tulen, saadaksensa ihailla liekkien loistetta. Kun tämä tuli tietyksi, vapisi Nero, peljäten kansan raivoa, ja julistutti, että kristityt olivat virittäneet kaupungin palamaan. Siihen aikaan oli vielä kristityitä vähän, ja he kokoontuivat metsiin ja yksinäisiin vuorenrotkoihin pitämään jumalanpalvelustansa. Nero antoi ottaa kiinni niin monta kuin vaan käsiinsä sai, ja muutamat hän ompelutti petojen vuotiin ja antoi viskata koirien eteen, toisia hän taasen käski ommella säkkeihin, ja säkit voideltiin pi’illä ja sytytettiin palamaan tulisoihtuina julkisissa näytelmissä. Silloin, niin kerrotaan, joutui myöskin apostoli Paavali tyrannin lähettiläiden käsiin ja kärsi martyrikuoleman Herransa Kristuksen, sekä suuren ja jalon käännytystoimensa tähden pakanain seassa. Mutta kristityt kärsivät ilolla kuoleman, ja ylistivät keskellä vaivojansa Jumalaa, joka oli katsonut heidät mahdollisiksi kärsimään Hänen pyhän totuutensa tähden. Mutta keisari Nero tuli tästä lähin yhä raivokkaammaksi, ja vihdoin teki sotajoukko kapinan häntä vastaan. Silloin hän muutamana yönä pakeni kauhistuneena erään orjansa maatilalle, ja paetessansa vei hän minut mukanansa kullan-kudotussa kukkarossaan. Minä kuulin ukkosen jyrisevän hirmuhaltijan pään päällä, minä näin taivaan leimausten salamoivan hänen ympärillänsä. Hänen hevosensa pelkäsi, ja matkustajat, jotka kohtasivat hänen yön pimeydessä tuntematta häntä, huusivat: Oletkos nähnyt Neroa? Neron pitää kuoleman! Ja Nero vapisi niin, että me rahat hänen kukkarossansa kilisimme, eikä hän uskaltanut mennä portin kautta maataloon, vaan kätkeysi ruovostoon, ja kun häntä janotti, ammensi hän kädellänsä vettä sadelätäköstä. Vihdoin viimein antoi orja murtaa muurin ja päästi hänet sisään; mutta samassa tuli sanoma, että hänen vihollisensa olivat portin ulkopuolella ottaaksensa hänet kiinni ja mestauttaaksensa hänet kaiken kansan nähden. Tämän kuullessansa tuli Nero kalpeaksi ja yritti itse lopettamaan elämänsä, vaan hän ei voinut, ja lopuksi orjan täytyi auttaa häntä pistäissään tikaria kurkkuunsa. Näin hirmuisella tavalla loppuu tyrannien elämä, sillä Jumalan viha musertaa heidät, ja ihmisten kirous seuraa heidän muistoansa suvusta sukuun.

Katso, sanoi hopearaha, nyt olen kertonut sinulle kertomuksen jokaiselta menneeltä vuosisadalta siihen aikaan asti, jolloin Vapahtajan opetuslapset elivät ja kuolivat maan päällä, sitten noustaksensa hänen kanssansa ijankaikkiseen elämään. Enkä itse ole muuta kuin aine maan tomusta, joka kulkee kädestä käteen vuosituhansien vieriessä, mutta sinun kuolematoin sielusi, joka elää niin lyhyen ajan maan päällä, on kuitenkin elävä äärettömät ajat minun jälkeeni, aina – ijankaikkisesti. Sentähden, poikaseni, sinä joka käyt maailmaan kasvattamaan sieluasi ijankaikkiseen elämään, muista silloin, mitä olen sinulle kertonut niiden ihmisten synnistä ja uhkamielisyydestä, jotka elivät menneinä aikoina, ja elä niin, että Jumalan armo ja ihmisten siunaus seuraavat sinua, kun eroat maan päältä. Ehkä vielä tuhannen vuoden kuluttua olen jonkun pojan rahakokoelmassa muistona entisiltä ajoilta. Tee niin, että silloin voin hänelle sinusta jotakin hyvää kertoa sinun vuosisadaltasi ja sanoa hänelle: sen ajan pojat tulivat rehellisiksi kelpo miehiksi, jotka pelkäsivät Jumalaa ja rakastivat isänmaatansa ja elivät ja kuolivat totuuden ja oikeuden edestä.

SUVELAN SYYNE.

(Kevätsatu).

Suvelan kylässä suosittiin koreita nimiä. Kun suutari sai kuulla, että räätäli oli nimittänyt poikansa Ahasveerukseksi, kävi hänen kateeksi ja hän pani poikansa nimeksi Hapakuk. Sitten sai räätäli tytön ja nimitti hänet Eufrosyneksi. Suutarinpa taas kävi kateeksi ja hän tuumi itsekseen: jo nyt on saapas, ellen keksi parempaa nimeä! Hänkös nyt hakemaan allakasta, kunnes löysi syyskuun kahdeksannen päivän kohdalla Marianmessun. Sepä vasta nimi oli, ei kellään kristityllä ole sellaista nimeä ollut. Sillä 8:na päivänä Syyskuuta pidettiin muinoin Jumalan äidin neitsyt Maarian muistoksi messu ja sentähden nimitettiin päivä Marianmessuksi.

Suutarin mielestä oli nimi vallan eriveikeä ja tyttönen sai kuin saikin nimekseen Marianmessu. Mutta luuleekos kukaan kyläläisten ruvenneen lausumaan niin pitkiä ja vaikeita nimiä? Ahasveerusta sanottiin lyhyesti Veeruksi, Hapakuk’ia Kukoksi ja Eufrosyyneä Syyneksi ja Marianmessusta tuli Marssu. ”Messu” tuntui jollaintapaa viittaavan kirkkoon eikä siis oikein sopinut ihmisen nimeksi.

Jonkun ajan kuluttua sattui suutari kuolemaan ja pian sen jälkeen kuoli räätälin vaimo. Lesket tuumivat nyt, että heidän sopisi mennä naimisiin ja niin menivät räätäli ja suutarin leski keskenään naimisliittoon.

Siten joutuivat kaikki nuo neljä lasta Veeru, Kukko Syyne ja Marssu yhteen ja heistä tuli tavallaan siskot, mutta eihän se sukulaisuus niin hääviä ollut, koska kullakin siskoparilla oli eri vanhemmat.

Olisihan sitä sentään tultu toimeen, ellei suutarin leski, jonka arvonimenä nyt oli räätäliskä, olisi ollut sellainen kiukkupussi. Räätälin entinen emäntä oli ollut nöyrämielinen, mutta nyt oli räätäli joutunut akkavaltoihin tai oikeammin polvihihnan vallan alle, jonka uusi vaimo oli tuonut mukanaan suutarin tehtaasta. Se oli kauhea hihna, se koroitti pian räätälin uuden vaimon talon pääksi.

Ei voi aina niin tarkoin sanoa kehen lapset tulevat. Räätälin lapsista oli Veeru äkäluontoinen ja Syyne hiljainen; suutarin lapsista taas Kukko hiljainen ja Marssu äkäinen. Nuo kaksi hiljaista pysyivät yhdessä ja tulivat hyvin toimeen; toiset äkäiset tappelivat enemmästä päästä keskenään, toisinaan taas pitivät yhtä puolta tehdäkseen kiusaa hiljaisille siskoilleen.

Uusi räätälinmuija, – Priska oli hänen nimensä, olihan sekin korea nimi, – höyhensi lapsiaan, milloin väsyi pöllyyttämästä ukkoaan. Nuo kaksi äkäistä olivat hänen lemmikkiään; heissä hän tunsi juoksevan omaa vertaan. Toiset kaksi saivat selkäänsä ja kärsiä nälkää, kun äiti näki hyväksi huomata heissä jotain virhettä. Syyneä ei hän voinut kärsiä silmäinsä edessä, olihan aivan sietämätöntä, ettei tuo lapsi milloinkaan niskotellut, vaan aina totteli kärsivällisesti, ollen ahkera kaikissa askareissaan. Marssu oli sen sijaan osa äitiään; hän kyllä saattoi kynsiä, laiskotella samoin ja vähän valehdellakin joskus; se kaunistaa puhetta, arveli Priska-eukko.

”Nyt on sinun mentävä paimentamaan rusthollarin lehmiä”, sanoi Priska Syynelle. Silloin oltiin vasta alussa kevättä, eikä maakaan ollut vielä perin paljas, tuskin viheriää korttakaan tapasi niityillä, mutta rusthollarin ladoista oli heinät lopussa ja lehmät olivat jo parin viikon ajan pureskelleet olkia.

”Kyllä menen, äiti”, sanoi Syyne.

”Saat leipäpalan mukaasi ja sen pitää riittämän iltaan asti.”

”Riittää kyllä, äiti.”

”Ja sinun pitää lainata nuttusi Marssulle, hän raukka tarvitsee jotakin lämmintä mennessään kouluun kylmässä tuulessa.”

”Kyllä, äiti.”

”Kyllä ja kyllä”, mutisi Priska, ”ei koskaan saa kuulla muuta! Eikö sinua itseäsi palella, vätys?”

”Minä juoksen itseni lämpimäksi”, sanoi Syyne.

”Koetappas juosta pois lehmien luota. Sinun täytyy kaiken päivää pysyä paikallasi!”

”Kyllä tahdon koettaa, äiti.”

Tuo tyttö oli aivan auttamaton, aina vaan ”kyllä”, ”kyllä.”

Marssu puolestaan selitti, ettei mikään hänen mielestään ollut niin vastenmielistä, kuin koulunkäynti. Mutta sinne pantiin kuitenkin hän ja Veeru. Toiset kaksi eivät saaneet oppia mitään.

Syyne läksi paimeneen; hän oli silloin kahdeksan vanha. Kenkiä ei hän saanut jalkaansa, sillä nehän olisivat kuluneet metsässä, eikä sukkia liioin, mitä hän sukilla teki, kun ei kenkiäkään ollut? Lyhyt villahame oli hänen päällään ja sen alla paljas paita. Siinä koko puku, Priskan mielestä oli siinä kyllin.

Syyne tuli rusthollarin navetalle. Hänellä oli kädessään lyhyt pihlajakeppi, mutta vain näöksi, hän ei koskaan lyönyt eläimiä. Hän houkutteli lehmät mukanansa ja tämä oli hyvin vaivaloista alussa. – Eläimet pääsivät nyt ensi kerran näkemään auringon valoa ja haistamaan raitista kevätilmaa oltuaan kuusi kuukautta teljettynä pimeään navettaan. Niiden hämmästystä ja iloa oli hauska katsella. Ne katsoa töllistelivät päivän valoa, ne hyppivät pää pyörällä ja häntä suorana, tietämättä minne. Karjassa oli kaksi vasikkaakin, nepäs vasta pistivät sorkat allensa oikaisten koipikolonsa. Oli karjassa härkäkin, yksi härkä, seitsemän lehmää ja kaksi vasikkaa, tämä piti Syynen panna muistiinsa, ettei yksikään pääsisi metsässä eksymään. Härkä olikin ainoa, joka säilytti arvollisuutensa kunnioittaessaan Jumalan vapaata luontoa korkealla läsnäolollaan. Hän päästi ilmoille pitkäveteisen muuuun todistukseksi armollisesta mielihyvästään.

Kylläpä siinä oli puuhaa aikalailla, ennenkuin sai nuo tanssivat naudat liikkeelle hyvässä järjestyksessä kellokas etunenässä, mutta onnistuihan se vihdoin ja Syyne ajoi lehmät niitylle metsäisen mäenrinteen juurelle. Kesäiseen aikaan oli mäen rinteessä punaisenaan mansikoita, mutta nyt oli siinä vielä lumikasoja kuihtuneen syysruohon seassa ja aivan kuin hämähäkin seittiä niissä paikoissa, missä suuret lumikinokset olivat olleet. Kovin vähän siinä oli purtavaa; muun paremman puutteessa kuivia koivun lehtiä ja mustikan varsia. Osa lehdistä oli mustunut, eikä kelvannut syötäväksi, toiset, kellertävät ja punertavat, saattoivat juuri hätätilassa mennä mukiin. Lehmät koettelivat mustikan varsia, olivatpa ne sitkeitä pureskella; se oli samaa, kuin köyhillä ihmisillä perunankuorten syönti.

Huu, kuinka tuuli oli kylmä! Se tarttui tuohon ohueen ja lyhyeen hamerisaan ja puhalsi köyhää Syyne rukkaa paljaalle iholle. Saatuaan lehmät aituuseen, etsi hän mäelle itselleen hyvän paikan, josta saattoi lukea karjansa ja olla tuulen suojassa suuren kiven takana. Nyt söi hän puolet leipäpalastaan suurukseksi; mitähän, jos hän nyt tekisi tuohisen ja lypsäisi jotain lehmää, niin saisi pidot keskellä mäkeä? – Ei, tänään tahtoi hän antaa vasikkain imeä emojaan, olihan se niiden luonnollinen oikeus. Ei hän tahtonut varastaa vasikoiden ruokaa. Hän oli kyllä kuullut, etteivät vasikat saa imeä emoaan, sillä silloin tahtoisivat ne aina tehdä niin ja mistä sitten ihmiset saisivat maitoa? Mutta Syyne parka tuumi kaikessa yksinkertaisuudessan, että Jumala oli ihmiskuntaa viisaampi ja hän oli antanut vasikoillekin, samoin kuin ihmislapsille, äidin.

Aika kävi pitkäksi hänen istuessaan kiven takana; hänellä ei ollut mitään kirjaakaan, kosk’ei hän osannut lukea; jotakin hänen piti kumminkin tehdä. Hän löysi puun kappaleita, männyn kuoria ja käpyjä. Hän rakensi itselleen tupasen kiven juureen, teki aidan, veräjän ja navetan ja pisti neljä tikkua kunkin kävyn alle ja sai siten seitsemän oikein lihavaa lehmää. Härällä piti oleman myöskin sarvet, no, ne se kyllä sai, sillä tikkuja oli kylliksi. Syyne puki kaarnankappaleen punertavista lehdistä tehtyyn hameeseen, teki pään männynkävynpuoliskosta, silmät, nenän ja suun ylivuotisista puolukoista. Kädet ja jalat tehtiin tikkusista. Selväähän se, että lehmien piti saaman ruokaa ja juomaakin: olihan siellä sammalia heiniksi ja lumentähteitä suuren kiven alla. Syyne pani kourallisen lunta lehmien eteen, niiden piti hiukan odottaa, kyllä lumi sulaisi.

Mutta eihän se ollut talo, eikä mikään, jossa ei isäntää ollut; Syyne päätti tehdä kannosta isänsä, räätälin; hänen piti tuleman isännäksi taloon ja oleman muita hienompi. Hän saisi istua pöydällä neulomassa, sakset, neulat ja rässirauta vieressä. Kas, siinäpäs oli temppu saada kasaan niin mutkikkaita kapineita, eikä kiven vieressä ollut mitään niiksi sopivia aineita. Syynen täytyi mennä kappaleen matkaa metsään niitä hakemaan, muttei suinkaan kauas, olihan hänen pidettävä lehmiä silmällä.

Sitten astui hän muutamia askeleita poispäin ja haeskeli puiden välistä. Tuollahan oli jotain kanervien seassa, korkean kuusen alla. Mitä se mahtoi olla? Pieni harmaa lintu, ja se oli kuollut, kuoliaaksi paleltunut! Syyne otti linnun konttaiseen kouraansa ja hohotteli siihen. Se oli kylmä ja kuollut. Mutta entäs, jos hän panisi sen paitansa alle ja lämmittäisi sitä povessaan. Sopihan koettaa. Lintu tuntui niin kylmältä kuin jääpalanen, kun se koski pikkaista tytön sydäntä. Kylmää päältä ja kylmää sisältä, huu! Syyne alkoi väristä vilusta. Mutta kun lintu oli muutamia minuuttia lämmitellyt niin lähellä hänen lämmintä sydäntänsä, alkoi se liikutella siipiään. Se elää, se elää!

Syyne riemastui oikein sydämen pohjasta, otti taas linnun käteensä ja suuteli sen höyheniä. Sinä pieni, viaton ystävä, kiitos, kiitos siitä, että elät. Kerro minulle kuka sinä olet ja kuinka olet paleltunut kuoliaaksi!

Lintu räpytteli pari kertaa kuoleentuneita siipiään, ojensi ne suoriksi ja lensi visertäen tiehensä.

Se oli leivonen, – huudahti Syyne, sekä iloissaan että suutuksissaan. Kas vain sellaista pientä kiittämätöntä veitikkaa, vaan se ei tee mitään, kun ei vaan toiste palella kuoliaaksi.

Nyt oli Syynellä oma talo. Isännän piti nyt olla olevinaan hänen isänsä, räätäli, mutta mistä saisi hän nyt hyvän räätälin keskellä metsää?

Syyne alkoi hakea korkeiden puiden seasta. Silloin huomasi hän äkkiä erään lumikinoksen alla jotakin niin parahultaista, ettei sopivampaa voinut toivoa.

Se oli vanha, hoikka, katkennut ja kumoonkaatunut männynkanto, jonka oksat ja juuret pörhistelivät joka taholle. Siinä oli kädet ja jalat ja pään kohdalla oli sillä paraiksi suuri pahka, jossa oli harmaa parta, sekä jotain silmäin, nenän ja suun tapaista. Syyne laahasi kannon suurella vaivalla talolleen, pyyhki sen puhtaaksi sammalilla ja asetti sen veräjälle. Eihän se tupaan mahtunut, koska se ulottui paljoa ylemmäksi kattoa, mutta yhtä hyvä se siltä oli. Semmoinen oiva mies! Ja miten ihmeesti se oli Syynen isän näköinen. Puuttui vaan rässirauta ja sakset, mutta ne saattoi tehdä tikkusista. Syyne tahtoi itse olla Priskamuorina ja olla oikein kiltti hyvää ukkoaan kohtaan.

Mutta kauheata, hän oli unhottanut elukat tuolla niityllä! Kymmenen niitä piti oleman, hän osasi laskea juuri kymmeneen. Yksi, kaksi, kolme ... hän ei voinut nähdä useampaa kuin yhdeksän, yksi, kaksi ..., missä oli punanen vasikka? Nyyrikki! vasikka oli poissa.

Nyt oli hyvä neuvo tarpeen. Syyne juoksi niitylle ja kysyi kellokkaalta, jonka muka piti oleman maitten poliisina. Kellokas kääntyi häneen päin ja katsoi nuhtelevasti, kuin olisi tahtonut sanoa: jos sinä juuri olet vasikkain täti, niin tuo minulle takaisin punaisin lapsoseni!

Syyneä rupesi peloittamaan. Hän etsi niityltä, aituuksesta mäeltä, hoi! Ei jälkeäkään punaisesta vasikasta. Hän etsi puiden ja kivien alta, hän kurkisti ylös puihinkin, siltä varalta, että vasikka mahdollisesti oli piiloutunut sinne tehdäkseen kiusaa hänelle. Ei hän voinut keksiä punaista karvaakaan; mutta punaisen hännän hän näki, se liikkui vikkelään oksien välissä. Orava! Mitä hän sillä tekisi? Ei hän saattanut viedä sitä kotiin ja sanoa: ”tämä on vasikka!”

Syyne istui kivellä. Mitä nyt oli tehtävä, itkeäkö, vai syödä päivällistä?

Mutta missä oli se leivänpalan puolikas, jonka hän oli säästänyt päivälliseksi? Poissa kuten vasikkakin. Leipä oli pudonnut sammalelle, orava luikahti alas puusta, istuutui takajaloilleen ja otti leivänpalan etukäpäliinsä, näykkäsi sitä etuhampaillaan, nyykäytti päätään ja piti herkun hyvänään. Syyneä rupesi naurattamaan, vaikka olikin niin murheissaan. Semmoinen mokoma ahmari, se syö minulta päivälliseni ja minä vaan katselen syrjästä. No, pidä hyvänäsi! Kyllä minun on nälkä, mutta ehkä sinun on vielä kovempi nälkä, kuin minun.

Kaiken kiusan lisäksi näkyi tuo ilkeä Veeru suuntavan kulkuansa tännepäin.

”Äiti lähetti minut katsomaan miten sinä hoidat elukoita. Missä ne ovat? Jaha, niityllä. Kymmenen niitä sanottiin olevan; yksi, kaksi, kolme ... kahdeksan. Minne sinä olet vasikat hukuttanut?” – ”Vasikat?” kysyi Syyne pelästyneenä. – ”Niin, molemmat vasikat. Kenties on susi ne syönyt.”

”Rakas Veeru, auta minua etsimässä.”

”Hae itse!” sanoi Veeru.

”Veeru kulta, pyydä Kukkoa tulemaan heti minulle avuksi niitä etsiessä!”

Veeru nauroi. – ”Kukko istuu kellarissa siitä hyvästä, että kaatoi maitopurtilon hakiessaan linkkuveistään hyllyltä. Äiti pisti hänet lukon taakse ja illalla, kun tulet vasikoitta kotiin, pääset sinäkin sinne. Hyvästi nyt. Mitä rojua sinulla on tuossa kiven juuressa?”

Ja mennessään potkaisi Veeru kumoon uuden vastarakennetun kauniin talon, aitoineen, veräjineen ja kaikkine lehmineen navetassa.

Syyne katseli taloaan ja yksin jälelle jäänyttä harmaata kantoa, miettien mielessään: jos olisit isäni ihka elävänä, niin auttaisit minua, mutta sinä olet vaan vanha kaatunut puuraukka.

”Älä itke, kyllä minä autan sinua”, sanoi käheä ääni aivan hänen vieressään.

Syyne katseli kummastellen ympärilleen. Niin pitkältä, kuin hän saattoi nähdä niityn, maantien ja mäen yli, ei näkynyt mitään elävää olentoa, paitsi hyttysparvea, joka tanssi katrillia tuolla aidan vieressä. Olihan nyt kevät; mutta Syyne pahan suruisessa sydämessä oli syksy.

”Tässä minä olen”, sanoi taasen ääni. Ja nyt huomasi Syyne kauhukseen, että kantohan se puhuikin, kanto, joka oli olevinaan hänen isänsä, räätäli!

”Miksi minua pelkäät?” jatkoi kanto. ”Olenhan vain vanha kaatunut puu. Ymmärrätkö mitä sanon?”

”Kyllä”, sanoi Syyne. Hän oli huomaavinaan, että ääni kävi sitä selvemmäksi, mitä enemmän kanto puhui. Tämän laita oli samoin, kuin tuon kuolleen leivonkin, joka ensin siipiään räpytettyään rupesi vihdoin visertämään.

”Se on hyvä”, sanoi kanto. ”Kuules nyt, mitä minä sanon! Sinä olet lämmittänyt paleltunutta leivoani lapsensydämelläsi ja herättänyt sen jälleen henkiin. Sinä olet suonut vasikkain nauttia maitoaan, vaikka sinun itsesikin oli jano, ja oravan syödä leipäsi, vaikka sinun itsesikin oli nälkä. Etkö luule kaikkein eläinten ja kasvien, vieläpä metsän enimmin halveksittujen kantojenkin käsittävän, mitä se on, että joku tekee heille hyvää. Tottahan toki, luota siihen! Ja etkö tiedä, että kaikissa kasveissa ja eläimissä on elävä henki? Kyllä se on niissä, mutta se on kuin kahleissa, se ei ole vapaa, kuten sinun henkesi. Se on saman Luojan luoma ja elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin elät omaa elämääsi. Se puhuu omaa kieltään, mutta ihmiset eivät ymmärrä sitä. Siksi sanovat he: kasvi ei osaa puhua, eläin ei osaa puhua. Se tulee siitä, että aikaihmiset ja pikkuvanhat lapset ovat vieraantuneet luonnosta. Hyvät, viattomat lapset ymmärtävät luonnon kieltä, mutta toiset tuumivat sen olevan vaan kuvittelua ja nimittävät sitä taruksi. Niin, sano sitä vaan taruksi, mutta muista, että se on tosi taru, siinä on enemmän totuutta kuin ihmiset aavistavatkaan.”

Syyneä ei ollenkaan enään peloittanut, hän oli vain iloissaan ja ihmeissään. Hän kyllä tiesi saduista, että koko luonto osaa puhua, mutta ett’ei kaikki sitä käsitä! Hänhän käsitti kyllä joka ikisen sanan. Hän vain kummasteli kuka kanto oikeastaan oli.

Ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, jatkoi kanto.

”Sinä kummeksit kuka minä olen? Vanha kanto raukka, enkä mitään muuta. Minä olen ollut suuri puu, käynyt vanhaksi kuin muutkin puut ja taittunut myrskyssä. Jos heität minut tuleen, niin palan, jos hakkaat minut palaisiksi, niin on minusta vaan lastuja jälellä. Mutta miten kurja ja katoovainen olenkin, niin olen kumminkin kappale tuota suurta ja elävää luontoa. Ja kaikki se voima, mikä Jumala on luontoon pannut, on minussakin. Minä en voi enempää, kuin mitä luonto voi, mutta sen, mitä se voi tehdä, sen voin minäkin. No niin, sinä olet hyvä lapsi, sinä olet kiskonut minut esiin lumikinoksesta, pyyhkinyt minut puhtaaksi ja asettanut talosi kunniavahdiksi. Minä tahdon palkita hyvyytesi. Kuinka monta sormea sinulla on?”

Sitä ei Syyne tiennyt. Mutta hän osasi laskea kymmeneen, hän alkoi laskea sormiansa ja vastasi: kymmenen.

”Hyvä”, sanoi kanto. ”Satujen hyvien haltijain tapana on täyttää kolme toivomusta, mutta minä tahdon olla jalomielisempi, minä täytän niin monta toivomusta kuin sinulla on sormia molemmissa käsissä yhteensä, ja niin suuressa mitassa kuin voimani myöntävät. Huomaa, että voin antaa sinulle ainoastaan sitä mitä luontokin, mutta minä en voi muuttaa Jumalan tahtoa, enkä ihmisten sydämiä. Kukin sellainen toivomus on samaa kuin hukkaan mennyt sormi. Punnitse siis tarkoin ja valitse viisaasti! Nyt aletaan. Oikean käden peukalo!”

”Että saan vasikkani terveenä takaisin!” toivoi Syyne punnitsematta.

Kanto taittoi kuivan oksan rosoisesta rinnastaan, pani sen suuhunsa ja puhalsi kuin pilliin. Heti näkyi Syynen suureksi iloksi ensin punainen ja sitten valkea vasikka kompuroivan esiin pitkillä koivillaan kivien lomitse. ”Miksi olette karanneet?” kysyi kanto. ”Miksi olette tuottaneet tälle kiltille paimentytölle niin paljon huolta?”

”Susi vei meidät”, vastasivat vasikat. Ne oikein vastasivat. Nekin osasivat puhua?

”Susiko; eikö se repinyt teitä palasiksi?”

”Se oli kyllä tarkoitus, mutta se sattui näkemään sinut mäellä ja silloin pelästyi se aikalailla.”

”Hyvä. Menkää nyt äitienne luo niitylle, älkääkä enää koskaan täst’edes karatko!”

Vasikat läksivät noloina matkaansa ja kanto jatkoi: »oikean käden etusormi!»

”Jospa saisin hiukan ruokaa, minä olen niin nälissäni ja viluissani.”

Uusi ääni pilliin. Pian ilmestyi höyryävä vadillinen makkarasoppaa, puulusikka laidalla. Kanto katseli tyytyväisesti, miten nälkäinen lapsiraukka söi vatsansa täyteen. Jott’ei mitään puuttuisi, ilmestyi vielä kupillinen lämmintä maitoa. – »Oikean käden keskinen», jatkoi kanto Syynen syötyä.

”Anna härän, lehmäin ja vasikkain myöskin syödä tarpeekseen!” pyysi Syyne.

Pilli soi ja pianpa peitti koko niittyä rehevä heinä; nälkäiset elukat kahlasivat polviaan myöden pitkässä heinässä ja polkivat jalkoihinsa enemmän, kuin ennättivät syödä. Syyne taputteli käsiään ihastuneena. Nyyrikki – onpa tämä vähän toista kuin mustikan varret! – »Oikean käden nimetön!»

”Anna kaikkien ihmisten ja eläinten aina saada kyllikseen ruokaa!” huudahti Syyne iloissaan ja innoissaan toivoen kaikille yhtähyvää, kuin itse oli saanut.

”Lapsoseni, minun käy sääliksi”, sanoi kanto, ”että olet menettänyt yhden sormen. Luonnon ja ihmisten ikihyvä Isä, joka ruokkii kaiken, missä vaan eloa on, on nähnyt hyväksi joskus koetella lastensa uskoa kieltämällä heiltä joksikin aikaa jokapäiväisen leivän. Tätä toivettasi en voi täyttää. Oikean käden pikkusormi!”

Hiukkasen alakuloisena vastasi Syyne vähän mietittyään: ”että äiti olisi hyvä isää kohtaan.”

”Taaskin meni sormi hukkaan, lapsoseni; rukoile Jumalaasi, että hän kääntäisi äitisi pahan mielen rakkaudeksi, niinkuin hän itsekin on lempeä kaikkia luotujansa kohtaan. En tätäkään pyyntöäsi voi täyttää. Nyt olet toivonut koko oikean kätesi sormilla. Punnitse nyt tarkoin! Vasemman käden peukalo!”

Itku kurkussa vastasi Syyne: ”Minä tahtoisin niin mielelläni, että äiti, Veeru ja Marssu olisivat hyviä ja tulisivat onnellisiksi, mutt’en uskalla sitä toivoa. Saanko toivoa pääseväni kouluun?”

”Saatpa kyllä. Huomis-aamuna saat alkaa koulunkäyntisi: »Vasemman käden etusormi!»

”Ja oikein painetun aapiskirjan, jossa on kukkokin!”

”Saatpa kyllä painetun aapisen kukkoineen, sinä pikku narri, sen olisit saanut minun avuttanikin. Elä tuhlaa kalliimpia toiveitasi näin mitättömiin. Vasemman käden keskisormi!»

”Ei, kanto, nytpä ei olekaan minulla enää mitään toivomista ... vaan odotapas sentään! Isä käy kankeaksi paljosta pöydällä istumisesta jalat ristissä. Hänen pitäisi ratsastaa. Lähetä hänelle kaunis hevonen!”

”Ai, ai, se on vaarallista huvia hoikkakinttuiselle räätälille. Onko isäsi koskaan ennen istunut hevosen selässä?”

”En sitä uskoisi. Mutta se on niin kaunista, kun voudin Kalle höyhen hatussa ratsastaa kirkolle. Minä tahdon, että isä tulee yhtä kauniiksi.”

”No, ratsastamaan en voi häntä opettaa, mutta huomis-aamuna seisoo hänen hevosensa satuloittuna pihalla. Nyt on sinulla kaksi sormea jälellä. Vasemman käden nimetön!»

”Kaksiko sormea? Kaikkein rakkahin kanto, sano mitä minun pitää toivoman, minä en todellakaan tiedä mitään toivottavaa! Toivoisinko rahaa isälle?”

”Keksi parempaa!”

”No sitten toivon Marssulle riisimakkaraa, Kukolle kuvakirjan, Veerulle, niin mitä? – Äidille ... mitä toivoisin äidille!”

”Veeru potkasi talosi nurin ja äiti ajoi sinut kylmään tuuleen nututta.”

”Ei, ei, Veerun pitää saada uusi lakki ja äidin pitää saada uusi pummulihame.”

”Nyt olet toivonut neljää lahjaa yhden sijaan, vaan olkoon menneeksi, sinä saat ne. Mutta nyt on vain yksi sormi jälellä. Toivo nyt järkevästi jotakin itsellesi! Vasemman käden pikkusormi!»

”Niin, sano nyt, mitä toivoisin itselleni? Onko hyvä, jos haluan saada koko maailman rahat tai, että pääsisin keisarinnaksi tai, että osaisin koko aapisen ulkoa, tai parin uusia sukkia, koska vanhoissa on reikä kantapäässä? Taikka, että saisin sunnuntaisin aamulla kaksi sokeripalaa kahvia juodessani, kun nyt saan vaan yhden? Tahi – mutta mitenkä saan härän, lehmät ja vasikat onnellisesti kotiin, koska täällä metsässä on susia? Jospa ne nyt pian saisin kunnolla kotiin navettaan kaikki kymmenen.”

”Tuolla maantiellä näet niiden vaeltavan kotiin. Ne saapuvat kaikki terveinä ja kylläisinä perille.”

”Joko ne menevät? Ei, odotappas hieman, minä toivon itselleni jotakin muuta.”

”Viimeinen toivosi on täytetty. Toivoa kyllä saat niinkauan, kuin elät, mutta toteuttaminen ei ole enää minun, eikä sinun vallassasi. Lapset toivovat vähäpätöisiä asioita, vaikka olisivat voineet toivoa jotakin suurta, mutta sinä olet ajatellut enemmän muiden, kuin omaa onneasi. Vanha harmaa kanto ei sinua moiti. Mene nyt kotiin ja ole aina Jumalan lapsi, niin olet myöskin luonnon hyvä lapsi. Hyvästi pikku Syyne!”

---

Kun Syyne tuli kotiin karjoineen, oli Priska muori jo kellarin avain kädessä rusthollarin veräjällä. Hän oli sanonut rusthollarin emännälle: ”Tyttö on antanut suden viedä kaksi vasikkaa, ne meidän täytyy maksaa, mutta siitä saakin tyttö istua seitsemän päivää ja seitsemän yötä kellarissa.” Rusthollarin emäntä tarkasti ja luki karjan ja sanoi: ”ovathan ne kaikki täällä. Mutta katsokaas, kuinka ne ovat lihavia, aivan kiiltäviä, onpa se vähän erinomaista näin huonolla ja aikaisella kevätlaitumella. Näin hyvää karjatyttöä ei meillä ole milloinkaan ollut.”

”Mutta Veeru on sitten valehdellut minulle!” huudahti Priska. Veeru sattui juuri tulemaan toivottaakseen siskolleen onnea kellarireissuun. Kelpasipa katsella, miten Veeru sai luudan varresta niin runsaasti, että Syynen täytyi rukoilla hänen puolestaan.

”Älkää lyökö häntä, äiti! Kun Veeru kävi luonani mäellä olivat vasikat poissa, mutta ne tulivat takaisin.”

Koko kylä ihmetteli, miten rusthollarin lehmät oli niin lihoneet, mutta enemmän vielä ihmeteltiin, kun seuraavana aamuna räätälin pihassa seisoi kaunis satuloittu hevonen. Kenenkähän tuo oiva varsa lienee. Onkohan herrastalon patruunan?

”Se on sinun hevosesi, isä”, sanoi Syyne, joka ei enää voinut salata iloaan. ”Nyt saat ratsastaa joka päivä.”

”Pitääkö minun ratsastaa? Kylläpä se olisi kaunista!” nauroi räätäli.

”Noh, koeta!” sanoi Syyne, räätäli suostui ja kapusi hevosen selkään, mutta putosi sieltä, kuin paikattu tumppi.

”Ai, ai!” huusi hän, ”mutta ehkä onnistuu paremmin, kun olen hieman ehtinyt harjaantua.”

”Minä olen saanut kuvakirjan!” huusi Kukko.

”Ja minä uuden lakin!” kirkui Veeru.

”Ja minä olen saanut riisimakkaran!” riemuitsi Marssu.

”Mitä ihmettä!” huusi Priska muori, ”minä olen saanut ihka uuden pummulihameen!”

Syyne hymyili itsekseen, ollen vaiti, mutta toiset huomasivat sen. – Sinäpä tiedät jotakin. Sinä tiesit jotain isän uudesta hevosestakin. Kerro, kerro!

Ei Syyne raukka osannut valehdella, hänen täytyi kertoa kaikki, mitä tuona merkillisenä päivänä oli tapahtunut, kun hän oli rusthollarin karjaa paimentamassa.

Hän unohti vaan kertoa, kuinka hyvä hän oli ollut eläimiä kohtaan.

”Syyne, et sinä olekkaan tyhmä tyttö, sinä olet antanut minulle kauniin pummulihameen. Sinä saat mennä kouluun ja alkaa jo tänään. Marssu tahtoo lopettaa koulunkäynnin, mikä on hänestä kaikkein ilkeintä maailmassa. Marssu ei ollut kertonut, että hänet oli eroitettu koulusta.”

Syyne kiitti, hän oli jo saanut kukkoaapisensa.

”Äiti”, sanoi Marssu, ”anna minun huomenna mennä paimentamaan rusthollarin lehmiä!”

Muorilla ei ollut mitään sitä vastaan, jos Marssu voisi tuoda äidille pitkän murun hurstikangasta.

Marssu virkkoi Veerulle: ”olisipa se aika saantia, jos saisimme kuin Syyne, mitä mieli tekee, kun vaan toivomme itsellemme.”

”Jaa-a”, sanoi Veeru. ”Minä tulen mukaan!”

Toisena aamuna menivät Marssu ja Veeru paimentamaan rusthollarin karjaa. He olivat varustaneet itsensä lämpimillä vaatteilla ja hyvillä eväillä. Lehmät ajettiin piiskan lyönnillä niitylle, joka jälleen oli kellastunut ja kuihtunut. Kun karja oli aituussa, istuivat paimenet Syynen hävinneelle talolle syömään suurusta. Kanto seisoi vielä paikallaan harmaana, vanhana ja hiljaisena. Lapset katselivat sitä uteliaina. Oliko todellakin mahdollista, että tuollainen kurja puutönkkö antoi, mitä vain siltä pyysi? He tahtoivat koettaa.

”Kanto rukka”, sanoi Marssu, ”lähetä minulle helminauha!”

”Lähetä minulle pyssy!” komensi Veeru.

”Minä tahdon olla korein kirkossa”, lisäsi Marssu.

”Minä tahdon ampua kaikki leivot ja oravat täältä metsästä”, selitti Veeru.

Kanto seisoi vaieten, niinkuin ennen, mutta jos Syyne olisi ollut saapuvilla, olisi hän huomannut, miten parta liikkui, ikäänkuin olisi häntä hieman naurattanut. Eihän se voinut puhua sellaisille, jotka eivät ymmärtäneet sitä.

Nytkös Veeru suuttui. ”Jaha, etkö sinä tottele? Minäpäs opetan tottelemaan, sinä vanha kuivanut variksen pelätin”, – ja nyt antoi Veeru kannolle sellaisen läimäyksen piiskastaan, että kanto vieri nurin.

”Voi, mitä olet tehnyt?” valitti Marssu. ”Nyt se meihin suuttuu, eikä anna meille ollenkaan lahjoja.” Hän nosti kannon jälleen pystyyn ja siveli voita sen suuhun lohduttaakseen sen vihaa.

”No, kanto”, sanoi Veeru uhitellen, ”annatkos minulle pyssyn, muuten sytytän sinut tuleen. Minulla on tulitikkuja taskussani.”

”Sen sinä jätät tekemättä!” huusi Marssu.

”Mitä vielä”, nauroi Veeru, ottaen esiin laatikon. ”Saanko pyssyn, vai enkö saa?”

Kanto oli vaiti. Marssu tahtoi temmata Veerulta tikut pois, mutta sai sellaisen tuuppauksen, että vieri alas mäkeä.

”Vai niin, minä en siis saakkaan pyssyä!” huusi Veeru, ”kyllä minä sinun opetan!”

Nyt pisti hän palavan tikun kannon parran alle. Parta oli kuiva kuin ruuti ja tulen arka, se alkoi rätistä ja pian oli koko kanto ilmitulessa. Tuuli oli heti saapuvilla, tietäähän sen, kukapa ei tunne kevättuulta? Monta viikkoa oli se jo lakaissut niittyjä ja kuivaellut metsiä. Nytkös se työtä sai, pullisti keuhkojaan ja hohkui vireästi liekkiin. Liekit luikuivat nopeasti kannosta sammaliin, sammalista kanerviin, kanervista katajiin, niistä kuusiin j. n. e. pitkin metsää mäntyihin ja koivuihin, hui! tulipa siitä aika loimuvalkea. Pianpa oli metsä tulen ja savun vallassa. Tuuli tanssi polkkaa liekkien kanssa ja heitti ne aidan yli niitylle, jossa ne tarttuivat kuiviin lehtiin. Härkä, lehmät ja vasikat pakenivat mölisten, hännät suorina, mutta sudet olivat huomanneet ne, ja kun ei tuo peloittava kanto enään ollut nähtävissä, niin voi kyllä ymmärtää, etteivät sudet jättäneet niin hyvää tilaisuutta käyttämättä. Lehmät ja vasikkaraukat, en raski kertoakaan, miten heidän kävi!

Marssu tuli juosten kotiin kertomaan onnettomuudesta. Härkä tuli mylvien hänen jäljessään, se oli ainoa nelijalkainen, jonka oli onnistunut pelastua. Koko kylä lähti liikkeelle, kaikki väki riensi sammuttamaan metsänpaloa. Mitäs he voivat auttaa? Koko metsä oli hiilenä ja niitty tuhkana.

Veerusta löydettiin toinen saapas. Kanto oli kaatunut hänen päälleen ja sytyttänyt hänen vaatteensa. Ei saa koskaan ärsyttää luonnon voimia.

Räätäli sai kiittää onneaan, että rusthollari tyytyi hänen uuteen hevoseensa, korvaukseksi lehmistään ja vasikoistaan.

Mutta ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvääkin olisi. Priskasta tuli siitä päivästä aivan kuin toinen ihminen. Hän ei voinut unhottaa, että oli lähettänyt lapset tuohon onnettomuuteen muka hakemaan hänelle murua hurstikangasta. Marssustakin tuli nyt kiltti tyttö. Hänestä ja Kukosta ja Syynestä tuli pian hyvät ystävykset.

Seuraavana keväänä menivät he kolmen kesken tuolle metsäiselle mäelle, missä onnettomuus oli tapahtunut Veerulle ja lehmille. Metsästä oli vaan jäljellä muutamia hiiltyneitä kantoja, jotka olivat enemmän nokikolarin, kuin räätälin näköisiä, ja mustalle niitylle oli ilmestynyt muutamia vihreitä korsia tuhan sekaan. Lempeä, voimakas kevät, joka herättää uutta eloa luonnon haudoista, oli jo alkanut poistaa hävityksen jälkiä tästä autiosta seudusta.

Lapset etsivät turhaan jotain jäännöstä kummallisesta kannosta, joka kerran oli Syynen talon isäntänä.

”Syyne”, sanoi Marssu, ”minä luulen, ettei se ollutkaan mikään oikea kanto; se oli itse metsänkuningas. Sanotaanhan metsänkuninkaan ilmestyvän valepuvussa lapsille ja metsästäjille.”

”Niin sanoo satu”, vastasi Syyne, ”mutta minä kuulin kannon itse sanovan, että hän oli kanto, kuin muutkin kannot, kuinka se muutoin olisi voinut puhua. Niin kauan kun se oli olemassa, eli siinä elävä henki, joka on kasveissa ja eläimissä. Marssu, olkaamme hyviä kaikkia kasvia ja eläimiä kohtaan. Älkäämme koskaan pahoittako sitä elävää henkeä, joka niissä on!”

JÄÄTEHINEN.

Jättiläissatu.

Kaukana Pohjolassa oli muinen maa, jota sanottiin Jättiläistenmaaksi, ja siellä asui jättiläisiä, joita nimitettiin jäätehisiksi. Ukko ylijumala kävi sotaa jäätehisten kanssa ja löi ne kuoliaaksi kaltaisella kurikallaan. Mutta yksi jäätehinen jäi henkiin. Se oli piiloittautunut jäävuoreen Nordkapin luona, ja siellä se asuskeli vielä viime vuonnakin. Kukaan ei tietänyt kuinka vanha, hän oli, kenties kolmen neljäntuhannen vuoden vanha, sillä hänen ikäänsä ei ollut kirkonkirjoissa. Mutta pitkä hän oli, pitkä ja tyhmä, pituutta yksi kilomeetri ja tyhmyyttä kuusi kilomeetriä, sanoi kansa. Se nyt sentään lienee ollut panettelua, hyvä kun uskomme puoletkin.

Jäätehinen oli vielä kelpo voimissa, vaikka olikin niin vanha. Hän oli jäähän kiinnijäätynyt ja sieti kyllä kylmää, mutta suojilla ilmoilla pelkäsi hän sulavansa. Ukko oli aika unikeko, nukkuen enimmän aikansa jäävuoressa; mutta joka sadas vuosi havahtui hän tarkastelemaan maailman menoa. Ja se virkisti häntä niin, että hän arveli voivansa elää vielä jonkun tuhannen vuotta.

Jäätehisillä oli palveluksessaan pieniä, viekkaita peikkoja, joita nimitettiin mustiksi-peikoiksi. Ne voivat nähdä läpi vuoren ja tiesivät kaikki asiat, paitsi miten päivänpaistetta tehdään. Ja paljon niitä oli: kun huusi metsässä, niin aina sai vastauksen. Mutta nyt oli mustatpeikotkin hävinneet jäätehisten kanssa, niin että elossa oli ainoastaan yksi jäätehinen ja yksi peikko. Ja Nordkapin jäätehinen oli asettanut peikkonsa jäävuoren rinteelle vartioimaan, sillä aikaa kun hän itse nukkui.

Tänä vuonna heräsi jäätehinen vähää ennen joulua, potkasi jäävuoreen aukon ja oikoi kankeita koipiaan. – Miten aika kuluu? kysäsi hän tähysvartialtaan mustalta-peikolta, joka oli vakoojana vuoren rinteellä.

”Sata vuotta lähempänä maailman loppua ollaan”, vastasi vakooja.

”Vai niin!” sanoi jäätehinen. ”Onko täällä sinä aikana ilmestynyt ketään minua viisaampaa ja vahvempaa?”

”Mistäpä se semmoinen tulisi! Suuri Jäätehinen, sinä olet vahvin ja viisain mies koko maailmassa!”

”Mutta minä alan jo tulla vanhaksi.”

”Se ei tee mitään semmoiselle, joka voi nukkua niinkuin sinä. Nukkuessa tullaan vahvoiksi ja viisaiksi, eikä kukaan nuku niin paljon kuin sinä.”

”Lienee totta. Mutta kuinka jakselee Ukko nykyjään?”

”Ukko on vieraisilla pikkujumalain luona. Nykyjään hän hyvin harvoin jyryyttelee vaunuineen pilvilöissä.”

”Siis tänään ei ole mitään ukkoisilmaa?”

”Kuinka, ukkoisilmako keski-talvella?”

”Sitte lähdemmekin vaikka hiukan jaloittelemaan Jättiläistenmaahan. Kiipee selkääni. Ihmiset tulevat yhä tyhmemmiksi. Tahdon nähdä, miten tyhmiksi ne taasen sadan vuoden kuluessa ovat muuttuneetkaan.”

Mustapeikko kiipesi jäätehisen niskaan ja istui siellä kuin kärpänen. Mustapeikko näet ei ollut suurempi kuin pieni poika, siihen aikaan kuin se saa ensimmäiset housunsa. Jäätehinen oikasihe seisoalleen niin että mukuraiset luunsa natisivat, veti seitsenpenikulmaiset saappaat jalkaansa ja oli parilla askeleella Kastekaisten tunturilla Lapissa. – No, se ilahuttaa minua, ett’ei tunturi ole sulanut päivänpaisteessa. Mutta mitä ne on olevinaan nuo mustat viivat tuolla etäällä lumessa?

”Ne ovat rautateitä, suuri Jäätehinen. Lännenpuolinen menee Ofotiin ja idänpuoleinen kulkee jo aina Ouluun.”

”Rautateitä? Onko ne jäätynyttä rautaa?”

”Ei, tyhmät ihmiset vain ovat viimeisen vuosisadan kuluessa keksineet monta konstia. Nyt ne ajavat rautateillä kuusi penikulmaa tunnissa.”

”Kuusi penikulmaa! Kannattipa tosiaankin puhua!” huusi jäätehinen ylenkatseellisesti, otti seitsenpenikulmaisen askeleen ja seisoi Trömsö’ssä Norjassa. Täällä takeltui hän sananlennätinlankoihin ja oli vähällä katkaista hauraan toisen jalkansa. – Äh, miten tuhmia ansoja ne asettelevat tunturiketuille! murahti hän,

”Toden totta, miten yksinkertaisia!” sanoi mustapeikko. ”Ja näitä myötenhän ne rupattelevat toistensa kanssa!”

Jäätehinen harmistui Norjaan, kääntyi ympäri ja oli muutamilla askelilla Inaarin järvellä Lapissa. Täällä kohosi muutamasta uutismökistä savu punaisena patsaana kylmään talvi-ilmaan. Mutta savulla oli suloinen haju, mikä miellytti jäätehistä. – ”Mitä tuo pikku väki keittelee?” kysyi hän.

”Se keittää kahvia.”

”Kahvia? Onko se jonkinlaista puuroa?”

”Suuri Jäätehinen, kahvi on muutamanlaista ruskeaa liemiruokaa, joka tekee ihmiset iloisiksi.”

”Mutta sitä soppaa meidän pitäisi maistaa!” tuumasi jäätehinen ja otti askeleen eteenpäin, mutta unohti että hän samalla siirtyi seitsemän penikulman päähän kahvipannusta. ”Siitäkin on joskus haittaa kun kävelee seitsenpenikulmaisilla saappailla. Katsoppa tuota mökkiä, mihin se tiensä otti!” sanoi jäätehinen harmistuneena.

Silloin näkyi lumessa pieni musta esine. Jäätehinen otti sen ylös, katseli puolelta ja toiselta sekä pisti vihdoin suuhunsa, alkaen sitä pureskella. – Sepä se vasta sitkeää poronpaistia on ollut, tuumiskeli hän, lieneekin se jo kauan tässä maannut ja kuivanut päivänpaisteessa.

”Luultavasti”, sanoi mustapeikko. ”Muuten on ihmisillä tapana sanoa semmoista kummikalossiksi. Varmaankin on joku matkustaja hukannut sen lumeen.”

”Mitä ne tekevät kummikalosseilla?”

”Ne käyttävät niitä lokaisilla teillä, jalat eivät kuulemma sitte kastu ollenkaan.”

”Likaisia teitä! Märkiä jalkoja! Mitä ihmeen nassiaisia täällä Jättiläistenmaassa nyt asuukaan? Kyllä minä ne opetan lokavesissä kävelemään! – Jäätehinen sylkäsi kalossin pois suustaan, veti suunsa täyteen talvi-ilmaa ja puhalsi sen sieraimista ulos. Heti syntyi semmoinen lumituisku että se tuota pikaa peitti seudun miehenkorkuisille niedoksilla. – Mihin päin se jäikään kahvipata?” kysyi jäätehinen.

Mustapeikko osoitti pohjoiseen, jäätehinen oli tuntevinaan ilmassa kahvin hajua, ja otti muutamia reippaita askeleita, mutta eksyi lumipyryyn ja joutui keskelle Pohjanlahtea. Meri oli kyllä jäässä, mutta mikä jää semmoista hirmua kannatti. Jäätehinen soksahti veteen, ja nyt olisi kummikalossit kyllä olleet tarpeen.

”Katsoppa tuota likaa, kun kehtaa ruveta saapasvarsiini pyrkimään!” huudahti jäätehinen seisoessaan keskellä merta. Hulluinta kuitenkin oli, että jalat alkoivat sulaa seitsenpenikulmaisissa saappaissa. Ei tullut muu keinoksi kuin rämpiä jälleen kuivalle maalle. Kitsis! rauskui jää kun hän sokelsi sen läpi.

Nyt seisoi hän muutamassa Suomen kylässä. Täällä oli suoja, päivä paistoi ja lapset hurauttivat kelkkoineen mäenrinnettä alas aina riihen luokse pellolle. – ”Onko ne sammakoita?” kysäsi jäätehinen.

”Suuri Jäätehinen, koipikaamme tiehemme, täällä on vaarallista viipyä”, varoitti mustapeikko. ”Ne eivät ole sammakoita nuo tuolla mäenrinteellä, ne ovat ihmislapsia.”

”Vai niin”, sanoi jäätehinen; ”minä olen nukkunut niin kauvan, että olen unohtanut kokonaan miltä lapset näyttävät. Minua huvittaa nähdä miten nuo itikat hölmistyvät.” Samalla oikasi hän pitkät käsivartensa ja tarttuen yhden lapsen tukkaan, nosti tämän varovasti luokseen. Muut pakenivat kirkuen jäätehisen nähtyään minkä käpälistä pääsi.

Uteliaana katseli jäätehinen saalistaan. Se oli kymmenvuotinen pojanvekara, Matti Reipas oli nimensä, ja reippaan nimen hän täydellä syyllä ansaitsikin. Pojalla nousi sydän kurkkuun, mutta hän nieli itkun ja katsoi tuota jättiläishirmua jäykästi silmiin. – ”Jaha”, sanoi jäätehinen, ”oletko sinä nyt niitä, jotka ajavat kuusi penikulmaa tunnissa ja puhelevat toistensa kanssa ketunlankoja myöten? Semmoinen pieni, viheliäinen kääpiö kuin sinäkin olet! Luuletko sinäkin olevasi viisas, hä? Tiedätkö sinä kuka minä olen? Minä olen koko maailman viisain mies.”

”Se sinun tulee näyttää, ennenkuin minä sitä uskon,” vastasi Reippaan Matti. Ihan närkästyksellä katseli jäätehinen Mattia.

”Näyttää? Mitä se on olevinaan?”

”Sinun tulee antaa minun arvattavakseni kolme arvotusta ja minä annan sinulle kolme. Jos sinä arvaat minun arvotukseni, niin...”

”– niin syön minä sinut suuhuni”, keskeytti jättiläinen.

”Olkoon niin”, sanoi Matti. ”Ja jos minä arvaan sinun arvotuksesi, niin syön minä sinut suuhuni.”

Jäätehisestä tuntui tämä jumalattoman hauskalta, häntä miellytti tuo pieni, teerevä kerskuri ja hän asetti Matin seisomaan lumeen pää alaspäin. Mutta Matti oli pian taasen jaloillaan ja komensi: ”alota!”

”Ei, suuri Jäätehinen”, kuiskasi mustapeikko, ”älä anna narrata itseäsi! Sinä olet varmaan maailman viisain mies, mutta tyhmät ihmislapset voivat peijata viisaimmankin.”

”Suus kiinni!” sanoi Jäätehinen vihaisesti. ”Tahdon sanoa sinulle että tuommoisen nulikan minä syön suuhuni, tunnenkin oikein kelpo ruokamaittia. Jaha, kolme arvotusta! No, mikä on se, kuin on sinulla, mutta ei ole minulla?”

”Kymmenen vuoden ikä”, vastasi Matti Reipas.

”Todellakin, sitä ei käy kieltäminen. No, mikä on se, kuin on minulla, mutta ei sinulla?”

Matin teki mieli sanoa: ”tyhmyys”. Mutta hän oli siksi viisas että vastasi: ”tuhannen vuoden ikä.”

”Ohoh! niin no, sitäkään ei voi kieltää. Mutta kuule”, sanoi jäätehinen, voitostaan varmana: ”mutta mikä on se, joka ei ole minun eikä sinun näköisesi?”

”Krokodiili”, vastasi Matti.

”Kroko...” mikä ihme se on?

”No tunturirotta, jos ymmärrät sen paremmin.”

”Tunturirotta? Niin, sitäkään ei käy kieltäminen, tuumasi jäätehinen alakuloisena. Nyt on sinun vuorosi kysyä.”

”Mikä on se, joka syntyi maailman alussa ja kuolee maailman lopussa, eikä kuitenkaan tule viittä viikkoa vanhemmaksi?”

”Oo, sitä ei tiedä kukaan, etkä sinäkään”, vastasi jäätehinen neuvotonna.

”Tiedänpähän, se on kuu. No, mikä on se, joka lakkaamatta irvistää?”

Jäätehinen tuumasi että se täytyy olla Matti itse.

”Eipä, se on seinänrako. Mutta arvaa nyt mikä on tämä:

”Lensi lintu siivetön,
Istui puuhun jalaton,
Linnun korjas neitonen,
Jolta puuttui suukkonen;
Paistoi ilman pannutta,
Söi sen ilman suolatta?”

Jäätehisen korvat kävivät kuumiksi, aivan alkoivat sulamaan.

”Syö hänet, syö!” kuiskasi mustapeikko. Mutta jäätehinen tahtoi pysyä sanassaan ja alkoi perinpohjaisesti miettimään. ”Kuinka voi lintu olla siivetön ja neitonen suuton, se on kerrassaan käsittämätöntä.” – Kuule nyt, Matti, sanoi hän: ”kumpi meistä on tyhmempi, minä vai sinä?”

”Sitä minä en tiedä”, vastasi Matti varovasti. ”Mutta siivetön lintu on lumi ja suuton neitonen on aurinko.”

”Vai niin”, sanoi jäätehinen, ”sinä et näy olevan juuri tyhmimpiä. Mutta mitä on viisaus voiman rinnalla! Tiedätkö sinä, minua pidetään koko maailman vahvimpana miehenä!”

”Se sinun tulee myös näyttää, ennenkuin minä sitä uskon”, tuumaili Matti. ”Koetappa nyt muuttaa tämä vuori kolmen tuhannen penikulman päähän ja muuta se aamuksi jälleen takaisin samalle paikalle!”

Jäätehinen silmäili vuorta ja huomasi sen melkein liian raskaaksi. – ”Lörpötystä!” selitti hän. ”Koko maailmassa ei löydy semmoista, joka voisi tuon kivenmöhkäleen muuttaa.”

”Löytyypä, sen teen minä”, vastasi Matti; ”sen verran olen oppinut koulussa. Minä menen nyt vuorelle ja istun siellä aamuun asti. Vuori pyörii maan mukana 24 tunnissa kolme tuhatta penikulmaa, ja huomen aamulla tähän aikaan olen minä vuorineni täällä.”

”Suuri Jäätehinen, hän puijaa sinua!” kuiskasi mustapeikko.

”Joutavia, kuule nyt, Matti”, väitti jäätehinen, ”tuo kaikki on paljaita oppineiden konsteja. Annappa kun minä näytän voimiani tavalla, jonka kaikki käsittävät!”

”Anna näkyä vaan”, sanoi Matti. ”Täällä on meidän riihi. Työnnäppä nyt vaikka pääsi läpi seinän!”

”Tuommoisen hökkelin minä vaikka potkasen kumoon.”

”Älä viitsi, se ei ole mikään konsti. Mutta pistä pääsi seinän lävitse!”

Jäätehinen ryhtyikin tähän hommaan. Kerta toisensa perästä puski hän jääpäänsä seinää vastaan niin että sirpaleet singahtelivat ympärille. Mutta seinän läpi hän ei päässyt. Ähkien ja puhkien selitti hän että sitä ei voi tehdä kukaan.

”Kyllä, sen teen minä”, sanoi Matti. Niin puhein juoksi hän riiheen, pisti päänsä riihen ikkunasta ulos ja huusi: ”hyvää päivää, suuri Jäätehinen! Nyt minä syön sinun.”

Tämä tuntui jäätehisestä niin käsittämättömän lystikkäältä että hän alkoi nauraa. Siitä oli kulunut jo pari tuhatta vuotta, kun hän viimeiseksi nauroi, silloin kun Ukko ajoi vaunuinensa kuperkeikkaa pilvissä. Ja niin hillittömästi nauroi jäätehinen, että hän kokonaan unohti vanhan, hauraan jääruumiinsa. Korvat olivat sulaneet ja pää lääpistynyt riihenseinää vasten, jääsydän oli niinikään sulanut ja jalat muuttuneet meren vedeksi. Nauru ja päivänpaiste teki hänestä aivan lopun. Siksis soksis! kuului vaan kun koko jääköntti lupsahti läjään suureksi, korkeaksi jääsohjo-kasaksi. Semmoiset olivat jäätehisen jäähyväiset maailmalle. Mustapeikko pelästyi niin pahanpäiväiseksi että vilisti metsään pakoon minkä koivista riitti, tarttui siellä jäniksen silmukkaan ja päätti siten mustan elämänsä valkoisella lumella.

Matti Reipas oli ylpeä voitostaan, mutta hän piti kuitenkin syntinä että semmoinen mahtava jättiläinen juoksisi viheliäisenä likavetenä. Kylän lapset kokoontuivat hämmästyneinä ja uteliaina korkealle niedokselle jättiläisen jäännösten luona ja tuumittelivat keskenään että montako lasta tuo lienee aikoinaan syönyt. Mutta kinokselle tuli myös muuan pieni tyttö suksineen ja sanoi: ”ei, jäätehinen oli hyväluontoinen, ei jäätehinen lapsia syönyt, meidän tulee kirjoittaa hänelle hautakirjoitus.” Ja hän kirjoitti suksisauvallaan lumeen:

Tässä lepää viimeinen jäätehinen. Hän oli suuri ja tyhmä, mutta hän ei tehnyt mitään pahaa maailmassa. Hyvä on olla viisas, mutta parempi on olla tyhmä ja hyväluontoinen kuin viisas ja häijy.

Ja tuo pieni tyttö itki päivänpaisteessa jäätehisen haudalla. Ja hänen hautakirjoituksensa oli, kuten monen muunkin, kirjoitettu lumeen.

LAPSEN RUKOUS KAIKKIEN PUOLESTA.

(Uuden vuoden iltana.)

On vuosi vierryt; uus vuosi on Kohoova ajan rientohon, Ja ihmis-elämä hehkuu, hiutuu, Kuin yöllä kipinä loistaa, riutuu. Nyt kello kutsuvi rukoukseen, Ja Luojan etehen hartauteen, Hänelle polvemme notkistamaan Ja hänen armoans julistamaan. Me häntä kiitämme riemuiten, Hänt’ ylistämme myös iloiten, Me lapset pienoset täällä maassa, Ja kaikki enkelit taivahassa. Maailman valtias hän on, mut On päämme hiuksetki lukenut. Hän vuosituhanten säätää hetket, Hän määrää meidänki elonretket. Hän taivaan kuningas ijäinen Katsahtaa lastensa puolehen, Ja huokauksemme hiljaisetki Hän kuulee taivaassa joka hetki. Ja Herra, lapsien ystävä, Hän tahtoo myös sua sääliä, Hän kuulee sun esirukoukses, Sun kaikkein puolesta huokaukses. Rukoile vanhempies puolesta: Jumala siunaa armollas Mun äitiän’ ja isään’, Valaise heitä neuvollas, Ett’ ei he eksyis missään; Sä kotiamme suojele, Ja vanhempamme varjele, Heit’ iloit’ ikävissään. Rukoile sisarustesi puolesta: Me saman rungon vesaset Olemme siskot, veikot, Suo oomme yksimieliset, Vaikk’ olemmekin heikot, Vieroita eripuraisuus, Ja väliltämme riitaisuus, Kukista pahat peikot. Rukoile opettajaisi puolesta: Opettajallen’ siunaus, O Herra, armost’ anna, Ja heille pyhä valkeus Korkeudesta kanna, Ett’ opetuksen oikean, Ja valistuksen vakavan He voisi minuun panna. Rukoile ystäviesi puolesta: O Herra, kaikki ystävän’ Sä ota turvihisi. Oppaaksi tielle elämän Lähetä enkelisi. Suo että täällä tuskissa Ja ahdingoissa, vaivoissa Ystävyys lujenisi. Rukoile vihollistesi puolesta: Laps heikko olen, tiedän tuon, Mä usein joudun vikaan, Mut kaikille mä anteeks suon, Vaikk’ ei he antaisikaan. Ann’ anteeks heille Jumala, Heill’ armokätes ojenna, Suo laupeutes pikaan. Rukoile isänmaasi puolesta: Maatamme, isänmaatamme Varjele hyvä Luoja, Vahingot, vaarat estele, Ja ahdingoista suojaa. Suo vapautta, valoa, Suo kunniata, suuruutta, Sä kaiken hyvän tuoja. Rukoile ruhtinaasi puolesta: Suojele, Herra armias, Valaise ruhtinaamme. Karkoita vaarat voimallas, Suo rauhass’ olla saamme, Ett’ aina laki, oikeus, Ja menestys ja siunaus Iloittais isänmaamme. Rukoile itsesi puolesta: Jumala, rakas Isäni, Ain’ ole mua lässä, Ann’ anteeks pahat tekoni, Virheeni elämässä. Öin päivin sinuun turvaun, Sun armos suojaan antaun Ilossa, ikävässä. Rukoile onnettomien puolesta: Minulle Herra sun armos on Antanut kodin ja ravinnon, Sun pyhä sanas on myöskin omain; Rukoilen puolesta onnettomain; Puolesta kaikkien kurjien; Puolesta raukkojen nälkäisten: Puolesta viluhun kuolevaisten; Puolesta vetehen hukkuvaisten; Puolesta korvessa kulkevain; Puolesta helteessä huokaa vain; Puolesta kulkiain kerjäläisten; Puolesta haudalla itkeväisten; Puolesta sairasten kituvain; Puolesta vankina riutuvain; Puolesta myös maanpakolaisten; Puolesta orpojen pienokaisten; Puolesta synkeämielisten; Puolesta sokeasilmäisten; Puolesta mykkien miesten, naisten; Puolesta rampojen kaikenlaisten; Puolesta maatansa kaipaavain; Puolesta orjina oihkavain; Puolesta vaivaisten sorrettujen; Puolesta syyttänsä tuomittujen; Puolesta, Herra, sun pilkkaajais, Suo hekin syntinsä anteeks sais; Puolesta, jotka käy tuskan teitä; Sä Herra armahda kaikkia heitä! Rukoile syynalaisten puolesta: Puolesta rukoilen niidenkin, Jotk’ ovat langenneet synteihin; Puolesta varkaiden, ryövärien; Puolesta julmien murhajien; Puolesta ystävän – jättäjän; Puolesta maansa pettäjäin; Puolesta syntihin vietteliäin; Puolesta orvoilta ryösteliäin; Puolesta rietasten pilkkaajain; Puolesta tyhmien ilkkujain; Puolesta viekasten teeskeliäin; Puolesta pyhyyden häväisiäin; Puolesta juomari-raukkojen; Puolesta myös rahanahnasten; Puolesta murha-polttajien; Puolesta väärin-vannojien; Puolesta turhien pöyhkeäin; Puolesta kateiden ylpeäin; Puolesta pahojen kituttajain; Puolesta tuhmien turmeliain; Puolesta köyhiltä raastajain; Puolesta huonojen vanhempain; Puolesta lastensa saastuttajain; Puolesta veljeinsä raateliain; Puolesta Herra sun hylkääjäis, Jotk’ ain’ on vastoin sun henkeäis; Oi jos he karttaisi synninteitä! Oi älä kadota Herra heitä! Rukoile onnellistenki puolesta: Kaikk’ ilo, kaikki suru myös On, Herra, antamasi. Suo että edest’ armotyös Sois sydän kiitostasi, Ett’ ilon hymy nousis vaan Kuin kevään kukka tuoksumaan Sun laupeudestasi. Rukoile hyvien puolesta: Siunattu se, ken päällä maan Vaeltaa Herran teitä, Ja rientää muita auttamaan, Eik’ katkeroita heitä, Ja elinaikans uhraapi Lähimmäistensä onneksi, Jakaen lievikkeitä. Rukoile pakanain puolesta: Jumala, mailman valkeus, Valista pakanatki, Ett’ armo sekä laupeus Yllättäis heidät ratki. Sä yksin ilon, onnen suot, Sä lohdutuksen, levon tuot, Täydennät vajavatki. Rukoile kaikkien eläväin puolesta: Maan piiri asukkaillensa On Herra vallassasi; Sä tuskat kaikkein karkoita Vahvalla voimallasi; Lievitä kivut eläinten, Suo myöskin kuolon jälkehen Heill’ lepo armostasi. Rukoile kuolleiden puolesta: Tiedämme kuolleet nukkuvan, Ja heidät kätkee hauta, Vaan Jesus Kristus kuoleman Musersi kuolons kautta. Suo, Jesus heidän nimessäs Levätä, viimein äänelläs Herätä, eloon auta. Kiitä Jumalaa ja rukoile hänen valtakuntansa puolesta: Viel’ sydämestän’ rukoilen, Ett’ armos meillä oisi, Ett’ aina, Isä ylhäinen, Sinulle kiitos soisi, Ett’ armokeinos suloiset Maailman kansat kaukaiset Sun valtakuntaas toisi.