RUHTINAS.
Uus syttyy jälleen palo.
REGINA.
Yö synkkä palajaa ja painuu päivän valo.
(Esirippu laskee.)
Viides näytös.
Samoin kuin toisessa näytöksessä, piha Emmeritzin linnassa, taustana valli, mutta vallin keskellä on leveä, avoin portti, josta näkyy eräs maisema. Molemmin puolin porttia on vallille pystytetty suuri ruotsalainen lippu. Lähempänä etualalla maariankuva nojattomassa puukomerossa. Kummallakin puolin linnan sivurakennuksia. Vasemman sivurakennuksen alikerrassa ikkuna rautaristikkoineen, niin sijoitettu, että katsoja helposti voi sen läpi nähdä erääsen vankikammioon. Tätä huonetta valaisee lamppu, mutta näyttämöllä vallitsee näytöksen alussa heikko aamurusko, joka vähitellen valkenee täydeksi päiväksi. Ikkunan alla penkki.
Ensimmäinen kohtaus.
Ristikko-ikkunasta näkyy Regina polvistuneena rukoilevan vankilassa. Puku sama kuin ensi näytöksessä. Ikkunan alla Bertel vartiovuorossaan. Yksinkertaisena sotilaana. Hetkinen sen jälkeen kuin esirippu on noussut tulee Kätchen.
N:o 7. Duettino.
KÄTCHEN.
Uljas herra sotamies, totta suottehan minun nuorta neitiäni käydä katsomaan?
BERTEL.
Mahdotonta, mahdotonta, kaunis neitonen.
Kovin on se kielletty, en päästää tohdi, en.
KÄTCHEN.
Uljas herra sotamies, mut jos ma anomuksen annan ynnä nöyrän teon, niin nöyrän niijauksen…
BERTEL.
Mahdotonta, mahdotont'. Ei mitään lahjomista.
Kauppa kanssa sievän tytön ain' on vaarallista.
KÄTCHEN.
Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan!
Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla.
Tyttö parka hiukan jos niijaa vaan,
lahjoista, niin lahjoista ne kohta murahtaa.
BERTEL.
Tyttöjä, kas veitikoita, miekan, miehen naurajoita; voittavansa suloisin suin he luulee linnankin.
KÄTCHEN.
Ehkä muurit aukeaisi eestä suudelman… tietysti kädelleni… Minä kysyn vaan?
BERTEL.
Suudelman ma otan niinkuin kunnon sotilas, mut Cupido varmahan on pikku peijakas.
KÄTCHEN.
Ah, niitä sotilaita, veijareita vallan! Vilppi asuu, vilppi asuu kypäröiden alla, suudelman he suvaitsevat ottaa armossaan, sitten, sitten meille he nauravat vaan.
BERTEL.
Tyttöjä, kas veitikoita, miekan, miehen naurajoita, meidät suukko suloinen viepi vaikka hirtehen.
KÄTCHEN.
Kas, tekö?
BERTEL.
Kuningas mun sotamieheks sääsi.
KÄTCHEN.
Oi taivas, minkä vuoks?
BERTEL.
Kun vanki pakoon pääsi.
KÄTCHEN.
Vääryyttä sellaista te sietää ette saa, jos teinä olisin…
BERTEL.
Niin?
KÄTCHEN.
Totta tosiaan ma varmaan kostaisin. Tuon tuolla karkaajaksi myös tulla antaisin, heit' oisi silloin kaksi.
BERTEL.
Ah, viettelijätär, lain mukaan pitäis mun sinut hirttää — kaulahain. Mut armon saat sa, kun armeija Frankihin käy tänään matkaamahan. Joka Ruotsin, Suomen mies ilolla kuolemahan käy eestä kunnian ja sankar'kuninkaan! Mut tänään julma on hän vielä vihassaan, ei mulle, mutta neidilles. Niin mielelläni ma kuolisin, jos se vois auttaa neitiäsi. Ah, munpa kirje sai kuninkaan raivohon. Yön kaiken palanut tuli neitis luona on. Hän rukoili, ma kuulin — sydän mulla suli: "Ah' oon lempinyt, jota vihata mun tuli!" Mit' tietää sanat nuo? Surullist' onpi tää. Mut Kätchen, neitiäs jos rakastat, niin jää luoksensa että hänt' ei solvais sotilaamme. Käy huhu että hän elämää kuninkaamme on uhannut… kas puhe vaarallist' on tuo, se vimmaa sotilaan… jää sinä neitis luo vahdiksi…
KÄTCHEN.
Sotamies on tuhma.
BERTEL.
Vaiti! Tuolta joku tulee. Vahdistani mun täytyy pitää huolta.
Toinen kohtaus.
Edelliset. Eversti Lilje.
LILJE (Kätchenille).
Neit' onko hereillä?
KÄTCHEN (ärtyisesti).
Hereillä? Miks ei ois!
Mun neitein rukoilee ja rauhass' olla sois.
LILJE.
Kuningas, noustessaan ratsulleen, käski että vapautens' saakohon sun neitis viipymättä. Hän surkutteli, ett' on ruhtinattaren erehdys saattanut näin suureen murheesen. Se hälle ilmoita. Kuningas itse vasta hänt' aikoo tervehtää.
(Menee, viitaten Bertelille avaamaan vankihuoneen oven ja siten menemään.)
BERTEL (itsekseen, mennessään).
Ah, sankar'kuningasta ma kuinka epäilin!
Kolmas kohtaus.
Kätchen, Regina. Sitten Helmbold.
KÄTCHEN.
Hänt' tervehtää? Vai niin, purraanko ensiksi ja nuollaan sittemmin? Nyt neidin luo.
(Rientää vankilaan, jossa Regina yhä näkyy polvillaan rukoilevana, näkemättä, kuulematta Kätcheniä.)
KÄTCHEN (vankilassa).
Kas niin, nyt ollaan vapahia,
tie auk' on. (Äänettömyys. Itsekseen.) Maaria!
Hän ilosanomia
ei kuule! (Ääneen.) Tulkaa, kun jo
vartoo ruhtinas. Hän kuolee huolehen. (Itsekseen.) Oi, turha!
(Äänettömyys.) Kuningas
sen suo.
(Nähdään Reginan nousevan vitkaan ja tarkastavan Kätcheniä.)
REGINA.
Ken?
KÄTCHEN.
Kuningas.
REGINA (haaveillen).
Hän!
(Kätchen tarttuu hänen käteensä ja johdattaa hänet näyttämölle. Regina hervakkaana, kalpeana, aivan vaipuneena itseensä, pitämättä vähääkään väliä ympäristöstään.)
KÄTCHEN.
Kuka muu se oisi? Nyt vapaa olette. Otsanne kirkkaaks soisin. Kuink ootte kalpea! Ah, häijyn kohtelun kai heiltä saitte te. Mut tulkaa, ennen kun kuningas…
REGINA (nopeasti).
Taasen hän! (Arasti, hitaammin.) Käy, kuiskaa korvahani, käy lähemmä, ettei sua kuulis Jumalani. Sull' onko ollutkaan unelma syntinen? Sa sitä vastahan yöt, päivät taistellen vihastuit itsehes, kaikk' kielsit — itkit — valvoit, rukoilit — tuntoas sen muistoll' aina kalvoit. Turhaan? Ei toivoa? Vai kuinka? Kuinka tuo ylevä kaikkialla tielles varjon luo? Piiloitut yöhön! — Ah, sen katseest' yökin valkee. Pakene linnahan! — Äänestään muurit halkee. Rukoiluun polvistut! — Apostolilla on sen katse, Neitseellä sen kasvot! Kuolohon sa turvaat? Auta ei. Hän astuu hautaan saakka, sua painaa alla maan rikottuin valais taakka, ja riemut Eedenin hän eestäs varjostaa. Et taivaan oma oo, hän yksin sinut saa!
KÄTCHEN (hämmentyneenä).
Mut teit' en ymmärrä… te peljätätte mua!…
(Itsekseen.) Ken luulis, luutnanttiin noin voiko rakastua?
Se ihmeellistä on.
REGINA.
Yks keino onpi vaan.
Oh, sitä rikokseks sa älä sanokaan.
Ne liekit sammuta, jotk' on sun sielus turma!…
Oi, Kätchen!… Keino tuo?
KÄTCHEN.
Mik' on se?
REGINA (tuskallisesti hymyillen).
Se on surma.
KÄTCHEN.
Kauhistun…
REGINA.
Katso vaan, sen laps'kin tajuaa.
Sa tapa haave — se ei nouse milloinkaan.
Se vitsa, joka lyö — se vitsa poikki murra
ja orjantappuroin ei Eedenissä surra.
KÄTCHEN.
Tulkaa, te houritte. Silmänne hehkuvat.
REGINA.
Nyt ripin kamalan sa multa kuulla saat; mut rippiä ei muut saa tietää kuin me kaksi. Sa luulet, luotu en ma Saksan kostajaksi? Erehdyt. Kuullut liet kai Judithista? Uus ma Juudith olen. Mut se onpi salaisuus. Rubiinimiekka mull' on, joka iskee tulta, timanttikilpi myös kuin kevätpäivän kulta. Mua älä lähesty! Ma kannan salamaa, ma myrskyn enkel' oon — sinulle synnyinmaa! Tulev' on tuomio kuin Sodoman, Gomorrhan. Herjaaja häijy, sun ma poljen, maahan sorran! Kautt' taivaan! Murran sun, sua loppuun maailman ma vihaan, vainoan, sun maasta juuritan.
KÄTCHEN.
Pois tulkaa, armahin! Tuo puhe, joka kauhun mieleeni tuo, jo jättäkää!
REGINA.
Sa näätkö sauhun?
Maailmat palavat, on päivä tuomion.
Kaikk', kaikk' on tuhkana. Ma yksin jälell' oon.
Kuolleiden keskeltä kas haamu kohoaapi…
Se Kustaa Aadolf on… Katseensa leimuaapi!
Ei, hellä katseens' on — nyt liikkuu huulensa.
Kuuletko? (Kuuntelee.) "Regina, mua kerran lemmit sa
miss' on nyt sydämes, naissydämes sa nainen?"
— Tuhkassa, kuningas! — "Se paha, lapsukainen." —
Niin sangen paha, sire!
(Peittää kasvonsa Kätchenin syliin.)
KÄTCHEN (itkien).
Ah, mitä vastaan!
REGINA.
Kas, kyynelkö? — hänenkö? Oi, kiitos, kuningas! En ole paha niin kuin luulette, kentiesi. Mun sydämeni myös ol' onnen tyynen liesi; ah, silloin miekkaa kaks sydämein halkaisi ja toinen olit sa, mut toinen uskoni. Kirota toista mun, toist' täytyi siunaella. En voinut valita, ma voin vain vaikerrella ja multaan murtua…
KÄTCHEN.
Ah, ei hän kuulekaan.
On kuin hän pudonnut ois kuusta suorahan…
(Helmbold astuu sisään.)
Kah, Helmbold! Ettekö pois ratsastaneet äsken?