RUHTINAS.
Pois käärme silmistäin! Työs tääll' on päättynyt ja neitis rippi-isä olkoon Helmbold nyt. (Dorthe vetäytyy takaisin.) Mun löikö sokeudella silloin viha Herran, kun, Hieronymus, sun ma käsiis uskoin kerran tään sielun ylvähän. Kas, tuossa työnne on, suvi ilman suloa ja kevät kukaton. On lapsein myrkytetty. Lapsen sydän sykkää, mut marmor'kuva tää, niin tunteeton ja mykkä, hän tyttäreni? Ei! Ol' hellä tyttärein ja hyvä, lempeä, sukua enkelein. Kirottu olkohon, ken tyttäreni ryösti, ken kultaa syömen sai ja sijaan kiven syösti.
(Regina osoittaa vienoa liikutusta.)
DORTHE (hiljaa ovelta).
Kiusaaja!