1. HELSINKI: SUURSAARI.
Viime vuosisadan lopulla oli Suomenlahden pohjoisella rannikolla kallioiden keskellä pienoinen kaupunki, joka ikivanhasta, niillä seuduin säilyneestä helsinginmuistosta oli saanut nimekseen Helsinginkoski (Helsinki). Meren lahdet ympäröivät tosin kolmelta puolelta sitä harmaakiviniemekettä, jolle tuo pieni kaupunki oli ryöminyt kuin näkinkenkä merestä, mutta koskea ei siinä ollut silloin enemmän kuin nytkään. Sillä kaupungin oli pälkähtänyt päähän kulkea puoli penikulmaa ensimmäiseltä syntymäpaikaltaan Helsingin pitäjästä, missä pienoinen Vantaan joki syöksyy matalanlaisesta, mutta äkkijyrkästä putouksesta alas. Joki, joka ennen oli tunnettu lohistaan, on jo aikoja sitten vaihtanut tuon epävarman elinkeinon toiseen yhtä arvokkaaseen, mutta tuottavampaan toimeen alkaen jyskyttää muutamia uutteria jauhomyllyjä ja säästää perheenäideiltä vaatteiden pesemisen vaivan.
Niille, joiden mielestä lohien muutto Vantaan joesta ja Helsingin uskottomuus ensimmäisiä kotijumaliaan kohtaan saattaisivat olla huonona todistuksena vakavasta elämästä, tulee minun huomauttaa, että lohien ja helsinkiläisten majanmuutto on anteeksi annettavaa, koska luonto itse alinomaa pystyttää uusia rajamerkkejä. Kun Ruotsin ja Suomen pohjoiset osat jokaisen vuosisadan kuluessa anastavat kreivikunnan verran aluetta Pohjanlahdelta ja siten joka vuosi lähenevät jonkin tuuman aikojen lopussa tapahtuvaa yhtymistään — jota saattanee sanoa maltilliseksi edistymiseksi — niin on Suomenlahdenkin pohjoisrannikko, pysyäkseen "ylenemisessä muiden tasalla", nähnyt hyväksi vallata itselleen joka vuosisadan kuluessa mereltä yhden tai pari jalkaa vettä ynnä vastaavan maamäärän. Ja tuo tuhannen vuoden perästä syntyvän suurvallan arvolle sopiva valloitushalu on siten vähitellen muuttanut vanhat merikaupungit maakaupungeiksi sekä karkoittanut kalat niiden kutupaikoilta ja laivat laitureilta. Meren hylkääminä täytyy kaupunkien ennemmin tai myöhemmin seurata jäljessä; mutta koska se on vaivalloista, näemme niiden suomalaisella itsepäisyydellään viimeiseen saakka ponnistelevan vastaan.
Kaksi Suomen kaupunkia, Helsinki ja Vaasa — toinen Kustaa Vaasan perustama, toinen hänen sukunsa ristilapsi — on päättänyt seurata pakenevaa merta. Molemmat ovat maamme ruotsalaisen asutuksen keskuksina, ja niiden halusta päästä meri-ilmaan tunteekin muinaisen viikinkiluonteen.
Auran ja Vantaan pienillä joilla on ollut kunnia huuhdella Suomen molempia pääkaupunkeja. Mutta tämän kertomuksen aikana ei Helsinki saattanut laisinkaan aavistaa, että sen osaksi tulisi sellainen kunnia. Se oli kyllä alusta alkaen ollut jonkinlainen onnenlapsi, vaikkakin sallimuksen viittaukset kauan olivat pysyneet selittämättä. Helsinkiä — oikeammin sen ulkopuolella olevaa Santahaminaa — oli Kustaa Vaasa suunnitellut pohjolan suurimmaksi satamapaikaksi. Se oli lähettänyt Sigfrid Forsiuksen lukemaan Ruotsin ja Suomen tulevaisuutta tähdistä. Se oli vuonna 1616 saanut tervehtiä suurta Kustaa Adolfia ja Suomen säätyjä, jotka silloin lupasivat suojella kuin muuri Ruotsin valtakuntaa ja viimeiseen vereen saakka puolustaa sen äsken saavuttamaa valtaa Itämeren rantamailla. Satakuusikolmatta vuotta sen jälkeen oli Helsinki saanut todistaa, mihin häpeään puolueviha tahrasi Ruotsin loistavat aseet, ja kuusi vuotta senjälkeen rakensi Ehrensvärd sen merenpuoleisille porteille "pohjolan Gibraltarin". Siitä alkaen oli Helsinki sotasatamana hyvin tärkeä paikka ja tuli Viaporin portaiksi ja eteiseksi.
Vaikka Helsinki vielä olikin pikkukaupunki kaksine- tai kolminetuhansine asukkaineen, oli se linnoituksen rakentamisesta kuitenkin rikastunut ja saanut jonkinlaista loistoa. Se oli menettänyt ympäröiviltä kallioilta ihanan, iäti vihreän havumetsäseppeleensä, sillä Viapori tarvitsi avaran näköalan ja otti säälimättä tarvepuunsa lähimmältä rannalta. Korvaukseksi näki kaupunki — kummastuttava näky Suomessa! — toisen kivitalon toisensa jälkeen kohoavan torinsa ympärille, sen porvarit lihoivat kruunun urakoista, sen saleissa tanssivat Viaporin upseerit Uudenmaan neitosten kanssa, ja viimein tapahtui kuulumaton kumma, joka sai vanhat kauhistumaan ajan turmelusta, saatiin nimittäin aikaan teatteri, jossa milloin Seyerlingin ilveilijät, milloin linnaväestön aliupseerit näyttelivät Don Miccoa ja Lesbinaa sekä Ruununvouteja.
Eräänä päivänä — heinäkuun 17. 1788 — oli herttua Fredrik Adolf seurueineen v. 1748 rakennetussa linnoituksessa, jolla kuningattaren muistoksi oli nimenä Ulrikanlinna ja joka suojeli lähinnä kaupunkia olevaa väylän suuta. Prinssin vierellä olivat kenraaliadjutantit Toll ja Rajalin, eversti Anckarsvärd sekä tanskalainen kenraalimajuri Mansbach, joka oli tänne lähetetty nimenomaan kiittelemään kuningasta. Kuninkaallinen majesteetti ei silloin kuitenkaan ollut Helsingissä; hän oli lähtenyt rajalle ja Loviisan kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa uutisia laivastosta ja Södermanlannin herttualta.
Aika oli täynnä suuria tapauksia. Ruotsin kuningas ja kuninkaanpojat olivat lähteneet retkelle itään Ivar Laajasylen, Erik Tuulihatun ja Erik Pyhän vanhoille, ruotsalaisten alusten usein kyntämille purjehdusvesille. Seitsemänkymmenen vuoden tappiot, häpeät ja nöyryytykset, äärettömät vahingot, uhkaavat vaarat olivat vielä kostamatta ja ehkäisemättä. Odottamaan, väistymään ja takaisin vetäytymään — joka tapa vasta 18:nnella vuosisadalla tuli käytäntöön — tottunut ruotsalainen käsivarsi tahtoi taaskin iskeä iskuja ja poistaa vuodet 1721 ja 1743 aikakirjoista. Sentähden että se käsivarsi vuonna 1721 oli ollut uuvuksissa verenvuodosta ja 1743 lamautuneena sisällisestä kivusta, oli jo uskallettu epäillä sen rohkeutta, sen lihaksien jäntevyyttä ja sen elinvoimaa. Kustaa III luotti käsivarren terveyteen ja tahtoi näyttää sen; hän luotti vaaran lääkitsevään voimaan ja siihen, että kunnia lumoaisi ruotsalaisten sydämet. Mutta hänessä ei ollut kylliksi lääkäriä aavistamaan, mikä suonenveto yhä vielä tempoi tahtoa ja voimia hajalle ja lamautti hänen ponnistuksiaan. Hän kohotti sankarikäden leimahtavaan iskuun — kurja suonenveto koukisti sen sormet; käsivarsi herposi, isku sattui ilmaan ja kirposi voimatonna takaisin petturien päähän.
Oli lämmin ja aurinkoinen päivä keskellä kesää. Hienoinen, harson kaltainen auerpilvi leijaili harmailla kallioilla maan puolella pohjoisessa ja alhaalla olevan kaupungin yläpuolella sekä koko seudun ylpeyden, mahtavan, harmaastakivestä rakennetun kellotapulin ympärillä. Idässä seppelöivät taivaanrantaa laajassa kaarroksessa vihreät, kaunisten salmien ympäröimät saaret aina Viaporin järkähtämättömiin, synkänharmaihin muureihin saakka. Mutta kauas etelään ja länteen levisi ääretön, hopeanvälkehtivä meri väreillen vienossa tuulessa ja kantaen etäällä joutsenten tavoin liiteleviä valkopurjeita.
Suomenlahti oli herttainen ja hymyilevä, mikä ei suinkaan satu usein. Se on myrskyinen, levoton veitikka, tuo lahti, joka nukkuu liian kauan talvella malttaakseen enää kesällä levähtää — se on kesytön, kovakourainen rosvoilija, murtaa laivoja ja ahmii aarteita; mutta sen hymyily on sanomattoman suloista, juuri harvinaisuutensa vuoksi ja senkin tähden, että se hymyilee uinuvien kuolleiden peitteenä.
Fredrik prinssi oli jo ennenkin monesti seisonut näillä kallioilla. Hän oli lapsena ja nuorukaisena monesti käynyt Viaporissa. Kuiskailtiinpa myöskin, että hänen helposti syttyvä sydämensä olisi näilläkin rannoilla lempinyt kauneutta ja suloa. Silloin häntä pidettiinkin Euroopan kauneimpana ja rakastettavimpana prinssinä, ja hän, hänkin uneksi loistoisaa, onnellista tulevaisuutta. Vielä kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä sanoa komeaksi keikariksi; vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut hänen hennon henkensä. Ja nyt oli hän lähtenyt sotaan, nyt tuli hänen, kuten sanat virallisessa lauseparressa kuuluivat, "mennä sotaretkelle kuninkaan rinnalla, tullakseen esi-isiensä kaltaiseksi, joiden kunnia oli perintö". Mutta oliko hänestä siihen kunniaan? Ei kukaan sitä uskonut; vähimmin itse kuningas, joka sen vuoksi ei antanut veljelleen edes mitään korkeampaa päällikkyyttä. Mutta prinssi itse uskoi ja etsiskeli sisällystä elämänsä tyhjyyteen. Suomessa näkyi hänelle tarjoutuvan tilaisuutta siihen. Hän tahtoi kostaa pettyneet toiveensa, hän tahtoi hämmästyttää niitä, jotka ylenkatsoivat häntä ja luulivat vestmanlannin rykmentin olevan kylliksi hänen kunnianhimoaan tyydyttämään. Sellaiset mietteet olisivat voineet olla miehen loukattua ylpeyttä, mutta ne olivat vain lapsen pahoitettua turhamielisyyttä ja ennen aikojaan vanhentuneen ukon voimatonta kiukkua.
Kuitenkin oli prinssi kuninkaan poissa ollessa ylipäällikkönä Helsingissä. Lähes neljä päivää hän oli täydellinen yksinvaltias; liian lyhyt oli aika saattaakseen hänet tuntemaan valtikan painoa, mutta kylliksi pitkä ihastuttaakseen sen loistoon.
Kaikki mainitut herrat seisoivat ylhäällä rintamuksen luona kuunnellen jyrinää, joka kaukaa kaakosta päin tullen kuului milloin kovemmin, milloin hiljemmin, milloin kokonaan vaikenikin, aina sen mukaan kuin tuuli kääntyi, kiihtyi tai tyyntyi. Se ei saattanut olla meren kohinaa, joka muuten on näiden rantojen jokapäiväistä soittoa. Ukkosen jyrinää ei se voinut olla, sillä siksi oli se liian säännöllistä, ja lisäksi olivat taivaalla liitelevät kevyet hattarat ennemmin viattoman puuvillan kuin salamoivien ukkospilvien kaltaisia. Se oli kaukaista tykkien pauketta, siitä ei ollut epäilemistä; päinvastoin olikin sitä odotettu joka päivä, senjälkeen kun Kaarle herttua 14. päivänä heinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan, joka oli lähtenyt Kronstadtista.
Eri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa meritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli sitä jälkimmäiseksi.
— Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani — sanoi hän hilpeästi — että urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä jauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin laivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että antaa niiden mennä menojaan.
Tuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota hänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt osoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin seuralaisissa.
— Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat venäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori, Viaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.
— Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa puheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. — Olette oikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua aterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita itseämme laivastomme kunnialla.
— Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä luullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti ymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. — Tuo ei ole mikään jauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.
— Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas kaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja pitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.
— Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja puolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi taas kapteeni Croneld prinssin korvaan.
— Minun käteni — jatkoi Rajalin — ovat karkeat ja käsnäiset, mutta jos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle kalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai neuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista, painamaan korvanne kalliota vasten.
Prinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.
— Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä hyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis tosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?
— Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja valtakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan tykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.
Prinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka nykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi joutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan asentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat kaikki arvelemiset.
— Olkoon menneeksi, hyvät herrat! — huudahti hän — seuratkaa esimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!
Samassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli nyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka milloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi erottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]
Fredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa sanomassa, joka — niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu näyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata — kulki kautta meren ja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista, jotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys, tuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan kalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja vihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut selittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin aseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki olevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja meri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi juonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta alusta aurinkoisen pintansa alle.
— Totta totisesti — sanoi prinssi noustessaan — Kaarle veljelläni on tänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta arvata taistelun menon?
— Venäjän laivastolla — sanoi Rajalin — on suuremmat tykit kuin meikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä ne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.
— Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja liikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin parasta hänessä. — Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa suuramiraalia?
— Jos sallitte, teidän korkeutenne — virkkoi Mansbach, joka oli parempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan läjähdyksestä — uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on sataman suulla valmiina purjehtimaan.
— Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni herroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään kunniaa.
— Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui eversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana ajelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa. Herran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa ankkuri!
Sotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että vastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa. Ensi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan sijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.
— Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.
— Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.
— Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.
— Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto hukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan salaiset vihamiehet.
— Ja silloin on teidän korkeutenne vastuunalainen kaikesta, kuiskasi kapteeni Croneld, hyvin tietäen, millaiselle miehelle hän puhui.
Prinssi pelästyi.
— Meidän täytyy lähettää pikaviesti kuninkaalle ja pyytää käskyjä, sanoi hän.
Anckarsvärd punehtui suuttumuksesta.
— Laivasto on valmis purjehtimaan, joka minuutti maksaa verta, joka tunti voi viedä meiltä maakunnan, ja teidän korkeutenne epäröi vielä! huudahti hän voimatta hillitä merimiesintoansa.
Fredrik prinssi punastui vuorostaan, kuten kaikki heikot luonteet helposti loukkautuen kaikesta, minkä hän luuli arvoaan solvaisevan.
— Olen pyytänyt neuvoa enkä mitään soimauksia, sanoi hän. Kapteeni
Croneld, toimittakaa mies, joka osaa ajaa hevosensa kuoliaaksi.
— Veljeni näkyy olevan tuolla vallilla, ja jos teidän korkeutenne suvaitsee kunnioittaa häntä sillä toimella, takaan minä hänen intonsa — vastasi kapteeni.
— Hyvä. Kutsukaa hänet tänne!
Prinssi repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti siihen muutamia sanoja lyijykynällä ja sulki sen suulakalla.
Kutsuttu, pieni, kaunis ja solakka aliupseeri, joka äsken juuri oli tullut edellisen vartijan sijaan vallille, lähestyi tervehtien sotilaan tavoin.
— Mutta tuohan on vielä hoitajaa tarvitseva lapsi, huomautti prinssi hymyillen. Nimesi?
— Lennart Croneld, savolaisjoukon kersantti.
— Savolaiset ovat rajalla. Kuinka sinä olet täällä?
— Tulin vasta keväällä palvelukseen, sain määräyksen lähteä Viaporiin oppimaan sotatiedettä ja odotan käskyä lähteä pataljoonaani.
— Osaatko ratsastaa?
— Jotakuinkin, ja kuninkaani takia vaikka tuleen.
— Hyvä. Vie tämä kuninkaalliselle majesteetille, sinne mistä hänet vain löydät, kenties Loviisaan. Mutta aja kuin vimmattu ja tuo minulle vastaus. Jos kahdessatoista tunnissa ehdit takaisin, elävänä tai kuolleena, niin olen pitävä sinut armollisessa muistissani.
— Se on tapahtuva, teidän korkeutenne! Saanko vielä muita käskyjä?
— Et.
Poika riensi pois, hyppäsi ensimmäisen hevosen selkään, minkä linnoituksessa tapasi, ja pyyhälsi tiehensä.
— Voici de quoi faire quelque chose![6] sanoi prinssi. Olisipa poika päätänsä pitempi, kelpaisi hän vestmanlantilaisteni joukkoon.