RUUSUHELMET.

Kun viisas siskon’ taittaa
Pienoisen ruususen,
Sen lehdet survoo, laittaa
Taikinan pienoisen.
Kädessään vanuttaapi
Ne pikku helmiksi,
Säikeesen pujottaapi,
Kaulassaan kantaapi. Mitenkä hentoo tehdä
Hän siten ruusuillen?
Ei kaunist’ ole nähdä
Pöperö semmoinen.
Niin, sisko sanoo: tuoksu
Helmillä hyvä on,
Ei sitä ajan juoksu
Karkoita pakohon. Kakskymment’ ajast’aikaa
Hän niitä kantelee,
Mut tuoksua kuin taikaa
Ne aina antelee.
Kun vanhuus joutuu hällen,
On ruusu lauhtunut,
Niin jää nuo kukat jällen
Helmiksi survotut. Niin, saattaa olla vainen
Sen tuoksu jälellä,
Mut ruusu ihanainen
On itse mennyttä.
Iloiten eikö näkis
Hänt’ aikaa lyhempää?
Miks sotkemalla tekis
Hänestä kestävää?