TOINEN KOHTAUS.
Kaukonen. Briitta. Maitokiulu kädessä.
BRIITTA ensin Kaukosta huomaamatta.
Osansa sai nyt Mustikki. Ja nyt on aika laittaa hiukan iltaruokaa. Pitäisi Eeronkin jo palaaman.
Sytyttää, kynttilän.
Kas niin, tuoss' on taas yksi kerjäläinen!
Niin käy, kun oveaan ei lukitse.
Mutt' yhtäkaikki, nyt on jouluilta,
mull' onhan joululeivät, -voit ja -maidot.
Jumalan rauha, vanhus.
KAUKONEN.
Herran rauha. Ma aioin kylään illaksi, mut tie on pitkänpuoleinen ja kylmä yltyy. Kun tunsin tupanne, niin arvelin vähäisen lämmitellä.
BRIITTA.
Olkoon suotu. Tääll' ennen kerjuull' ollut liet, kun tunsit tupani?
KAUKONEN.
Tässä pitäjässä synnyin. Rovasti minut kyllä tuntee, mutta siit' aikaa on, kun viimeks olin täällä.
BRIITTA.
Niin, kansaa kaikenlaista kiertelee nykyisin teillä.
Ikkunassa.
Missä Eero viipyy?
Se lurjus kylään unohtunut on.
Jää sinne, kunnes paluutiellä sudet
saa kimppuunsa.
Kattaa pöydän.
Miks ette pysy siellä, miss' olittekin? Ruotulaisna varmaan — tai elättinä jossain? Tietkääkin, ett' eipä Lapualla, Herra nähköön, puutetta ole mieronkiertäjistä, etenkään viime nälkävuoden jälkeen.
KAUKONEN.
Ma ennen nuorna olin sotamies…
BRIITTA nyreästi.
Te sotamies?
KAUKONEN.
Ja sitten torppaa pidin ma Alavudella, vaan liian vanha jo olen siihen. Leipää neuvotella saa muualta nyt vanhall' iällään.
BRIITTA.
Vai sotamies? No, enpä virka mitään, sen vain ma sanon: toimen paremman ja kristillisemmän voi ottaa mies kuin tappaa lähimmäistään, kansa raukkaa. Lie hänkin nuoruudessaan ihmisten taloja polttanut, kuin polttivat mun kotinikin. Yhtä poikkeusta, niin, ellei yht' ois vain — ja vainaa varmaan on sekin mies — niin sotilaat, sen soisin, sais itse piru viedä joka kynnen. Hän parhaiksi nyt tuli tänne, hänkin, pään pyörtämähän Eero paraltani, mink' ilmankin jo piuke, pauke täyttää. Kunp' en ois koko poikaa korjannut maantieltä nälkäisenä kiertämästä! Hän pääni harmaaks saattaa lauluillaan ja tulee tappelijaks isäänsä ja vaarihinsa, — onhan koko suku, kuin purema ois hullun kalmukin.
Kurkistaa ovesta pihalle.
Hoi, Eero raukka, kiltti Eeroseni! Mihinkä jäitkin? Sudet pakkasessa salolla tuolla ulvoo saalistaan. Jo joudu kotiin! Saatpa maistimiksi makeat kakut, voit ja iltamaidot. Hoi pikku, kulta Eero! — No, kas tuossa se laiska lurjus tulee karkuteiltään! Vaan maltas, kyllä ma sun opetan kylällä kuhnimaan! Vai kakkujako? Ja voita, maitoa? Et tippaa maista! Mut patukkaa sun — — — Kuules velikultaa! Sotilaslaulua hän laulaa tiell', niin että kuusikangas vastaan kaikuu — — —
Orkesteri soittaa Paciuksen sävellystä Runebergin "Sotilaspoikaan".
Soitto jatkuu melodraamallisesti Kaukosen puhuessa.
KAUKONEN.
Sa älä soimaa kättä sotilaan, jok' onnes eestä kaiken voimans' antaa, ei ketään sorra, mutta miekkaa kantaa vain suojaks oman kalliin synnyinmaan! Äl' oves lukkoa sa murra — soi! se suojaa ennen, vasta suoda voi! Hukass' on kansa, puoltoon kunniansa mi teräst' omaa vaill' on vaaroissansa, mi myrskyssä on heikko ruoko vain jo taitons' uljaan kuolla unhottain.