KOLMAS KOHTAUS.
Edelliset. Eero Boman tulee tupaan laulaen.
EERO.
Nuor', uljas, sorja sotilas ol' isäni jos ken,
hän pyssyn otti, oli mies viistoista täyttäen.
Tie kunniaan vain tiettynään,
ol' aina altis kestämään
hän vaivan, vaaran, liekin, jään, —
sen taisi taatto, sen!
Laps olin, kun hän lähti pois, kun sotatorvet soi,
mut uljasta en unhottaa ma ryhtiänsä voi,
en hattuaan, en töyhtöään,
en päivetystä poskipään,
ain', aina tumman varjon nään,
min kulmakarvat loi.
KAUKONEN.
Tuli ja leimaus, poika! Ken sa olet?
Se laulu toista! Siin' on ruutia,
se käy kuin luoti läpi sydämen.
Edestä moisen laulun kuolla voi.
Ken oli isäsi?
EERO laulaa..
Jäi Lapualle taattoni, mies likin lippuaan;
siin' ensi kerran kelmenneen sodassa kerrotaan.
Ja taistoss' eestä Kustavin
taas vaari vaipui Uttihin,
ja Lappeell' isä vaarinkin,
mies Kaarlen aikoinaan.
Niin heidän kävi, kaikki sai he vertaan vuodattaa;
mut elo tuo ja kuolo tuo ol' uljast', ihanaa.
Ken huonona jäis hoippumaan?
Ei, nuorna kuolla eestä maan
ja kunnian ja kuninkaan
on totta toisempaa!
KAUKONEN syvissä, ajatuksissa.
Oletpa oikeassa, poika.
BRIITTA.
Sanotko, missä viivyit, hulttio? Kai kylässä taas leikit, tappelit? Se tapaistas! Sait ehkä kauhallisen rovastin padasta? Ja mitä sanoi hän asiaasi? Saanko pitää torpan?
EERO.
Herrainen aika, kyläss' on nyt joulu, on oljet permannoilla, suuret korvot olutta kuohuu. Niin, niin iloinen tän' iltan' olen. Miksikö mä viivyin? Vai tappelin, vai leikin ma? Ohhoh! Moist' ajatella ken nyt ehtis? Puhuu vain sotamiehistä nyt koko kylä, noist' urhoist' uljaista nyt takaa niiden vuoskymmenen. Ja sotamiehelle tään tuvan, jok' on maalla pappilan, ne antaneet on; ja jos tahdot, äiti, täss' asua, niin sovi ukon kanssa. Hei vaan, nyt alkaa meillä ilon päivät, äkseerata nyt joka päivä voin. Te saatte auttaa.
BRIITTA.
Herra siunatkoon! Nurinko maailma on? Kansa hullu? Tupani vievät! Tänne sotilaita vai tuotais? Mitäs, sanoin! Kalmukki on purrut koko kylän!
KAUKONEN heräten ajatuksistaan.
Ken ol' isäs?
Isäsi, poika?
EERO.
Siinäpä se temppu! Sen teille juuri lauloin: sotilas! Jos lisää tietää tahdotte, niin virkkaa voi risti tuolla kirkkotarhassamme ja joka kylän poika. Moinen mies on muistaa helpompi kuin katkismus. Ei laulu ollut mun. Se hänen on. Vaan sitä laulan, omani kuin ois se. Ja siksi laaksoissa ja kunnahilla se soi, kun metsän teitä käyskelen.
KAUKONEN.
Mik' oli isäs nimi?
EERO.
Eero Boman.
KAUKONEN.
Hän? Surussa ja onness' ystäväni?
Tääll' Lapualla joka ammuttiin?
Ja tähän tupaan vuoti verensä?
Mutt' ethän hänen poikans' olla voine?
EERO.
Ahaa, te isoisää tarkoitatte? Niinkuin en tietäis, missä kaatui hän ja
ylpeästi
kuinka kaatui! Hänen kaimansa ol' isäni. Ja Eero, isän kaima, ma olen. Yhtä juurta, yhtä verta olemme, sama uskollinen sydän ja suora mieli meiss' on soturin. Vai tunsitte te vaarin?
KAUKONEN.
Tunsinko!
Ei veljiä niin rakkaita kuin me!
Laps — siunatkoon sua Herra!
EERO.
Kuinka hauskaa!
Nyt teidät vaarinani pitää tahdon.
Mull' eihän ole muuta. Kättä päälle!
Te jäätte tänne, kunnon sotilaaksi
mun opetatte.
Briitalle.
Sano, että hän jää meille.
BRIITTA.
Puhut, mink' on mieltä päässäs.
Mull' onko varaa kerjureita syöttää?
KAUKONEN Eerolle.
Hän oikeass' on. Paremp' etsi tuki! Vain murene siit' olen muurista, mi maata suojasi ja soraks sortui. Vain jännes hervonnut ma kädest' olen, mi kohtaloa torjui, kunnes taittui. Siit' ajast' olen sirpale, jok' oli, eik' enää ole, jot' ei ymmärrä nykyinen aika. — Älä puutu minuun! Ma hautaan kuulun, sinä elämään. Käy, poika — lapsi uutten aikain, vedä puumiekkas puolest' uutten jumalain! Ma liian vanha olen uskon vaihtoon, täss' erkanevat tiemme. — Hyvästi!
Tahtoo mennä.
EERO Briitalle.
Hän lähtee. Näättehän sen, Briitta muori! Niin vanha mies! Niin yksin talviyöhön! On jouluilta, olettehan pannut te lyhteen katon varpusillekin; vaan hänen, hänen mennä annatte!
BRIITTA.
Mutt' Eero kulta…
EERO itkien.
Niin, hän menköön vaan. Niin, menköön vaan! Mut kas, ma lähden myös. Otathan myötäs minut, vaari kulta? Toist' olen aikaa tosin kyllä, kovin myös toisenlainen, huonompi kuin te, mutt' yhtä juurta, yhtä muuria, yht' olen käsivartta kanssanne; soturipoika olen minäkin!
KAUKONEN.
Niin nuori, lämmin, köyhä, isätön, ja kuitenkin sit' oivaa ainepuuta, mi kelpaa kansakuntain kunniaksi! Sanopa, mitä aiot, miksi mielit.
EERO.
Minäkö? Teen, kuin teki isät ennen.
Laulaa.
Nyt orpo olen, osaton, syön leipää vierahan,
on suosijani, suojani tuvilla tuonelan.
Mut vaikertaa en huoli vaan,
saa aika varren varttumaan,
ma, poika kelpo sotilaan,
en sorru hukkahan.
Kun vaurastun, kun vuotta vain viistoista täyttää saan,
noin taistohon käyn minä myös ja nälkään, kuolemaan.
Ja missä taajin liekki lie,
ain' askeleeni sinne vie;
mist' ennen, taatot, teillä tie,
myös poika polkemaan!
KAUKONEN.
Sua kiitän, Herra, että elää vielä isien henki tässä lapsessa. En tukea voi häntä — sinä tue! En johtaa häntä voi — sa johda, Herra, ett', elämänsä arpa kuinka käykin, jos rauhan taikka sodan toimiin vie, hän synnyinmaan ois uskollinen poika, sen onneks eläis, kunniaksi kuolis! Mua seuraa! Olet poikani täst' alkain.
EERO.
Se kelpo puhetta! Te eellä käykää, ma tulen jälkeen.
KAUKONEN Briitalle.
Onnellista juhlaa.
Menee.